Kun tämä Norjan ampuja - Breivik - on nostettu tässä ketjussa esille ja samalla viitattu vihan-teemaan, niin taidanpa mielummin kirjoittaa aiheesta tähän ketjuun kuin varsinaiseen verilöylyä käsittelevään ketjuun. Josko kirjoitukseni saisi kiihkottomampaa vastakaikua täällä, vaikka mielelläni vaihdan mielipiteitä asiantiimoilta.
Tietenkään en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa mitä Breivikin uhrit (eloonjääneet) ja heidän omaisensa kokevat juuri par'aikaa ja ovat kokeneet, joten en suoranaisesti voi tai kykene sanomaan miltä minusta tuntuisi jos olisin jäänyt henkiin kaltaisesta verilöylystä tai jos joku läheiseni olisi sellaisen kohteena ollut. Mutta tällä hetkellä tuntemukseeni ei liity viha millään muotoa, en osaa vihata ampujaa - en osannut vihata häntä kuullessani uutisesta ensimmäistä kertaa. En vaikka tiedän, että hänen kättensä kautta menetti henkensä noin 80 henkeä.
Vaikka en vihannut ja vihaa häntä niin en kuitenkaan ole hyvilläni hänen teosta tai pidä sitä hyväksyttävänä, vaikka hänen teesiensä nojalla - jos ne todella aidosti ovat sitä mitä hän manifestissaan toi julki - pidän tietyllä tavalla ymmärrettävänä hänen toimintaansa, joka purkautui äärimmäisellä tavalla.
En siis koe vihaa, en tyytyväisyyttä tai hyväksyntääkään - ymmärrys, sen tunnen mutta muuten tunteeni häntä ja hänen tekoa kohtaan ovat - sanalla sanoen: tyhjä. Kokonaisuudessaan vallalla on tyhjä tunne Breivikiä kohtaan, aika tunteeton olotila ettensanoisi. En varmaan tekisi mitään hänelle jos tapaisin hänet kasvokkain, tai korkeintaan esittäisin omista lähtökohdistani johtuvan kysymyksen: "Miksi?".
Uskonnottomana en rukoilisi hänen puolesta, en toivottaisi häntä kadotukseen mutta en passittaisi kaduttuaan tekoaan - jos niin tekisi - taivaaseenkaan. Hän elää ja kuolee sitten aikanaan. Ilman tekoaan hän olisi täysin olematon ihminen minulle, kuten olisivat uhritkin, ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä hän jää varsin merkityksettömäksi ihmiseksi vastakin. Karusti asia ilmaisten: hän sai oman viisitoistaminuttisensa.
vlad.
