Kuitekin muutamat, ilmeisesti ateistisen maailmankuvan omaavat henkilöt, hyökkäävät yhtä henkilöä vastaan, yrittävät kaivaa häneltä perusteluita miksi hän uskoo taikka miksi hän opiskelee teologisessa ja yrittävät todistaa (käännyttää) hänen käsityksensä vääräksi. Kysymys kuuluukin, millä tavoin tämä ideologian tuputtaminen loppupeleissä eroa siitä, kun joku jehova työntää jalkaa oven väliin ja ainakin allekirjoittaneella alkaa nupissa kiehua ja käsi hamuta pesäpallomailaa. Ollaanko nyt siinä tilanteessa, jossa käärme alkaa syödä omaa häntäänsä?
Niin, että kuinka eroaa siitä, että joku tunkee kotiisi levittämään ilosanomaa versus että netissä tivataan? Pohdipa sitä vielä tovi.
Osittain nämä hyökkäävät mielikuvat syntyvät siitä, että uskonto on tiputettu norsunluutornistaan. Se ei enää ole se automaattinen hyvä tai koskematon pyhyyden linnake, millaisena monet ovat sitä tottuneet pitämään. Olipa kirjan sisällöstä mitä mieltä tahansa, Dawkinsin God Delusion on nerokkaasti kirjoitettu teos. Minä ainakin ymmärsin koko kirjan ydinsanomaksi sen, että siinä on kirjoitettu uskonnosta yhtä kärkevästi ja kuvia kumartamattomasti kuin mistä muusta tahansa aiheesta. Uskonnolta siis tavallaan vietiin oikeus olla tavallista herkkähipiäisempi ja loukkaantumisherkempi kuin muiden aiheiden, eikä uskoa käsitellä sen suuremmalla kunnioituksella kuin vaikkapa jonkun poliittista näkemystä. Ja tästäkös sitten älämölö on syntynyt.
Esitänpä yleisen vastakysymyksen. Jos joku tulee sinulta utelemaan poliittista mielipidettäsi, loukkaannutko, jos sitä seuraa jatkokysymys ”miksi kannatat tuota aatesuuntaa”? Vastaatko siihenkin, että sinun ei tarvitse perustella kantaasi? Eihän sitä tietenkään tarvitsekaan, mutten ymmärrä, miksi utelu pitäisi automaattisesti tulkita hyökkäykseksi tai että siitä pitäisi loukkaantua. Juuri uskonnon kohdalla näin toimitaan useammin kuin muiden aiheiden. girlzillakin toteaa ” Minä en _ikinä_ hyökkäisi ateistia tai muuta ihmistä kohtaan kysellen miksi hän ei usko”. Jos minulle esität tuon kysymyksen, en minä koe sitä hyökkäyksenä, vaan olen valmis keskustelemaan aiheesta. Onhan tietynlainen yliherkkyys toisaalta joissakin tilanteissa oivallinen ase, koska kun oikein loukkaannutaan, voidaan sitten vaatia hyvitystä ja sanoa toista ilkeäksi. Enkä nyt tarkoita tätä kenellekään henkilökohtaisesti.
Toki ateismi on nykyään nostanut päätään, ja samalla nousee pinnalle kyteviä antipatioita uskoa kohtaan, kun osa on joutunut kärsimään ”uskon ikeen alla”. Ilmiössä on jo kaiken lisäksi kaikki muotivillityksen merkit ilmassa. Useampikin nokkela ajattelija on avautunut aiheesta, ja kun ateismille on saatu vielä älykkään ideologian leima (osittain täysin ansaitusti), sehän houkuttelee hännystelijöitä ympärilleen. Sitten tulee näitä ”joo, kyllä mäkin oon ateisti, kun mä oon fiksu ja silleen” –tyyppejä.
Noin kokonaisuudessaan voisi kai sanoa, että ateismi on kovaa vauhtia salonkikelpoistumassa, kunhan se käy ensin läpi tämän murrosvaiheen, jossa ateistit eivät enää suostu olemaan hiljaa, vaan nostavat omia näkemyksiään rohkeasti esille ylilyönteihinkin sortuen. Joitakin uskovaisia tämä tietysti ärsyttää, koska heiltä viedään perinteinen etulyöntiasema tylysti pois, sillä saavutetuista eduistahan on tunnetusti vaikea luopua. Amerikkahan tässä suhteessa vielä täysi kehitysmaa, kun katsoo, miten siellä ateisteihin suhtaudutaan.
Oma kantani uskontoon on selvä, sillä minkään yliluonnollisen läsnäoloa en ole elämässäni kokenut. Nyt en puhu mistään näkemisestä tai kuulemisesta vaan siitä tunteesta, joka saa ihmisen uskomaan. Minulla sitä ei ole. Käytännön ateistina elän niin kuin mitään jumalaa ei olisikaan, mutten tunne polttavaa tarvetta kieltää sellaisen olemassa oloa. En tosin kiellä esim. menninkäisten tai peikkojenkaan olemassa oloa, vaikken niihinkään mitenkään käytännössä usko. Mielestäni onkin hieman huvittavaa, että useat uskovaiset kieltävät kaikkien muiden jumalien mahdollisuuden paitsi tietenkin omansa. Luulisi, että jos se portti sinne yliluonnolliseen on kerta auki, voisi helposti uskoa muihinkin mahdollisuuksiin, mutta näin ei näytä monien kohdalla olevan. Aika kovia jumalankieltäjiä kuitenkin ovat, sillä lista on pitkä.
Vaikka omaa uskoaan ei tarvitse sinänsä kenellekään perustella, niin kun siirrytään eettisiin tai moraalisiin aiheisiin, tilanne muuttuu tyystin. Moraalisena argumenttina ”kun Raamatussa kerta lukee näin” on minulle täysin samanarvoinen kuin ”kun pinkki keijukainen olkapäälläni kerta näin sanoi”. Kummallakaan siis ei ole silmissäni mitään arvoa, ennen kuin kuulen perustelut.
Samalla voin tässä todeta, että yhtään jumalaa en tule koskaan yhdenkään ihmisen eteen asettamaan ajatusmaailmassani. Jumala vs. ihminen –ristiriitatilanteessa jumala jää aina kakkoseksi. Varsin epäkierkegaardilainen maailmankuva siis… Jos jaksan, taidan raapustaa myöhemmin pari sanaa Kierkegaardista, koska miehen pelottomuus kristinuskonasoiden käsittelyssä on varsin ihailtavaa, vaikka lopputulemissa päädyn itse täysin vastakkaisiin johtopäätöksiin. Hänen ajatuksensa voisi oikeastaan tiivistää näin: jos joku luulee uskon tuovan lohtua elämäänsä, hän ei ymmärrä uskosta yhtään mitään.
Heitänpä tähän loppuun Jaakko Heinimäen ajatuksen siitä, että mitä jos Raamatussa onkin enemmän huumoria ja sarkasmia kuin mitä siinä on tähän asti tulkittu olevan? Kirjassaan Pyhä nauru Heinimäki esittää vanhan testamentin kokoelmana muinaisjuutalaisia moraalitarinoita, joista monet on kirjoitettu ”ei näin” –tyyliin, vähän kuten suomalaisten hölmöläistarinat. Jeesuksestakin hän puhuu enemmän oivaltavana piikittelijänä, eikä pelkästään messiaanisena julistajana. Kun Raamattua lähestyy tällä tavalla, se avautuu mielestäni aivan erilaisena ja siinä on paljon enemmän järkeä kuin huumorintajuttoman tiukkapipoisessa tulkinnassa.
