Olin selvinnyt Idolsin alkukarsinnasta jatkoon. Seuraava vaihe järjestettiin Jyväskylän kaupunginkirkossa. Lisäkseni paikalla oli kymmenkunta mustiin pukeutunutta tyttö sekä joku tukevahko rokkipoika. Tuomaristosta paikalle oli saapunut ainoastaan Nina Tapio, joka virnuili ärsyttävästi penkkirivistön puolivälin paikkeilla. Yleisöä kirkossa ei ollut lainkaan.
Alttarin eteen oli viritetty vähän jumalattoman (no pun intented) kokoinen valkokangas, johon heijastettiin karaokemateriaalia. Vuorossa oli ryhmälauluosuus ja kappaleena oli Ari Koivusen Hear My Call.
Ennen laulusuoritukseen lähtemistä ihmettelin, että miten ihmeessä olen a) keksinyt lähteä mukaan Idolsiin ja b) selvinnyt näinkin pitkälle, sillä enhän minä osaa laulaa lainkaan. Lisäksi ihmettelin kovinkin ylpeänä sitä seikkaa, että iltapäivälehdet olivat nostaneet minut ennakkosuosikiksi jatkoon päässeiden joukosta.
Oli aika aloittaa laulaminen ja samaan ryhmään kanssani arvottiin kaksi noista edellämainituista goottimimmeistä. Tarkoitus oli seurata valkokankaan vasemmassa alanurkkassa vaihtuvia graafisia symboleja, joiden mukaan laulamisvuoro aina valikoitui. Oma symbolini oli harakka.
Kappale alkoi ja sanoitukset rullasivat aivan normaaliin karaoketyyliin. Tanssahtelin nolosti mikrofonia heilutellen ja odotin harakkasymbolin ilmaantumista. Se ilmestyikin pian ja laulettavakseni osui sanoitusrivi "Ou jeah, aaaargh jeah! Jeah!". En tiedä, lauletaanko Ari Koivusen kappaleessa oikeasti tuolla tavalla. Tuskin.
Menin niin hämilleni tyhmästä sanoituksesta, että paiskasin mikrofonin nurkkaan niin, että sen kapseli hajosi miljoonan pillun päreiksi. Vedin kiukuissani takin päälleni ja ilmoitin rouva Tapiolle lähteväni tupakalle. Kun hän kielsi minua poistumasta paikalta, niin tiuskaisin ainoastaan, että etteköhän te nyt muutaman minuutin ilman minuakin pärjää.
Ulkona näin kirkkoa vastapäätä olevan televisiomyymälän näyteikkunassa olevista ruuduista, että Nina Tapio vaahtoaa ruudussa ja arvotelee minua. "Tyhmä jätkä se, lälälää, ihan vammainen. Sen ei tarvitse enää tänne tulla", hän raivosi nelikymppisen perheenäidin arvolle sopivalla tavalla.
Seuraavaksi ruudulle ilmestyi filmimateriaalia minusta itsestäni! Insertissä kerrottiin, miten asiani ovat edenneet traagisesti päättyneen lyhyen Idols-urani jälkeen.
Insertissä ajelin helvetin hienolla mustalla Mersulla ympäri Helsinkiä. Väillä minua haastateltiin ja kerroin muun muassa, että "eivät uskottavuusongelmat minua juurikaan vaivaa, minähän olen uskottava. Ja eihän toisaalta Aku Ankkakaan ole uskottava." Tajusin, että tällaisella materiaalilla Idolsin tuotantokoneisto yrittää tehdä minusta pelleä ja loukkaannuin hieman.
Seuraavaksi lähdin johonkin hotelliin tapaamaan Metallica-rumpali Lars Ulrichia. En muuten tiennytkään, että Jyväskylään on rakennettu maailman korkein hotelli. Korkeutta sillä oli nimittäin yli kolmesataa kerrosta.
Yllätyin suuresti, kun Larsin hotellihuoneessaan tavatessani tämä puhui aivan sujuvaa suomea. Juttelimme siinä niitä näitä ja Lars pyöritteli päätään kertoessani hänelle Idols-kokemuksistani. Lupasi vielä katsella, josko minulle löytyisi Metallicasta vaikkapa basistinhommia.
Lars ehdotti, että ajelisimme hotellin maailman nopeimmalla hissillä ylimpään kerrokseen. Suostuin, koska ehdotus kuulosti aika hauskalta.
Hissin pinta-ala oli jotain kolmekymmentä neliömetriä. Hissi lähti liikkeelle, tosin kohti alempia kerroksia. Maailman nopein hissi maailman korkeimmassa hotellissahan tarkoittaa suuria g-voimia. Kenties juuri siksi Lars halusi pitää minua kädestä hissin vauhdin kiihtyessä yhä nopeammaksi.
Itse huojuin kyydissä siihen malliin, että törmäilin useammankin kerran takanani seisovan huippumallin sanoisinko kookkaaseen rintavarustukseen. "I'm sorry, sori vaan, tai anteeksi siis", sopertelin vauhdista ja tilanteesta hämmentyneenä.
Sitten soi kello. Vitutti muuten aikalailla, että jäi tuo seikkailu kesken. Toivottavasti jatkoa seuraa tulevina öinä.