Olin Lutakossa katsomassa Kotiteollisuuden keikkaa. Ilmeisesti keikan kunniaksi Lutakko oli remontoitu entisaikojen kuosiinsa, sillä lava oli siirretty vanhalle paikalleen. Narikat oli sijoitettu ovelasti heti lavan vasemmalle puolelle. Henkilökuntaa narikassa ei töissä ollut.
Vein mustan villatakkini(!) narikkaan siis itse ja siirryin seuraamaan jo alkanutta keikkaa yleisön keskelle. Hynysellä oli vanhasta suorakulmion mallisesta radiosta valmistettu kitara ja törkeän ruma lippalakki. Hongisto soitti bassoaan ihka uudet noin kymmenen sentin mittaiset rastat päässään. Nekin olivat rumat.
Keikan aikana eräs hyvä ystäväni päätti kädet puuskassa kävellä läpi yleisön. Kaveri oli kasvanut sitten viime näkemän, sillä pituutta hänellä oli arviolta kuusi metriä. Yritin huudella hänelle tervehdyksiä, mutta eihän sinne korkeuksiin tällaisen hipin käheä ääni kuulu.
Kuusimetrinen ystäväni päätti keskeyttää keikan. Hän kurotti lavalle, soitti lavalla lojuvista kosketinsoittimista pari riitasointua ja huusi "Taustanauha! Taustanauhaaaah!".
Keikka päättyi siihen ja salivalot laitettiin päälle. Hynynen ilmoitti, että encorena tulee sitten uusia biisejä. Koko yleisö pakeni ympäriltäni ulos noin kahdessa sekunissa. Jäin yksin seisomaan keskelle lattiaa.
Päätin itsekin poistua ja lähdin hakemaan villatakkiani(!!) narikasta. Mutta sehän oli pöllitty, paska homma. Onneksi näin erään toisen ystäväni Lutakon aulassa. Hän opasti minut kädestä pitäen salin takaosassa olevaan koulun pukuhuoneeseen, josta villatakkini löytyi. Olin iloinen.
Poistuin tanssisali Lutakosta helvetin pitkien kierreportaiden kautta. Ulkona näin japanilaisen turistin, joka kikkaili hienolla kamerakännykällään. Menin hänen luokseen ja totesin, että olipas paska keikka. Hän oli toista mieltä ja esitti todisteeksi illan biisilistan kännykkänsä näytöltä.
Lähdin kävelemään japanilaisturistin kanssa kohti keskustaa legendaarisen putkisillan kautta. Keskustan puoleisessa päädyssä näin miten Kilpisenkatu tulvi vettä. Se ei kuitenkaan estänyt kadulla narua kahdessa suorassa rivissä hyppiviä lapsia toteuttamasta itseään. Joukossa oli myös joku vanha jamppa, joka potki jalkapalloa kahden pojan kanssa.
Pääsin jo melkein asema-aukiolle, kun tajusin pitäväni edelleen hallussani jonnekin jo kadonneen japanilaisen kamerakännykkää. Päätin mennä haastattelemaan sitä palloa potkinutta jannua ja tehdä hänestä artikkelin Keskisuomalaiseen.
Jannu olikin juuri poistumassa paikalta punaisella lava-autolla. Pysäytin hänet ja hän lupasi minulle haastattelun.
Kävi ilmi, että lapsijoukkio ja mies olivat juhlimassa sitä, että he olivat pysäyttäneet jonkun rikollisen paljain käsin. Kyselin, että auttoiko poliisi asiassa. Ei kuulemma auttanut. Kysäisin vielä, että eihän hän vain ole kertonut samaa stooria kenellekään toiselle toimittajalle. Kuulemma oli, joten kiitin haastattelusta ja päätin siirtyä ripeään tahtiin erään ystäväni vanhempien asuntoon Kuokkalanpellolle kirjoittamaan jutun puhtaaksi.
Matka ei kuitenkaan taittunut nopeasti, sillä Auratielle oli kasvanut viidakko, joka kuhisi käärmeitä, koppakuoriaisia ja muita vittumaisia hyönteisiä. Vitutti, koska minulla on oikeastikin aivan järjetön hyönteisfobia.
Kännykkäni soi. Ihmettelin ensin, että miten Nokia 3110-mallisen puhelimen mustavalkonäytöllä voi vilkkua sen haastattelemani rikoksentorjujan kuva ihan neliväreissä, mutta päätin silti vastata. Jannu pyysi minua olemaan julkaisematta hienoa haastatteluaan, koska hän aikoi kirjoittaa tapauksesta nettiin blogin. Myönnyin hänen pyyntöönsä, mutta sain kuitenkin luvan julkaista kamerakännykällä napsimani kuvat jossain yhteydessä.
Sinne viidakkoon minä sitten jäin loppuyöksi.