Jos Obama voittaa, toivotaanpa sitten vaikka naivisti, että lehdistön ja muun median kriitiikittömät narratiivit heijastuisivat myös trans-atlantisten suhteiden kehittymiseen Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä.
Eurooppalaisissa pääkaupungeissa lienee jo suorastaan paniikki päällä, kun Obama soittanee jo tällä viikolla vaatien lisäjoukkoja mm. Afganistaniin, samalla ilmoittaen, että hän ei vain pyydä, vaan vaatii lisää eurooppalaisten omaa panostusta Euroopan puolustamiseen NATO:n operationaalisessa viitekehyksessä. Ainakin Saksassa asiasta seurannee pitkä itku ilon sijasta, sillä sotilastukikohtien toiminnan supistaminen ja mahdollinen siirto ei ole merkittävä asia pelkästään turvallisuuspoliittisesti, vaan myös taloudellisesti, eikä Saksalla asiassa ole juuri helppoja vaihtoehtoja valittavanaan.
Muutoinkin Saksan Putinin hallinnon kanssa harjoittama "entente" voi jo itsessään saada aikaan täysin ennennäkemättömiä vastareaktiota myös Euroopan yhteisön kontekstissa, aivan riippumatta muista tekijöistä, ja Saksa, jos mikä, on riippuvainen kauppakumppaniensa "hyvästä tahdosta" (Saksa on maailman suurin vientimaa).
Suuri riskitekijä liittyy myös siihen, että miten Obaman ammattiliitoilta omaksumat protektionistiset tendenssit näkyvät myös retoriikan ulkopuolisessa todellisuudessa Yhdysvaltain hallinnon suhtautumisessa ympäröivään maailmaan. Mahdolliset vapaaseen kauppaan kohdistuvat rajoitukset iskevät aina kipeämmin Yhdysvaltojen kauppakumppaneihin kuin päinvastoin, joten Euroopassa joudutaan vakavasti miettimään sitä, että miten neuvottelemalla estetään asioiden kärjistyminen kauppasotien partaalle. Tässä eurooppalaisten toimijoiden tulisi mahdollisesti etukäteen ilmoittaa tahtotilastaan ja valmiudestaan suorastaan tit for tat -tyylisten kauppapoliittisten pakotteiden käytöstä, mikäli Yhdysvallat harkitsettomasti ajautuu populististen intressiryhmien valtaan tällä sektorilla, mm. maan autoteollisuus on romahtamisen partaalla, terästeollisuudesta puhumattakaan.