Ei kysymys minusta ole kuitenkaan itsen kohottamisesta minnekään vaan päinvastoin oman syntisyyden tunnustamisesta ja armon hakemisesta Jumalalta.
Syntikin on loppujen lopuksi vain määritelmäkysymys - kristityn käsitys syntisestä elämästä on omanlaisensa, ateisti voi elää moraalisesti samanlaista elämää mutta ei koe tekojaan synnittömiksi tai syntisiksi. Ihminen on vain antanut tietyille teoille merkityksen onko se syntiä vai ei, ja tämä merkitys vieläpä riippuu uskonnosta, paikasta, kulttuurista etc. Voin rehellisesti tunnustaa etten osaa pitää tekojani syntisinä, tiettyjä kenties moraalittomina mutta tämäkin on sitten lukijan/kuulijan määriteltävissä määritteleekö hän tekoni synneiksi vai moraalittomiksi, esim. jos päätyisin jokin ilta (tai päivä) sänkyyn prostituoidun kanssa (ei lapsi- tms.) niin en osaisi pitää tekoani kovinkaan moraalittomana jos homma on tapahtunut yhteisymmärryksessä ilman pakottamista tai turhia välikäsiä. Typerä teko kenties voi olla, jos pano oli huono... (tai olisihan sitä voinut ilmaiseksikin saada - vai voiko tällä ulkonäöllä).
Tämä keskustelu tosin ei taida kenenkään ymmärrystä perimmäisestä totuudesta tai hyvyydestä nostaa. Juututaan mielestäni liian usein asetelmiin, jossa arvot ikään kuin sulkeistetaan ulkopuolelle. Mutta perimmäisten kysymysten käsittely on kaikille meille vaikeaa. Onhan näistä ihan mukava Internetin keskustelupalstallakin höpistä, mutta se ei ole rehellisyyden nimissä se paikka, jossa todennäköisimmin oivaltaa mitään suurta elämän tarkoituksesta.
Loppujen lopuksi missä sitten nykyään käydään sen ylevämpää keskustelua? Kuinka tämä eroaa vaikkapa livenä käydystä keskustelusta kahden tai useamman ihmisen välillä, keskustelun jossa pohditaan hyvyyttä, pahuutta; moraalia, moraalittomuutta; uskontoa, ateismia; vihaa, rakkautta? En missään nimessä lähde tuomitsemaan tai alentamaan nykypäivänä netin välityksellä käytävää keskustelua kanssaihmisten välillä - näin voivat "kokoontua yhteen" ihmiset jotka eivät kenties muutoin koskaan tulisi vaihtaneeksi sanaakaan tai törmänneeksi keskenään.
Onko vuorille vaeltaminen sen parempi paikka oivaltaa elämän suuria asioita tai istuminen rantakallioilla katsellen myrskyävää merta tai istua tietokoneen äärellä käyden - kenties - ajatuksella keskustelua toisten ihmisten kanssa ja kenties näistä keskusteluista jää itämään ajatuksia, sellaisia jotka eivät välttämättä muuta omaa ajattelua lopullisesti mutta herättävät kuitenkin kysymyksiä. Minulle ainakin on näin käynyt, vaikka tuloksena onkin se, että oma kantani on vahvistunut - koen entistäkin varmemmaksi elää maailmassa jossa ei ole jumalia. Mutta samalla, jos joku pirulainen onnistuu todistamaan sen, että jumala tai jumalia todella on olemassa niin en voi muuta kuin tunnustaa olevani väärässä. Mutta voiko uskovainen tehdä saman, tunnustaa olevansa väärässä - ettei maailmassa ole jumalaa tai jumalia? Minusta tuntuu, että moni ei tähän kykene todistuksista huolimatta koska aina jäljelle jää kytemään se usko - entäpä jos jumala sittenkin on olemassa. Entäpä jos jossain tuolla kaukana, havaitun maailmankaikkeuden tuolla puolen onkin taivasten valtakunta tai jokin muu paikka jossa on sija jumalilla...
vlad.