Kai voisin sitten itsekin laittaa muutaman sanan suhteestani jumalaan ja uskontoon, kun kerran sitä ketjun otsikossa kysytään.
Pidän itseäni ateistina, sillä en usko mihinkään jumalaan enkä pidä itseäni millään tavalla uskovaisena. Maailmankuvaani on tässä tapauksessa vaikuttanut merkittävästi kasvuympäristöni eli oma perhe. Kun lapsesta asti ei ole luettu ilta- ja ruokarukouksia tai puhuttu sanakaan Jeesuksesta, on koko asia jäänyt hyvin etäiseksi itselleni. Kirkossa on käyty vain koulun kanssa tai läheisten häiden ja hautajaisten aikana.
Jo ala-asteella suhtautuminen uskontoon oli kyyninen ja epäilevä, mutta en antanut sen vaikuttaa itse aineeseen ja arvosanoihin. Itse asiassa esimerkiksi uskonnon historia ja sen kehityksen vaiheet ovat aina kiinnostaneet minua kovasti. En siis ole kokenut minkäänlaista ahdistusta tai turhautumista uskonnosta puhuttaessa. Kenelläkään ystävistänikään ei ole kovin läheistä suhdetta uskontoon, mikä on myös vaikuttanut suhtautumiseeni asiaa.
Eli kun tulee ns epäuskonnollisesta perheestä, ei sitä ole oikein osannut omaksua asiaa oikein vaadittavalla tavalla. En tietenkään suhtaudu uskovaisiin mitenkään epäillen tai väheksyen; heidän kantansa asiaan on yhtä oikeutettu kuin minun. Sen sijaan ihmiset jotka tyrkyttävät uskontoaan ja tuovat vakauksensa esille joka tilanteessa, saavat minulta kielteisen arvion. Eli tämmöinen omalla uskonnollan mainostaminen ja muiden suuntausten vähättely on mielestäni ärsyttävää.
Viime kädessä uskon tieteeseen ja siihen, mitä on pystytty todistamaan. Vaikka Jumalan oloa ei ole pystytty todistamaan - tuskin koskaan tullaankaan - niin silti on toki mahdollista, että sellainen voisi olla kuitenkin olemassa. Itse en kuitenkaan tätä pysty uskomaan, ennen kuin siitä jotain konkreettista tietoa saadaan (raamatun ja valaistumisen kokeneiden ihmisten kertomuksia en tällaiseksi laske).
Pidän itseäni ateistina, sillä en usko mihinkään jumalaan enkä pidä itseäni millään tavalla uskovaisena. Maailmankuvaani on tässä tapauksessa vaikuttanut merkittävästi kasvuympäristöni eli oma perhe. Kun lapsesta asti ei ole luettu ilta- ja ruokarukouksia tai puhuttu sanakaan Jeesuksesta, on koko asia jäänyt hyvin etäiseksi itselleni. Kirkossa on käyty vain koulun kanssa tai läheisten häiden ja hautajaisten aikana.
Jo ala-asteella suhtautuminen uskontoon oli kyyninen ja epäilevä, mutta en antanut sen vaikuttaa itse aineeseen ja arvosanoihin. Itse asiassa esimerkiksi uskonnon historia ja sen kehityksen vaiheet ovat aina kiinnostaneet minua kovasti. En siis ole kokenut minkäänlaista ahdistusta tai turhautumista uskonnosta puhuttaessa. Kenelläkään ystävistänikään ei ole kovin läheistä suhdetta uskontoon, mikä on myös vaikuttanut suhtautumiseeni asiaa.
Eli kun tulee ns epäuskonnollisesta perheestä, ei sitä ole oikein osannut omaksua asiaa oikein vaadittavalla tavalla. En tietenkään suhtaudu uskovaisiin mitenkään epäillen tai väheksyen; heidän kantansa asiaan on yhtä oikeutettu kuin minun. Sen sijaan ihmiset jotka tyrkyttävät uskontoaan ja tuovat vakauksensa esille joka tilanteessa, saavat minulta kielteisen arvion. Eli tämmöinen omalla uskonnollan mainostaminen ja muiden suuntausten vähättely on mielestäni ärsyttävää.
Viime kädessä uskon tieteeseen ja siihen, mitä on pystytty todistamaan. Vaikka Jumalan oloa ei ole pystytty todistamaan - tuskin koskaan tullaankaan - niin silti on toki mahdollista, että sellainen voisi olla kuitenkin olemassa. Itse en kuitenkaan tätä pysty uskomaan, ennen kuin siitä jotain konkreettista tietoa saadaan (raamatun ja valaistumisen kokeneiden ihmisten kertomuksia en tällaiseksi laske).