Tätä ajatusta en käsitä. Tottakai uskovaisissa on kaikenlaisia ihmisiä, mutta niin on myös niissä, jotka eivät usko Jumalaan. Tuntuu kuitenkin todella utopistiselta, että uskossa oleva ihminen ei kehittyisi suhteessa itseensä.
Takuulla kehittyykin. Kuten olen usein sanonut, en ole suinkaan itse ateisti. =) Olen itse muuttunut aika paljonkin ajatuksiltani, uskonnollisesta huomattavasti kyseenalaistavampaan ja terveellä tavalla skeptisempään suuntaan. Olen aika monet kerrat joutunut kyseenalaistamaan ja miettimään kaikki uskomukseni, se voi olla aika ahdistavaakin, mutta loppupelissä kuitenkin ennen kaikkea avartava kokemus. Eikä se tähän jää, se tulee olemaan koko elämänpituinen missio. Onneksi.
Et itse vaikuta miltään yksiselitteiseltä uskovaiselta (jos nyt olet uskova lainkaan?), eli ehkä kohdallasi on myös kyseenalaistamisen kyky toteutunut.
Kummastelen vaan joskus valveutuneiden ihmisten halun integroitua väkisin esim. kristinuskoon, vaikka oma näkemys poikkeaisi siitä hyvinkin paljon, kaikenlaisen avarakatseisuuden, tulkinnanvaraisuuden ja toisenlaisten uskomusten hyväksymisenä, mitkä ei pääpiirteissään yleensä kuulu kuvaan jos haluaa täsmentää oman uskontonsa oikeellisuutta. Miksi pitäisi olla juuri kristitty ja osana kristinuskoa? Usko ei tarvitse mielestäni tuekseen mitään yhteisöä, vaan pelkkä oma itse riittää. Saa toki vapaasti kuulua kirkkoon tai mihin hyvänsä, mutta toivottavasti on itselleen rehellinen siinä valinnassaan. Eikä se kumpua vain tavasta.
En nyt tosiaan pidä suoranaisesti mitään oppia, uskoa tai aatetta itsessään toistaan huonompana tai parempana, puhun vain siitä miten itse (nykyään) ajattelen. Itse en siis usko jumalaan, mutta en suoranaisesti kiistä, etteikö sitä tai jotain sentapaista olemusta voisi olla kenties olemassa. En vain näe henkilökohtaisella tasolla sitä merkittäväksi tekijäksi itsessään. Jos joku jumalolento on luonut meidät, ympäristömme, luonnon, evoluution - kaiken, niin sitten ainakin jossain määrin varmasti omilla pyrkimyksilläni (joiden toivon olevan mahdollisimman oikeudenmukaiset ja vilpittömät) toteutan sitä perimmäistä tahtoa. En kuitenkaan koe, että tarvitsisin siihen mitään valmista uskontoa tsapluunaksi. Voin elää niiden uskomusten kanssa ja niiden seassa ihan ilman ongelmaa, ollen niistä kaikista kiinnostunut (tietysti sillä edellytyksellä ettei minua vainota, jolloin rupean vastarintaan ja toden teolla kyseenalaistamaan niiden oikeellisuuden).
Valitettavasti juuri monet uskonnot eivät sitä tue suuremmissa määrin ja en siksi halua olla jäsen sellaisessa yhteisössä. Se ei silti tarkoita, etteikö niiden perusta herättäisi minussa jonkinlaista kunnioitusta tai niissä olisi viisauttakin mukana. Mutta vain siis ihan maallikkona ja sivusta seuraten ja poimien mitä poimii.
Tärkeintä, että luotan itseeni, siihen vaistoon ja tuntemukseen, että teen elämässäni mahdollisimman oikein. Toiselle se voi olla esim. Jumalan ääni, minulle se on minun oman syvimmän olemukseni ääni. Loppupelissä sillä ei ole mitään väliä mitä se on, jokainen voi sille antaa oman nimen tai käsityksen sen alkuperästä, kunhan lopputulos on hyvä ja sellainen, että voit olla tyytyväinen ratkaisuihisi ja siihen mitä saavutat.
Mitä tulee taas vastuun kantamiseen niin en ymmärrä tuotakaan ajatusta. Jokainenhan meistä on tässä elämässä vastuussa omista teoistaan. Ei tuosta pääse yli eikä ympäri. Ja miten voisimme siirtää vastuun Jumalalle?
Olet ehkä taas kerran mahdollisesti vähän huono esimerkki, tunnut kuuluvan siihen vähemmistöön joka osaa erottaa nämä asiat ja arvioida omia tekemisiään...
Liian paljon kuitenkin edelleenkin vedotaan Jumalan tahtoon, että hän rankaisee lopussa tai muuten jokaiselle ansionsa mukaan ja jotkut tietyt henkilö on sen Jumalan kautta saanut oikeuden tuomita muita. Tätä asiaa ei voi kiistää, sitä näkee ja kuulee ihan liikaa edelleen monessa uskonnossa ja sen turvin ahdistetaan ihmisiä henkisesti, käytetään hyväksi ja sorretaan oman itsekkään egokeskeisen julmuuden alle. Minusta se on erittäin kaukana mistään jumalallisuudesta. Se on silkkaa raadollista ihmisyyttä sen synkimmältä puolelta.
Onko tuo toiminta sinun mielestäsi väärin? Vai kuuluuko se Jumalan suunnitelmaan, että jotkut ihmiset on oikeutettuja kohtelemaan toisia kaltoin ja tuomitsemaan syntisiksi ja kadotukseen joutaviksi? Tiedän, että esim. luterilaisuudessa tuollaista ei nyt niin esiinny, mikä on hyvä sinänsä, mutta luterilaisuus on äärimmäisen maallistunut uskonnonhaara muutenkin, joka mukautuu melkein mihin tahansa, kunhan vain säilyttää yhteiskunnallisen persnahkansa. (= saa rahaa). Myönnän, hiukan negatiivissävyinen suhtautuminen, mutta miellän luterilaisen kirkon todella mielisteleväksi ja tekopyhäksi laitokseksi. Saa olla vapaasti toista mieltä jos haluaa.
Eli summa summarum: koen, että parempi kun otan itse täysin kaiken vastuun tekosistani ja en sälytä päätöksiäni ja oikeutuksiani tulevaksi miltään korkeammalta hahmolta tai taholta, puhumattakaan minkäänlaisesta johdatuksesta muualta. Oli kyse oikeastaan sitten maallisista tai hengellisistä asioista.
Ei välttämättä ole absoluuttisesti oikein kokonaiskuvassa, mutta tässä hetkessä ja tässä elämäntilanteessa se on minun kohdallani absoluuttisesti juuri oikea tapa toimia.
Mutta tämä tästä. Jos tulee kysyttävää tai jotain muuta, niin vaikka yv:lla pommittaa, vastaan kyllä. Olen oman korteni kantanut tähän kekoon taas vähäksi aikaa.
(Mielenkiintoinen aihe totta kai vuodesta toiseen ja lueskelen kyllä säännöllisesti.)