Ei itseasiassa ole ihan kauhean kaukana gnostilaisesta näkemyksestä. Siinä on esitetty, että Jahve, eli juutalaisten Jumala on oikeastaan paha ja tuo pelkkää sekasortoa ja rappiota vaikka esiintyy hyvänä laupeana olentona. Gnostilaisuudessa tämä nimenomainen Jumala on ikään kuin susi lampaan vaatteissa ja ei maailmankaikkeuden suurin voima, vaan jonkinlainen alijumala. Oikea jumala on sitten ihan toinen tapaus. Noin karkeasti tiivistettynä se taitaa mennä noin.J
Bumba on ehdottomasti parempi kuin kristittyjen Jahve. Jahve voisi jumalana olla Tsetse-Bumban luokkaa. Tsetse-Bumba on paha jumala, jonka hyvä Bumba on pannut koirankoppiin.
Ihan mielenkiintoinen näkemys sinänsä, enkä tiedä olenko väärässä, jos gnostilaisuuden perusteista on jotain siirtynyt natsiaatteeseenkin.
No vaikea sanoa ja en tähän hätään löydä linkkiä, mutta joskus jotain kytköksiä juutalaisvihaan oli gnostilaisuuden kautta (en siis väitä, että se olisi jotenkin siihen yllyttänyt alunperin). Natsithan nyt otti vaikutteita ja tukea ideologialleen ties mistä, miksei siis vaikka gnostilaisuudesta monen muun ohella hakeneet oikeutusta itselleen.Vai tarkoititko että natsismi sopisi gnostilaisuuden jumalakuvaan? ts. Tuo paha jumaluus ajoi seuraajansa hirmutekoihin?
Tuli sitten tällainen ajatus mieleen, että kun ihminen ei todellakaan pysty käsittämään Jumalaa kaikessa monimutkaisuudessaan ja pysty ottamaan sitä aina totuutena niin olisiko sitten näissäkin asioissa keskeisempää sen dialogin syntyminen vaikka vain ihmisessä itsessään eikä niinkään valmiiden totuuksien sisäistäminen?
Tarkoitatko nyt sitä, ettei ihminen pysty käsittämään Jumalaksi (Hänen tahdokseen jne.) nimeämiämme asioita, vaiko Jumalaa itsessään? Jos jälkimmäistä, on jo lähtökohtasi se, että Jumala on olemassa. Mutta jos Jumala on olemassa, onko ihmisen tarkoituskaan ymmärtää Häntä? Ainakin Raamatun Jumala jos kuka vaatii nimenomaan "valmiiden totuuksien sisäistämistä", ei dialogeja. Viimeisellä tuomiolla ei käsittääkseni juurikaan käydä lennokasta dialogia, saatika neuvotella ja pyritä taivasosuuksien nurkanvaltauksiin.
Tarkoitin lähinnä jumaluutta kaikessa monimutkaisuudessaan eli lähinnä kaiketi tuota jälkimmäistä. Ja kyllähän raamattu tavallaan vaatii niiden totuuksien sisäistämistä, mutta samalla se "tunnustaa" ihmisen heikkouden ja syntisyyden eli emme me todellakaan pysty siihen täydellisesti. Sitten jos otetaan mukaan vielä sinapinsiemen vertaus, jonka mukaan uskolta ei vaadita suuria, voidaan tavallaan sanoa, että kun tie on oikea, riittää jo dialogin käyminen ja sitähän ihminen koko ajan tekee.
Näin ollen voi ajatella tuon peräänkuuluttamasi dialogin olevan ihmisen tapa hakeutua kohti ominta itseään. Tai siis, tarkemmin: ainakin rakentaa sellaista, jos ja kun "ominta itseä" ei ole ikään kuin valmiina tavoiteltavaksi — sillä jos sellainen on, mitä tekisimmekään tavoitettuamme sen?
Näin usko (esimerkiksi Jumalan tahdon pohtiminen suhteessa ihmiseen, tai ihmisen tahdon pohtiminen suhteessa Jumalaan) voisi olla dialogia, jonka avulla ihminen mittaa itse asiassa omaa olemistaan. Se on hieno asia.
Valitettavasti uskovaisten piireissä on paljon ihmisiä, jotka eivät halua käydä tätä dialogia itsensä, saatika muiden kanssa, vaan ovat jähmettäneet dialogin mahdollisuuden elämäntapadogmeiksi, joiden mukaan muidenkin olisi elettävä. Kehtaavatpa vielä väittää, että heidän oman heikkoutensa seurannaiset (yksisilmäisyys, fundamentalismi, henkinen ahtaus...) ovat Jumalan tahto. Se on surullista, ja vaarallistakin, kuten karmeimmista esimerkeistä (WTC, aborttiklinikoiden lääkäreiden murhat) olemme nähneet.
Ja se on tässä kappaleessa hyvä, että siinä on erotettu ihmisten vailinaisuus Jumalan tahdosta (mikäli tulkitsin oikein), jolloin vain ihmiset itse ovat syypäitä näihin hirvittäviin tekoihin, joita he uskon varjolla tekevät. Ehkä rehellinen ja avoin dialogin käyminen estäisi tällaistenkin asioiden tapahtumisen.
Mutta mitä tulee ihmisen vaillinaisuuteen suhteessa Jumalan tahtoon, on — jos nyt oikein nipottamaan ryhdytään, ja mikseipä tässä vaiheessa alkuyötä ryhdyttäisikään — "Jumalan tahto" edelleenkin oikeastaan vain yksi valinnainen tapa suhteuttaa kuolevaisen elämää. Se ei ole absoluuttinen, koska jos se olisi, sitä toteuttaisivat kaikki ihmiset (siksipä kai sitä kutsutaankin "uskoksi"). Samaa vaillinaisuuden mittaamista, siis parhaassa tapauksessa kasvamista, siis (Lennonin sanoin) "tuskan mittaamista" voi etsiä myös melkeinpä mistä hyvänsä inhimillisestä toiminnasta, aina jääkiekkoa ja seksiä myöten. Joku (en muista kuka) sanoi, että meillä kaikilla on Jumalan kokoinen aukko sielussamme, ja me täytämme sen kuka milläkin: alkoholilla, kirjallisuudella, urheilulla, you name it. Jotkut myös Jumalalla. Se on valinta, vaikka se ei olekaan aina tahdonalainen sellainen (vrt. Toronto Maple Leafsin fanittaminen).
Joku (en muista kuka) sanoi, että meillä kaikilla on Jumalan kokoinen aukko sielussamme, ja me täytämme sen kuka milläkin: alkoholilla, kirjallisuudella, urheilulla, you name it. Jotkut myös Jumalalla.
Ateistina aika kumma lukea tälläisiä juttuja, kun ei usko mihinkään sielun olemassaoloon eikä ymmärrä mitä ihmeen aukkoa tässä oikein tarkoitetaan.
Ei voida siis sanoa, että olisit ateismilla paikannut tuon aukon selittämällä itsellesi, että mitään jumaluutta ei ole olemassa ja pitämällä tätä yhtenä elämänfilosofianasi?
Ööö, ei?
Mikä aukko?
Miksi selittää itselleen jonkin olemattomuutta? Olevaisuus vaatii selityksen, ei olemattomuus.
Ateismi on vain se suunnilleen sopiva nimike suhteeseeni näihin yliluonnollisiin juttuihin. Se ei sinällään ole minulle mikään elämänfilosofia.
Mielestäni myös olevaisuus vaatii selityksen; miksi jokin on näin? Miksi tämä kaikki on olemassa?
Ok. Eli sulla ei ole mitään aukkoa vaan olet saanut esimerkiksi ateismin kautta vastauksen kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin.
Mielestäni myös olevaisuus vaatii selityksen; miksi jokin on näin? Miksi tämä kaikki on olemassa?
Samaa vaillinaisuuden mittaamista, siis parhaassa tapauksessa kasvamista, siis (Lennonin sanoin) "tuskan mittaamista" voi etsiä myös melkeinpä mistä hyvänsä inhimillisestä toiminnasta, aina jääkiekkoa ja seksiä myöten. Joku (en muista kuka) sanoi, että meillä kaikilla on Jumalan kokoinen aukko sielussamme, ja me täytämme sen kuka milläkin: alkoholilla, kirjallisuudella, urheilulla, you name it. Jotkut myös Jumalalla. Se on valinta, vaikka se ei olekaan aina tahdonalainen sellainen (vrt. Toronto Maple Leafsin fanittaminen).
Tottakai olevaiseen, sen rakenteeseen, tapahtumiin haetaan selityksiä. Johonkin saatetaan löytää hyvinkin eksakteja vastauksia, osaan taas lähinnä todennäköisiä mahdollisuuksia.
Miksi miksi?
Yhtä hyvin voi kysyä, miksi asioilla pitäisi olla syy (siis filosofisessa mielessä, fysikaalinen kausaliteetti ja reduktionismi ovat sitten lähinnä havaittu ilmiö). Asiat ovat, koska ne eivät ole olematta.
Minä en todellakaan koe, että minulla olisi jotain "aukkoa sielussa". Tottakai ihmisellä on aina ja loputtomasti kysymyksiä: miten, miksi? Mutta ei välttämättä resursseja koskaan niihin saada vastauksia. Itse pyrin hyväksymään tilanteen tälläisenä. Monet eivät, joten vastaukset täytetään mystiikalla yms.
Nyt tekisi mieli lyödä vähän Nietzschellä päähän - tilanne on myös niin, että voimme luoda merkityksiä maailmaan, ja se on pitkälle myös tahdosta kiinni. Voi puhua, kuten hullu Freedrikki, "tahdosta valtaan", mutta näin liberaalina muotoilisin itse asian tahdoksi merkitykseen (will to meaning).
Tottakai ihminen voi itse luoda elämälleen merkityksen. Vaikka sitten pyhittää elämänsä lyijykynälle. Jokaisella on oikeus subjektiiviseen maailmankuvaan. Ongelmia syntyykin lähinnä siinä vaiheessa, kun omaa maailmankuvaansa alkaa agressiivisesti levittämään niin, että muutkin joutuvat elämään sen mukaisesti, sen luomin rajoituksin, säännöin yms.
