Tässä ketjussa on nyt pyöritelty uskonnon yhteiskunnallista merkitystä hieman edestakaisin, ja minusta uskontojen pragmaattinen merkitys kulttuuriin ja yhteiskuntiin on sen mielenkiintoisempia mietintöjä. Eli millainen olisi uskonnoton yhteiskunta?
On päivän selvää, että jos homma hoidetaan itänaapurin tyyliin ykskantaan kieltämällä uskonnot, syntyy välitön katastrofi puuttamatta edes siihen, että se on vapaan yhteiskunnan näkökulmasta väärin. Kyllä vapaassa yhteiskunnassa ihmisen pitää saada uskoa mihin haluaa laillisen järjestyksen puitteissa tietenkin. Jos puhe siis kääntyy muotoon ‘uskonnot pitäisi kieltää’, minä olen barrikaadeilla vastustamassa sitä. Silloin on kyse eri asiasta kuin tiettyjen uskontojen kritisoiminsesta ja uskontojen kritisoimisesta yleensä.
Kun esim. tavan suomalainen puhuu siitä, miksi uskoo, puheessa vilisevät sanat, turva, tarkoitus elämälle ja tieto elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Nämä ovat kaikki asioita, jotka valtaosa ihmisistä haluaa suhteellisen valmiina pakettina. Suurin osa ihmisistä ei edes halua pohdiskella näitä asioita sen pidemmälle, vaan he ovat varsin tyytyväisiä, kun vaikkapa luterilainen usko tarjoaa valmiin ja yhteiskuntakelpoisen paketin hyvään keskivertoelämään. En käytä sanaa ‘keskiverto’ tässä mitenkään negatiivisessa merkityksessä, koska minulla ei ole sen enempää antipatioita keskivertoihmisiä kohtaan kuin harhaluuloja siitä, että olisin itse mitään sen enempää. Jos tämän hyvä elämän pohja repaistaan yht’äkkisesti pois, ihminen putoaa helposti tyhjän päälle.
Liberaaleissa uskonnoissa on se hyvä puoli, että ne ovat käyneet läpi kamppailunsa maallisempien ideologioiden ja muiden uskontojen kanssa ja joutuneet nousemaan poteroistaan tarkastelemaan muita näkemyksiä ja tunnustamaan niissä olevat hyvä puolet. Ne ovat siis avoimempia dialogille. Samalla ne kuitenkin tarjoavat tunnepuolen elämyksiä. Meissä ihmisissähän on vaikka minkäsortin impulsseja ja tunteiden myllerrystä, ja uskonto tarjoaa monille kanavan käsitellä näitä asioita turvallisesti ja yhteiskunnallisesti hyväksytyllä tavalla. Riippuu sitten uskonnosta ja yhteiskunnasta, mitä seurauksia tällä on. Ateismiahan ei tätä tarjoa valmiina. Tässä on nyt tärkeää huomata, että ateismihan ei missään nimessä kiellä mitään ihmisen tunteellisuutta tai impulsseja, mutta ei se samalla tavalla tarjoa pakettia, joka näihin asioihin tarttuisi. Sama juttu hengellisyyden kanssa. Ne kaikki pitäisi löytää itse, ja se vaatii aivan erilailla vaivaa.
Totean nyt tähän väliin, etten yritä sanoa kaikkien uskovaisten olevan tällaisia. Mahtuuhan samaa uskontoa tunnustavien joukkoon hyvin sekalaista sakkia, ja osa on hyvinkin pohdiskelevaa ja itsenäistä. Eivätkä kaikki ateistit todellakaan ole mitään fiksuja mietiskelijöitä, ja osa seuraa tiukasti jonkun auktoriteetin ajatuksia. On silti selvää, että iso osa ihmisistä ei ole järki-ihmisiä, eivätkä edes halua olla, vaan he mainostavat itseään tunneihmisinä. Minä en noin karkeita kahtiajakoja allekirjoita, koska meissä on molemmat puolet, mutta näin silti ajatellaan. Järki-ihminen sitten näyttäytyy helposti kylmäkiskoisena, laskelmoivana ja epäempaattisena, koska hänen ensimmäinen impulssinsa ei ole tunnepohjainen, ja vaikka olisikin, hän ajattelee, ettei ole viisasta käyttäytyä sen mukaan. Jos järki-ihminen näyttäytyy tuollaisena tunneihmiselle, ei jälkimmäinen tule jo tunteidensa pohjalta vastaanottamaan kovinkaan hyvin järki-ihmisen mielipiteitä.
Minusta on aidosti surullista, jos ihminen uskoo, ettei hän voi elää toisia kohtaan ihmisiksi ilman uskoaan, joka häntä joko ohjaa tai vaikkapa tarjoaa kuoleman jälkeen palkkion hyvästä käyttäytymisestä. Samalla kuitenkin totean, että jos valtaosa ihmisistä on oikeasti sellaisia, on parempi, että heillä se uskonsa on. Tässä ketjussa moni uskovainen on todennut, että mikä sitten kertoisi, mikä on oikein tai väärin, jos uskoa ei ole? Jos niin moni ei pysty asiaa päättelemään omin tai maallisin voimin, on parempi, että luterilaisuuden kaltainen liberaali uskonto kertoo sen heille, koska sellaiset ihmiset todennäköisesti etsivät tilalle jonkun toisen uskonnon sen sijaan, että muuttuisivat uusiksi uljaiksi maallikkofilosofeiksi. Karrikoiden sanottuna suurin osa ihmisistä ei kaipaa itsenäistä ja vapaata elämää, vaan turvattua ja ohjattua. Tämä näyttäytyy äärimmillään fundamentalismissa, jossa oikein ylpeillään sillä, miten on alistuttu jumalan määkiväksi lampaaksi ja miten kaikki elämässä on määriteltyä. Suurin osa ihmisistä haluaa, että heidä johdetaan. On sitten vapaan yhteiskunnan tehtävä pitää uskonnot kurissa siinä mielessä, että ne eivät ala talloa toistensa varpaille liikaa, eivätkä uhkaa itse vapaata yhteiskuntaa.
Onhan luterilaisuudessakin ne omat kipupisteensä, kuten keskustelut naispappeudesta ja homoseksuaalisuudesta kertovat. Monille uskovaisille näyttää käyvän niin, että dogmi ei sitten kestä enää säröjä, vaan siihen pitää sitten ripustautua kaikilta osin, koska muutoin joutuisi kenties epäilemään koko rakennelmaa. Tämä ainakin selittäisi sen, miksi maallikkojen kohdistama kritiikki uskonnon homoseksuaalikäsityksiin nähdään hyökkäyksenä itse uskoa tai uskontoa vastaan, vaikka kyse on vain uskonnon yhdestä osasta. Tämähän näyttäytyy maallikon silmiin niin, että sellaisen ihmisen koko moraali rakentuu sen varaan, että hänen täytyy uskoa homoseksuaalisuuden syntisyyteen.
Vaikka itse olenkin uskonnoton, en ole välttämättä siis vaatimassa uskonnotonta yhteiskuntaa tai edes ajamassa sellaisen syntyä poliittisesti. Ainoa tapa, jolla uskonnoton yhteiskunta voisi mielestäni mielekkäästi syntyä, on hitaan muutoksen kautta. Yhteiskunnan yleinen ajattelutapa muuttuisi niin, että ihmiset ymmärtäisivät, että he eivät välttämättä tarvitsekaan minkäänlaista uskoa mielekkääseen elämään ja toisten huomioonottamiseen. Tämän muutoksen tulisi kuitenkin tapahtua vapaaehtoisesti, ja sellaisessa yhteiskunnassa pitäisi tietysti sallia uskominenkin. Tämän voi tietysti kuitata sanomalla, että siihen on syynsä, miksi sellaista yhteiskuntaa ei oikeastaan vielä ole, ja olen täysin valmis ottamaan tämänkin mahdollisuuden huomioon. Siis että uskonnoton yhteiskunta ei tarjoa ihmisen tunteellisuudelle ja hengellisyydelle rakentavaa purkautumiskanavaa, jolloin valtaosa ei sellaisessa halua toimia. Toivon kuitenkin toisin. Sitä en kuitenkaan osaa varmaksi sanoa, olemmeko synnynnäisesti uskonnollisia vai tuleeko se nykyisten yhteiskuntarakenteiden mukana?
Vapaa yhteiskunta voi olla mielestäni uskonnollinen, kunhan se ymmärtää myös valtauskonnon ulkopuolisia uskontoja ja uskonnottomia. Toivottavasti sain aikaan edes kohtuullisen johdonmukaisen esityksen ja asian esitettyä jossain määrin järkevässä muodossa.