Tästä kai olen sanonut useammankin kerran, että ei Jumala ei vaadi järjen hylkäämistä, vaan sydämen avaamista.
Tässä on vain se perustavanlaatuinen ongelma, että kovin moni ateisti, jopa sellaiset jotka aidosti ovat yrittäneet etsiä Jumalaa, ovat etsineet Häntä yksinomaan järkeensä ja logiikkaansa nojaten ja tulleet siihen tulokseen, että jonkun tällaisen entiteetin olemassaolo on hyvin epätodennäköistä. Joissain tapauksissa tämä näkemys voi pohjautua myös siihen, mitä he tietävät Raamatusta.
Suuri osa ateisteista ei näe Jumalaa sellaisena rakastavana ja oikeudenmukaisena hyvän tuojana jollaisena kristityt Hänet näkevät. Ehkä juuri tämä tekee siitä vaikeaa päästää sydämeensä jokin sellainen rakkaus, jota ei itse edes tunne olevan olemassa. En minä tietenkään kenenkään pään sisään voi mennä ja sanoa että se on juuri näin mutta voin silti jollain tapaa kuvitella että keskiverto ateistin mielessä asia menee osapuilleen noin.
Sitten yksi tieteen saralta tuttu mentaliteetti "question everything" lienee evidentti ateistin pohtiessa, voiko tällaista rakastavaa ja kaiken ylittävää Jumalaa todella olla olemassa, kun maailmassa on kuitenkin niin paljon kärsimystä? Ja kun suhtautuminen Jumalan rakkauteen on se, että se on kyseenalaistettava kunnes Hänet todeksi todistetaan, niin ei ihminen tuolla tavalla lopulta anna itselleen edes aitoa mahdollisuutta tuntea sitä rakkautta sisällään.
Olen siis yhtä mieltä sinulta lainaamani lauseen kanssa. Kunhan nyt toin esiin ne tärkeimmät pointit siinä, miksi keskiverto ateistille Jumalalle sydämen avaaminen = järjen hylkääminen.
Toki sitten taas
@peterra toi yhdessä viestissään esiin olleensa nuorempana aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa ja kokeneensa, että hänelle ei jätetty siellä tilaa tai vapautta ajatella itsenäisesti ja olla asioista omaa mieltä. Sinänsä ymmärrän häntä tässä hyvin. Jos jokin yhteisö ei tunnu omalta, niin turha sellaisessa on pakottaa itseään pysymään. Ja toisaalta oman onnen löytämiseen ei ole yhtä oikeaa tietä. Jotkut löytävät sen uskon avulla, toiset aivan jotain muuta kautta.
Ja tässäkin palataan vain sen tosiasian äärelle, että olemme ihmisiä ja aistimme ja koemme tämän elämän omien linssiemme läpi. Tärkeintä ei ole lopulta se mihin uskot, vaan se että elät onnellista elämää, jossa sinulla on perhe ja ystäviä, jotka välittävät sinusta ja rakastavat sua juuri sellaisena kuin olet. Niin ja se että otat toiset elävät olennot huomioon ja annat enemmän kuin otat.