Tällä kertaa tuli luettua teatteriohjaaja Kristian Smedsin haastattelua ja hän siinä tokaisee, että ei koe tavoitteekseen vastausten tarjoamisen vaan pyrkii teoksillaan herättämään ihmiset ajattelemaan. "Totuuden julistaminen ei ole kiinnostavaa ainakaan niin, että ihminen voisi sitä julistaa. Dialogiin pyrkiminen on paljon kiinnostavampaa", toteaapi Smeds uusimmassa Suomen Kuvalehdessä.
Itse kävin sitten funtsimaan tuota ajatusta, joka oli lähinnä tarkoitettu taiteeseen, mutta miksei sitä voisi soveltaa muihinkin asioihin? Ensiksi tuli mieleen juuri usko, jolla on tietty kytkös aina taiteeseen. Tuli sitten tällainen ajatus mieleen, että kun ihminen ei todellakaan pysty käsittämään Jumalaa kaikessa monimutkaisuudessaan ja pysty ottamaan sitä aina totuutena niin olisiko sitten näissäkin asioissa keskeisempää sen dialogin syntyminen vaikka vain ihmisessä itsessään eikä niinkään valmiiden totuuksien sisäistäminen?
Usko ja erilaiset elämänfilosofiat ikäänkuin vain johdattavat eteenpäin, mutta niiden tarjoamaa totuutta ihminen ei pysty tajuamaan, sillä heti kun jotain luulee ymmärtävänsä, syntyy miljoona lisäkysymystä. Dialogin kautta sitä sitten pääsee koko ajan syvemmälle, mutta totuutta ei varmasti ihmisen elinaikana pysty koskaan käsittämään. Lisäksi jos heitetään vielä tähän soppaan A.W. Yrjänän erään runon ajatus, että "Totuuden takana ei ole mitään" niin ehkä tosiaan siihen päätepysäkkiin ei ole mitenkään mahdollista päästä.
Joo melkoisen sekavaa tekstiä taas kerran, mutta ehkä tämä taas herättää jotain keskustelua. Tai sitten ei...