Rationaalinen järki on tietysti asia mikä noissa piireissä häivytetään kokonaan, mutta kun sitä nyt kuitenkin olen taipuvainen käyttämään, niin on se aika jotenkin käsittämätöntä että ihminen voi haaskata koko elämänsä tuohon humpuukiin.
Mutta se minkä itse koen kauhean mielenkiintoiseksi on sen pohtiminen, että mikä on se juttu minkä vuoksi me ihmiset yleensäkään haksahdetaan tuommoisiin hölynpölyihin? Yksi juttu taitaa olla turvallisuuden tunteen puute.
...
Ja se tapahtuu juuri sen takia minusta että nämä stoorit luovat ihmiselle jonkinlaista turvallisuuden tunnetta. Sen takia niiden vetovoimakin on niin kova.
Tässä vastaatkin itsellesi, näinhän se pitkälti on. Hiukan fanaattisemmille kavereille usko selittää kaikkea, mitä universumissa tapahtuu, ja jokaiselle jutulle kauppareissusta lähtien on tarkoitus. Se selittää maailmaa ja tuo tarkoituksen kaikelle. Normijannuille tämä sama toimii osittain, vaikka eivät ehkä enää aivan jokaista yksityiskohtaa elämässä pidäkään kaikkivaltiaan aivoituksena, vaan tajuavat sen, että ihmisillä on jonkinlainen rooli omassa elämässään. Harvemmin nämä tyypit tuolla Facessa mesoavatkaan, vaan heidät pitää uskossa kiinni hyvin usein se, että siihen on lapsesta saakka kasvettu ja elämä rullailee ihan hyvin eteenpäin. Kaverit, suku ja ehkä työyhteisökin on sitä samaa jengiä, joten turvallistahan siinä kuplassa on asustella. Nämä kaksi porukkaa mä jotenkin ymmärrän, koska edellisellä usein taustalla on itsellään hyvin selkeä pesäeron teko entiseen elämään, esim. usein alkkarit tai rikolliset ovat näitä fanaatikkoja, ehkä hiukan sitä päästään pehmennyttä jengiä muutenkin. Sitten taas jälkimmäinen, noh, kuten todettua, turvallista elämäähän se on, kun taivaallinen isä johdattaa. Mutta se porukka, mitä en aivan täysin tajua, ovat ne kiistatta älykkäät ja asioihin perehtyneet, jopa tieteen parissa työskentelevät henkilöt, jotka jaksavat sumuttaa itseään vuosikausia jumaljutuilla. Ehkä kyse on osittain ainakin siitä, että hillitön vääntämisen ja väittelynhalu peittelee omaa epävarmuuttaan, jonkinlaisesta defenssistä, että mun on oltava oikeassa, kun niin moni vääntää vastaan - jonkinlainen Mortonin demonin sovellus tms.
Näitä Tiaisen ja Koiviston kaltaisia äärikarismaatikkoja en itse tajunnut edes kiihkeimpinä uskisvuosinani, nyt lähinnä itkettää ja naurattaa ne. Vaikka minkälaista hiihtäjää on tullut todistettua aikoinaan, mutta kyllähän niistä jo nuorena jannuna huomasi, ettei kaikki ole kohdillaan. Sitä vain hyväuskoisesti ja Raamatun ohjeita noudattaen kunnioitti kokeneempia uskovia, ja pyrki ajattelemaan hyvää niistä kaiken maailman veuhtojista. Olen ollut aikoinaan paikanpäällä mm. natsipäällikkö Kristian Arjen kastetilaisuudessa, pikkujannuna. Ihan käsittämätöntä paskaa. Mutta onneksi aivan pahemmilta ylilyönneiltä varjelluin, on näissäkin kokemuksissa sulattelua ihan riitttävästi.