Minua vieläkin askarruttaa se ajatusmaailma, jonka mukaan jumala on hyvä mutta silti kärsimystä on niin paljon. Sinänsä ymmärrän miksi usko ei murru tai horju tieteen ja logiikan edessä. Vähän sama kun yrittäisi selittää rakkautta urheilusuorituksella.
Mutta sitä en ymmärrä, miten tehdä rauha kärsimyksen ja jumalan kaikkivoipaisuuden/ hyvyyden välille. On kiistatonta, että jotkut ihmiset kokevat elämänsä aikana todellaa rankkaa kärsimystä, jopa siihen pisteeseen saakka että riistävät teini-iässä itseltään hengen. Nämä kärsimykset eivät liity ihmisen omiin tekoihin eivätkä edes ole poissuljettuja "oikeaan" jumalaan uskovien osalta. Eli ainoa asia mikä sen kärsimyksen olisi voinut estää on se, ettei olisi koskaan edes syntynyt.
Amerikanihme perustelikin tätä jo aiemmin kärsimyksen lyhytkestoisuudella. Mutta mihin perustuu se, että tätä kärsimystä jaetaan täysin epämääräisin kriteerein? Miten hyväksyä se, että rakastava ja kaikkivoipa jumala joko antaa tai aktiivisesti aiheuttaa jollekin toiselle vuosikausien piinan ja jollekin toiselle taas annetaan hyvää oloa yli äyräiden?
Tämä on se konflikti joka minulla estää edes harkitsemasta jumalaan uskomista. Toki tiede on myös omalla kohdalla yksi iso asia, mutta vaikka jumalan olemassaolo kyettäisiin minulle hyväksyttävällä tavalla en voisi omaan "sydämeen" häntä hyväksyä.