Tuommoisilla linjoilla olen itsekin enemmän ja enemmän. Mitä enemmän tätä ikää tulee, niin sitä enemmän nämä uskon asiat alkavat asettua semmoiseen mysteerin huntuun, jonka edessä ihminen toisaalta löytää nolosti oman keskeneräisyytensä, mutta toisaalta taas ei noilla asioilla viitsi liikaa päätään kuluttaa. Tai siinä mielessä viitsin, että tuleehan noita asioita silloin tölläin pohdittua. Joka kerta kuitenkin löydän itseni tilanteesta jossa joudun toteamaan savolaisittain, että suattaapihan tuo olla, mutta suattaapi olla ettei olekaan.
Ei tiedettä ja uskoa tulisi asettaa samalle viivalle. Ensin mainittu perustuu ajatukseen, että maailmasta voidaan saada jatkuvasti enemmän tietoa. Virheellisiä käsityksiä voidaan myös korjata, jolloin kokonaiskuva tarkentuu vuosi vuodelta.
Uskonto taas perustuu rationaalisuuden hylkäämiseen, jolloin ihminen käytänössä myöntää olevansa epämääräisten auktoriteettien ohjailtavissa. Luonteeltaan uskonto on myös väistämättä sosiaalista: muutoinhan meillä olisi miljardeja toisistaan poikkeavia jumaluuksia.
Henkilökohtainen suosikkini uskontojen analysoinnissa on ranskalainen sosiologi Emile Durkheim. Hän on todennut, että uskonto on kollektiivisen tajunnan sosiaalinen representaatio. Käytännön tasolla tämä tarkoittaa sitä, että seurakunta palvoo itseään.
Usko on itsessään kuitenkin henkilökohtaista, sillä se on kaikessa järjettömyydessään aktiivinen valinta. Itse olen valinnut olla uskomatta ilmiöihin, joita en pysty rationalisoimaan tai havaitsemaan empiirisesti. Jos Jumala puhuisi minulle, alkaisin kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttäni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin aktiivisesti uskontoa vastaan; asia on vain minulle yhtä triviaali ja yhdentekevä kuin Antti Heikkilän kirjat.
Tunnistan kuitenkin ajatuksen, jota jahtaat tekstissäsi. On ärsyttävää, jos joku kokee olevansa jossakin asiassa ehdottoman oikeassa. Vielä ärsyttävämpää on, jos samainen henkilö yrittää kanavoida omaa oikeassa olemistaan muihin ihmisiin. Tämän vuoksi moni poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu herättää väistämättä negatiivisia tuntemuksia yleisössä.
Vaikka keskustelun dynamiikka ohjaisikin tavoittelemaan keskitietä, on hyvä muistaa, että monissa aiheissa perustelluin argumentti sijaitsee ihan jossain muualla. Voimme kiistellä ilmastonmuutoksesta, maapallon pyöreydestä (heh) tai rokotusten tehosta moniulotteisesti ja kriittisesti, mutta se ei tarkoita, että mielipiteet asian tiimoilla olisivat samanarvoisia. Omakohtaisilla kokemuksella, anekdooteilla ja uskomuksilla on loppujen lopuksi aika vähän totuusarvoa, mutta ne vetoavat yleisön tuntemuksiin ollen siten tehokkaita. Ihminen haluaa uskoa kertomuksiin.
Hyvää elämää tai merkityksellisyyttä ei tulisi typistää uskoksi tai uskonnoksi. Yksilö voi ilman uskontoakin antaa arvoa asioille, joiden valheellisuuden tiedostaa jo intuitiivisestikin. Ainakin itse aion jatkossakin käydä haudoilla, vaikka tiedostan, että rakennan itselleni merkityksiä, jotka eivät perustu mihinkään konkretiaan. Samoin voin juhlistaa Rauman Lukon tai Suomen jääkiekkomaajoukkueen menestystä, vaikka en ole millään tavalla osallisena prosessissa. Jos jollekin ihmiselle tuottaa hyvää oloa käydä kirkossa, hänen kannattaa ehdottomasti jatkaa harrastustaan.
Maailmanhistoria on osoittanut, miten haitallista epävarmuus on. Jos jotain ilmiötä ei kyetä selittämään aukottomasti, ajaudutaan kilpailuun siitä, kenellä on paras narratiivi. Tällöin saatetaan tukeutua selityksiin, joiden todellinen todennäköisyys on häviävän pieni.