Näen hyvin hyvin harvoin unia edesmenneestä isästäni, mikä on jopa hieman kummallista siihen nähden, kuinka paljon näen ja ennen kaikkea muistan unia. Isäni menehtyi aika tarkalleen 10 vuotta sitten, mutta viimeisimpään uneeni hän pääsi - yhdessä "Lennun" kanssa, josta sattumalta tuli hänen tuttavansa. Unessa kumpikaan ei puhunut mitään, kumpikin ainoastaan hymyili ja he istuivat kesällä lapsuudenkotini pihalla grillaamassa. Tästä kuitenkin tuli taas mieleen Lennu, rähjäinen ja ulkonäöltään hyvinkin hämäävän näköinen mies.
Tämä olkoon Lennun tarina.
Lennu oli hyvin vähävarainen, ja jonkin sortin alkoholistikin. Käsittääkseni taustalla oli ainakin avioeroa ja yrityksen konkkaan menemistä, sekä sen myötä rankempaa pulloon tarttumista, mikä johti jossain vaiheessa asumismuutoksiin ja siihen, että Lennu asui paikallisessa juoppotalossa yhdessä parin muun puliukon kanssa. "Asukkaat" vaihtuivat ympärillä useamminkin, mutta Lennu siellä asui pitkään, välillä käsittääkseni ilman sähköäkin. Nousevan auringon taloksikin tuota meidän kylillä kutsuttiin. Aina kun minä olen tiennyt Lennun, on Lennu asunut siellä. Suurin osa tarinasta onkin kuulopuheita, mitä isältäni myöhemmin olen kuullut.
Siinä missä monen muun asukkaan elämänrytmi noudatti kaavaa, jossa heti aamulla haettiin kuluvaksi päiväksi kaljaa jota sai siemailla yhdessä sen kirkkaan pullon kanssa "kämpillä", niin toista se oli Lennulla. Isäni ja Lennu tapasivat kun minä olin 4- tai 5-vuotias, eli 1990-luvun puolivälin lähistöllä. Vietin lapsuuteni pienen kyläpahasen taajaman aivan vieressä, ja meillä oli runsaasti omaa peltoa ja metsää oman kotitalon vieressä. Lennu oli taluttanut vanhaa polkupyörän raatoaan n. 2 kilometrin matkan meidän pihalle, jolloin isäni oli hänet havainnut. Isäni oli vanhan liiton jäärä, ja jos jotain toivoisin hypänneen sukupolven verran yli, on se isäni jääräpäisyys. Hieman kummastuneena isäni oli ihmetellyt, kuka rähjäinen ukko tänne hänen tontilleen oikein on eksynyt, ja mitä hän täällä tekee. Se oli Lennu, joka oli päättänyt tulla kohteliaasti kysymään isännältä, saisiko hän kerätä marjoja ja sieniä meidän metsistä siihen pienen pieneen purnukkaansa, joka hänellä oli pyörän korissaan mukana. Sienestys ja marjastus kuuluu jokamiehenoikeuksiin ja sen kyllä varmasti tiesi Lennukin, mutta "luvan" kysyminen oli hänen mielestään kohteliasta. Sellainen kun Lennu oli. Isäni oli miestä kohtaan hieman ennakkoluuloinen alkuun, mutta antoi totta kai luvan. Siitä alkoi heidän välinen useamman vuoden tuttavuus.
Lennu oli kohtelias, iloinen ja suorastaan hämmästyttävän positiivinen ihminen oman elämäntilanteeseensa nähden. Lennusta tuli useampana kesänä tuttu vieras meidän tontilla, pääasiassa luonnonantimia hyödyntämässä ja keräämässä. Koskaan hänestä ei ollut mitään harmia, eikä hän koskaan meillä kierrellessään ollut humalassa. Hänestä tuli myös vuosien varrella satunnainen vieras ruokapöytäämme, kun äitini käski häntä toisinaan syömään, jos ruoka oli tehtynä ja Lennu näkyi taluttamassa pyöräänsä pihatietämme. Koskaan Lennu ei kuitenkaan omatoimisesti kerjännyt, pyytänyt rahaa tai muutoinkaan kysynyt mitään palveluksia, vaikka isäni häntä olisi halunnut omien sanojensa mukaan auttaakin.
Täytin 10 vuotta 2000-luvun alkupuolella kesäkuussa, ja Lennukin oli synttäreistäni jostain kuullut. Todennäköisesti äitiltäni. Jokunen päivä syntymäpäivieni jälkeen Lennu talutti taas polkupyöräänsä pihatietämme, ja minä pihalla ollessani huomasin jo kaukaa ison lahjan pyörän korissa. Lennu toivotteli myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut ensimmäisistä pyöreistä vuosista, ja ojensi lahjan minulle. Lennu oli vähäisillä varoillaan ostanut lähimarketin leluosastolta ison ja hienon valomiekan, joka markkoina maksoi varmasti hänen budjettiinsa aivan liikaa. Aivan liikaa. Kun isäni oli tarjoutunut maksamaan lelun hinnan takaisin Lennulle, oli Lennu kieltäytynyt ja todennut sen lahjan olleen kiitos myös vieraanvaraisuudesta, jonka hän oli meiltä vuosien saatossa saanut. Moni vastaavassa tilanteessa oleva kuluttaa ne viimeisetkin pennosensa alkoholiin. Ei Lennu. Hän halusi antaa jotain takaisin, kun oli saanut vapaasti kulkea metsissämme, vaikka se jokamiehenoikeuksiin kuuluukin. Tällainen pieni ele nostattaa edelleen hymyn huulille, kun mietin tilannetta, jossa Lennu aikanaan oli. Sellainen Lennu oli, huonosta tilanteestakin huolimatta muita ajatteleva ja iloinen persoona.
Valitettavasti Lennu menehtyi seuraavana talvena sydänkohtaukseen, eikä enää kesäisin rujon näköistä miestä näkynyt taluttamassa polkupyörää meidän pihatietä. Lennu oli koko perheessämme erittäin pidetty henkilö, ja onkin mielestäni näin varttuneella iällä asioita enemmän tajutessaan todella sääli, ettei mies halunnut ottaa minkäänlaista apua vastaan. Se oli hänen oma valintansa, mutta harmittelen sitä aidosti vielä tänä päivänäkin.
Muistan myös elävästi, kuinka iäkäs, jääräpäinen ja joissain asioissa hieman ehkä ennakkoluuloinen isäni joskus Lennusta keskustellessaan totesi, että hän ymmärtää niin paljon paremmin sanonnan, että ei ole koiraa karvoihin katsomista. Ulkonäkö ja ennakkoluuloisuus hämää, ja se on Lennun opetus, jota edelleen pyrin noudattamaan tänä päivänäkin parhaani mukaan.
Ehkä siksi unessanikaan miehet eivät puhuneet mitään, koska mitään sanottavaa ei enää ollut.
