Niin, sinähän olit tässä ketjussa sitä mieltä, että minä nauttaisin elämästäni ja esim. luonnosta enemmmän ja olisi ehkä jopa parempi ihminen läheiselleni, jos uskoisin Jumalaan.
Nyt piti kelata ketjua takaisinpäin jonkun matkaa, että muistin, missä yhteydessä jotain tämän tapaista kirjoitin. Juttelimme "sielun" käsitteestä, ja siihen liittyvistä jutuista, joita et ollut valmis hyväksymään. Kirjoitin sitten, että tuollainen asenne, että kaikki jätetään viime kädessä järjen testattavaksi ja jos sitä ei voi järjellä käsittää, niin sellaista asiaa ei voi hyväksyä osaksi todellisuutta, tuntuu minusta kovin kylmältä ja voi aiheuttaa sen, että monia syvällisempia kokemuksia jää kokematta. Siihen vastasit sitten jotain sellaista, että miten elämäni ja rakkauteni olisivat parempia ja syvällisempiä jos uskoisin, johon vastasin puolestani, että "En tiedä mikä vaikutus olisi perhepiirin rakkauteesi, mutta ehkä suhteessa maailmankaikkeuteen, luontoon, elämän ihmeeseen, kaikkiin muihin ihmisiin jne. Ehkäpä noihin."
Joten en tiedä onko kyse väärinkäsityksestä, anteeksi jos niin on tapahtunut, mutta minusta vain kaiken altistaminen järjen käsiteltäväksi ja muunlaisen todellisuuden ehdoton hylkääminen suoralta kädeltä vaan tuntuu vähän kylmältä ja jättäisi minut ainakin aika kalseaan olotilaan.
Itse näen asian ihan toisin. Olisi kauheaa kahlita ajatuksensa johonkin Jumalaan. Luontoakin pitäisi ihailla, koska se on Jumalan 'kätten työtä' eikä vaikka kukkaa voi ihailla vain sen takia, että se on vain kukka ja lähinnä sattumalta siinä. Siinäkin pitäisi ajatella että tässä takana on joku suuri 'master plan' ja heittää itsensä polvilleen ja vetää joku ylistysveisu tälle Kaiken Luojalle. Omissa teoissa pitäisi miettiä koko ajan, että käyttäytyy niin kuin Jumalaa halua ja saada Jumalan suosio ja vielä palvoa tätä ja kiittää kaikesta. Tuo on myös mielestäni varsin tyhjää niin kuin vetäytyä Kreikan saaristoon kuuntelemaan sydämen ääniä ja kuvitella että sieltä se totuus löytyy...
Ei siinä mitään "pakontunnetta" ole ihailla luontoa, ihailet sitä varmaan joka tapauksessa, ja ehkä ihailusi olisi jopa syvempää, jos uskoisit sen olevan jonkun suuren suunnittelijan työtä. Ymmärrän kyllä, että luontoa voi ihailla muutenkin, ajattelin vain, että siihen voipi löytyä vielä syvempiä aspekteja, jos ei vain ajattele, "että mitä toikin tuolla nyt tolla tavalla törröttää, kuis kävikin niin". Mutta tämä nyt vain omana ajatuksenani. En nyt itsekään luontoa katsoessani ajattele että "katsos, kylläpä Herra teki taidokkaasti tuon, ja kylläpä keksi tuohonkin kivat värit, jne.", mutta tunnen ehkä jotain suurempaa nöyryyttä siitä, että tämä kaikki on meille annettu iloittavaksi. Vaikeaa tuota kai on selittää sen tarkemmin.
Ja jos tuo Jumalan tahdon ja käskyjen kunnioittaminen olisi tosiaan noin tuskallista, että koko ajan pitää miettiä miten saa Jumalan suosion, pitää heittäytyä polvilleen, jne., niin tosiaan aika kauheatahan se olisikin. Kyllä tuon kaiken on tapahduttava rakkaudesta ja ilolla, jos ne eivät ole lähtökohtia, niin ei kyllä "hyvä heilu". Mutta jotta ne olisivat lähtökohtia, niin jotain pitää kai ihmiselle sitten tapahtua jos hän ei ole näin tuntenut alusta saakka. Sen pidemmälle en osaa oikein sanoa mitään, kun olen näitä "näin on vaan tuntunut alusta saakka" ihmisiä.
En minä muista/tiedä. Luin kirjan joskus yli 5 vuotta sitten ja Feynman on ollut kuollut yli kaksikymmentä vuotta, joten vaikea häneltäkään kysyä.
Tekeekö se sielusta jotenkin todellisimman vai epätodellisemman uskoiko vai ei Feynman siihen? Ei se tehnyt kvanttifysiikkaan epätodeksi, vaikka Einsteinin mielestäni 'Jumala ei heitä noppaa' ja hän suhtautui kvanttifysiikkaan epäillen.
Okei, no hyvä niin sitten, eli ehkä tämä suuresti ilmeisesti arvostamasi Richard-setäkin oli kuitenkin jotenkin vakuuttunut ruumiin tuonpuoleisten asioiden olemassaolosta. Toki yksi ihminen vain hänkin, mutta monilla meillä on taipumus uskoa tuollaisia guruja ja "palvoa" heitä, mutta ihan OK tietenkin, jos katsot oman katsomuksesi tässä asiassa oikeammaksi kuin Richard-sedän.