Ymmärrän jotenkin paremmin sellaisen uskonnollisuuden, joka on syntynyt ikään kuin kriisistä oman olemassaolonsa suhteen, kuin sellaisen, joka on jotenkin pakosta saneltu tai ihan valitsemalla valittu. Ei siis varsinaisesti ole tultu uskoon. Mutta jos elämässä on tapahtunut jotain sellaista, johon ei saa tukea mistään muualta kuin henkimaailman hommista, niin se kuulostaa loogisemmalta. On "aito" syy uskoa. Toki osa sitten itselleen sopivasti valitsee tällaisissa kriisitilanteissa filosofian, joka toisinaan on kuitenkin naimisissa myös uskonnollisuuden kanssa eli pelaavat monesti samaan maaliin. Ehkeivät enää nykypäivänä niin paljoa, mutta aikanaan.
En ole itse uskovainen tai sen suuremmin filosofikaan sanan varsinaisesssa merkityksessä, mutta ymmärrän myös sen ateistisen viisastelunkin päälle. Silloin on toisinaan hankala valita puolia tai miettiä, että mikä sitä itse haluaisi olla, vai mikään, ja onko tarvetta olla mikään muu kuin perusjuntti, joka vaan elää omaa käytännöllisempää elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Mikä on tämä ihmisten hakema totuus uskonasioissa, niin siihen en koskaan tule kykenemään, mutta kun asioita hieman miettii sen ulkopuolelta miten ihminen yleensä ajattelee, niin voi oppiakin jotain uutta.
Ihminen ei aina halua oppia uutta, vaan hakee tukea omille ahtaille ja joskus melko hatarille ja sekaville kuvitelmilleen, sillä mitään muutakaan ei välttämättä ole. Elämältä voi pudota muuten pohja. Aikanaan koviakin kommunisteja olleet eivät voi myöntää nykyään olleensa kenties väärässä, koska muuten koko heidän alkujaan luotu ja tähän päivään asti tuotu identiteettinsä tavallaan tuhoutuisi. Silloin ollaan loppuun asti sitä mitä ollaan ja pidetään kiinni kaikesta täysin voimin.
Ihminen luottaa näkemykseni mukaan paljolti mielikuvitukseen ja pitää eritoten tarinoista, joten hyvä tarina voi kelvata totuudeksi, jos se on tarpeeksi yleisinhimillisesti ja vetoavasti kerrottu. Vähän kuin horoskoopit väkisinkin osuu yleistyksillään aika moneen ihmisryhmään ja ne tuntuvat tosi hyviltä osuessaan. Jos tarinaa kuluttavan mielikuvituksessa vedetään oikeista naruista, niin se on sitten menoa ja voi viedä mukanaan aika syviinkin vesiin.
Jokaisella meillä on myös ihan oma mielikuvituksemme, jolloin toinen uskonnollinen ihminen ei myöskään voi arvostella toisen mielestä löytyvän tarinan kuvittamista. Eiväthän he tunnu yleensä keskenään keskustelevan, vai keskustelevatko? Aina tuntuu olevan tämä tappelu ulkopuolisten kanssa onko Jumalaa vai ei. Toki voin olla laajemmin ottaen kovastikin väärässä, mutta tämä ketju nyt on ainakin yksi ihan hyvä esimerkki siitä ikiliikkujasta, jonka me kaikki tunnemme ja tiedämme. Eikä se koskaan etene mihinkään :)
No mutta, tavallaan minä haluaisin kokea sellaisen olon, jossa jollain tasolla uskoo johonkin. Onko se parempaa elämää? Tasapainoisempaa? Arvot kunnossa? En tiedä, mutta tuollaisia asioita tunnutaan arvostettavan, ja usko tarjoaa silloin kenties kaiken. Onhan se saneltu ensin jossain puolivalmiiksi ja uskossa sitten täytetään toinen puoli oman mielen mukaan. Toisaalta joskus ne ajatukset mitä ihmiset kirjoittavat nettiinkin ovat niin järkyttävän kieroja, että en halua missään nimessä uppoutua sellaisten vietäväksi, kun siinä tuntuu, että pikemminkin piru on ratissa. Jotenkin sitä on enemmän mukavuudenhaluinen kuin haihattelee liikaa. Voinko olla samaan aikaan romantikko ja realisti? Ehkä ihminen ei kestä sitä, että totuus on tuolla ulkona - tai sitten ei missään.
