Työelämä & työttömyys

[Aces High]

Niinhän demokratiassa ylimystö on perinteisesti hokenut, että he ovat miljoonansa hankkineet työllä.
Kenen työllä?

Jaettu kurjuus = sosialismin utopia.
Ryysyläiskommunistien olisi hyvä laajentaa näkökulmiaan varallisuuden jakautumisesta Kummelia laajemmalle: pentti köyri - Uuninpankkopoika Saku Timonen

 

[Sonny Burnett]

Eräs vahvasti vasemmalle kallellaan oleva tuttavani kommentoi asuntojen hinnan nousua muuttovoittoalueilla.

"Ei niiden rakennusten seinien, lattioiden, kattojen ja maapohjien arvo mihinkään mihinkään itsestään nouse. Niiden omistajat ovat vain ahneempia kuin ostovaiheessa"

 

[lihaani]

Jaettu kurjuus = sosialismin utopia.
Ryysyläiskommunistien olisi hyvä laajentaa näkökulmiaan varallisuuden jakautumisesta Kummelia laajemmalle: pentti köyri - Uuninpankkopoika Saku Timonen

Ja jätit vastaamatta kysymykseen ikivanhalla oikeistolaislatteudella.

 

[Aces High]

Ja jätit vastaamatta kysymykseen ikivanhalla oikeistolaislatteudella.

Ai tuohon typeryyteen hait tosissaan vastausta, kuvittelin sitä perus sosialisti ulinaksi.
Vastataan kysymyksellä: ilman työtäkö kuvittelet työpanosten keräämisen onnistuvan?
Tosin rahaahan saa seinästä...

 

[IceWalker]

Tämä on suomalaisten nuorten unelma-ammatti – ja tämän verran nuoret haluavat palkkaa

Me Naiset selvitti, mitä 16–29-vuotiaat suomalaisnuoret toivovat tulevaisuuden työelämältä. Nyt lääketieteen opiskelija Veera Rasi kertoo, millaista on opiskella alalla, jonne pääsystä moni nuori unelmoi.

www.is.fi

Tämä on kiinnostavaa, näin nuoret ajattelevat tulevasta ammatistaan. Kyseessä siis unelmatyö.

Lääkäri vie voiton: kuusi laudaturia, keskiarvo 9,5 ja lääkikseen. Palkka on hyvä ja jos yrität, vielä parempi. Voi toteuttaa keskiluokkaisia unelmia, matkustella paljon, asua hyvin, omistaa mukavasti asioita. Vaan sitten on myös se puoli, että pitää tavata kipeitä ihmisiä, kuunnella heitä. Kirurgina voit leikellä heitä, mutta katsella heidän sisäkalujaan. Hammaslääkärinä joudut joka työpäivä haistamaan heidän suutansa. Yksityisellä hiukan parempaa, asiakaskunta on laadukkaampaa. Mutta että unelma... aika moni lääkäri on uransa huipulla hallintobyrokraatti. Ja syystä.

Entä taide? Voi toteuttaa itseään luovasti, voi irtautua joistakin normeista, elämä on samalla taideteos. Varjopuolena se, että hyvin harva rikastuu taiteella. Pitää olla oikeasti lahjakas ja löytää itselleen verkosto töiden levittämiseen maailmalle. Muussa tapauksessa tämä työ on käytännössä kuin stipendi työmarkkinatuella. Taiteilijan on keksittävä itselleen monia eri töitä, jotta pysyisi leivissä. Näyttelijän on pakko näytellä populääreissä kesäteattereissa yhdentekevyyksiä. Muusikon on pakko tehdä mainosmusaa. Ja kuvataiteilijan: parasta on vaan tehdä muotokuva kunnanjohtaja R:stä, jos tilaisuus tulee.

Opettaja? Mielekästä, voi opettaa viisauksia aikuisille, voi käydä mielekästä kollegiaalista keskustelua, voi oppia joka päivä uutta. Mutta jos et ole tutkija, joudut turvautumaan toisten hankkimaan tietoon. Mitä alemmas kouluasteissa opettaja tulee, sitä vähemmin itse opettamiselle on aikaa. Kurinpito vie melkein kaiken ajan. Päiväkodeissa on ehkä helpompaa, mutta harvemmin pääsee keskustelemaan syvällisiä. Ja sitten on riesana byrokratia, tiukat aikataulut, työsuhteiden ketjutus, sijaisuudet yms. Vanhoina hyvinä aikoina eräs tekniikan opisto sulki ovensa huhtikuussa ja avasi syyskuussa. Siinä välissä opettajilla oli tietenkin palkallista kesälomaa. Kelpaa!

Yrittäjä, haluat ennenaikaiseen hautaan. Suurin osa yrittäjistä elää hyvin vähäisillä tuloilla. Eikä kukaan maksa palkkaasi tai ole tukenasi kun sairastat. Markkinointi? Jos tosissaan haluaa keksiä käyttiskamaa suurelle yleisölle, niin siitä vaan. Tai vääntää englantia kertoen erinomaisista tuotteista. Eläinlääkäri? Pikku pupusten hoito on söpöä ja kaikille tulee siitä hyvä mieli. Mutta jos joudut antamaan piikin, silloin tunnelmat ovat jo erilaiset. Entä jos olet allerginen jollekin eläimelle? Tai jos joudut hoitamaan eläimiä, joita pelkäät? Entäpä jos ei pidä joidenkin eläinten hajusta? Tai jos joku eläin ei pidä sinusta, dobermanni vaikkapa?

Kosmetologi, erinomainen valinta, jos pitää ihmisten kohtaamisesta. Huono, jos ei pidä. Ja tässä työssäkin joutuu kohtaamaan aika monta sellaista, joiden esteettinen olemus on huonompi kuin bensasäiliönä käytetyn vanhan kaljapullon. Ihmisistä on todella vaikeaa tehdä kaunista, jos geneettiset edellytykset puuttuvat. Ja aikakausi on väärä. Palkalla saa kerran viikossa Prismasta täyden ruokapussin, ehkä vuokran maksettua. Mutta jos tapaat jääkiekkoilijan tyyliin änäri, silloin elämäsi on unelmaa.

Olin lentäjän poika tai Tom Cruise Top Gunissa. Hohdokasta ja saat olla yläilmoissa suurimman ajan. Voit nähdä maapallon kulmasta kulmaan. Palkkakin on ihan jees ja olet tavoiteltu yksilö parinmuodostuksessa. Et ole kirjaviisas, mutta osaat teknisesti monia asioita. Yleensä komea tai kaunis. Mutta huomautetaan kuitenkin, että matkustelu, joka on työtä, ei ole enää turismia. On lennettävä yhä kiristyvien aikataulujen mukaan, kotisi on pääsääntöisesti tutut hotellit, joissa vietät yön ennen seuraavaa lähtöä. Pariisi on vain kulunut homeinen lentokenttähotelli, jossa tv:stä ei saa edes englanniksi viihdettä. Vapaa-aikaa ei oikeastaan ole, koska se ei säännöllistä. Ts. sosiaalinen elämä jää vähäiseksi, mutta introvertille unelma.

Niin että siitä vaan nuoret innolla työelämään oppimaan uusia asioita!

 

[Glove]

Lääkäri vie voiton: kuusi laudaturia, keskiarvo 9,5 ja lääkikseen. Palkka on hyvä ja jos yrität, vielä parempi. Voi toteuttaa keskiluokkaisia unelmia, matkustella paljon, asua hyvin, omistaa mukavasti asioita. Vaan sitten on myös se puoli, että pitää tavata kipeitä ihmisiä, kuunnella heitä. Kirurgina voit leikellä heitä, mutta katsella heidän sisäkalujaan. Hammaslääkärinä joudut joka työpäivä haistamaan heidän suutansa. Yksityisellä hiukan parempaa, asiakaskunta on laadukkaampaa. Mutta että unelma... aika moni lääkäri on uransa huipulla hallintobyrokraatti. Ja syystä.

Miten olisi lääkärin suuntautuminen, jote minulle jossain ammatinvalintatestin tuloksissa ehdotettiin, eli patologi? Potilas ei ole sosiaalinen, ei edes puhu ja saat tehdä toimenpiteet ilman, että perustelet ne asiakkaalle. No, en päässyt lääkikseen, joten se siitä. Sinänsä kyllä kiehtova ammatti. Voisihan tuota vielä opiskella vaikka obduktioavustajaksi. Jos vaan keksisi millä ne opiskelut rahoittaisi.

 

[finnjewel]

Muistan viime vuosituhannelta lehtijutun eräästä matemaattisesti huippuälykkäästä tyypistä, joka oli halunnut käyttää älyään selvitäkseen elämästä mahdollisimman helpolla.
Hän oli tyytynyt (itselleen) helppoon työhön VR:n aikataulusuunnittelijana.

 

[IceWalker]

Miten olisi lääkärin suuntautuminen, jote minulle jossain ammatinvalintatestin tuloksissa ehdotettiin, eli patologi? Potilas ei ole sosiaalinen, ei edes puhu ja saat tehdä toimenpiteet ilman, että perustelet ne asiakkaalle. No, en päässyt lääkikseen, joten se siitä. Sinänsä kyllä kiehtova ammatti. Voisihan tuota vielä opiskella vaikka obduktioavustajaksi. Jos vaan keksisi millä ne opiskelut rahoittaisi.

Erittäin hyvä, voisin itsekin harkita, jos olisin juuri päässyt lukiosta. Lääkärin työhön liittyvä vastuu aiheuttaa varmasti monelle kovan stressin, jota varmaan helpottaa se, että vastuu jakautuu yleensä eri lääkäreille. Konsultaatiot jne. Olen vakuuttunut siitä, että oma lääkärinurani olisi aiheuttanut Suomen demografialle vaikeasti korjattavia ongelmia, joten ei jatkoon.

Patologin työstä on vaikeampaa keksiä haittapuolia. Ruumiit ovat siististi jäädytettyinä ja laputettuina. Luet vain tietyt faktat tapahtumista ja kysymyksistä, joihin halutaan vastaus. Teet päätelmiä ruumiista ja luovutat sen sitten hautausta varten. Omaiset eivät valita sinulle ruumiin terveydestä. Sitä paitsi jos ruumis haudataan, ehostuksen hoitaa hautaustoimisto. Polttohautauksessa patologin työn jäljellä ei ole merkitystä.

Ongelmana lienee se, että jos ajat keskustella ruumiiden kanssa, se voi ajan mittaa johtaa hankaluuksiin työyhteisössä. Varsinkin, jos niiden kanssa keskustelu on mielekkäämpää kuin elävien.

Muistan viime vuosituhannelta lehtijutun eräästä matemaattisesti huippuälykkäästä tyypistä, joka oli halunnut käyttää älyään selvitäkseen elämästä mahdollisimman helpolla.
Hän oli tyytynyt (itselleen) helppoon työhön VR:n aikataulusuunnittelijana.

Aika tavallinen tapaus lopultakin. Jos puhutaan nimenomaan hyvin älykkäästä ihmisestä, niin tällaiset ovat usein itseohjautuvia. Ulkomaailman tapahtumat eivät suuresti kiinnosta, vaan oman mukavuuden maksimointi. Teet sitä samaa vuodesta toiseen, mutta se sopii, koska vihaat yllätyksiä. Tiedät, että juuri kenellekään ei ole sinulle mitään annettavaa, opit itse kaiken sen, mitä haluat oppia. Et halua paineita esim. tieteellisistä julkaisuista, haluat kontrolloida elämääsi täydellisesti. Inhoat epäonnistumisia ja kritiikkiä.

USA:n älykkäin ihminen on tunnetusti Chris Langan, jonka ura käsittää työskentelyn baareissa, portsarina ja palomiehenä. Vähemmän tunnettu on myös Mega Societyn jäsen Richard Rosner, joka kävi lukion monta kertaa saadakseen saman tunteen kuin valmistuessaan ensimmäistä kertaa. Hänellä on aika samantapainen ura kuin Langanilla. Hänet muistetaan myös lakijutustaan "Who wants to be a millionaire" kanssa. Rosner käytti myös huomattavan paljon aikaa erilaisiin älykkyystesteihin todetakseen myöhemmin, että oli haaskannut aikaansa turhuuteen. Hän pystyy jaarittelemaan hienovireisesti tuntikausia omista tuntemuksistaan: olisikohan kirjailijan ura hänelle sopiva?

Tämän tason älykkäät eivät välttämättä löydä akateemisesta maailmasta mitään kiinnostavaa, eivätkä toisaalta halua panostaa vaikkapa fysiikan tutkimukseenkaan, koska fysiikkakin on empiirinen tiede. Eli pitää hankkia myös dataa ja puurtaa sen parissa päivät pitkät. Ja puhua kollegojen kanssa.

Ehkä tähän voidaan liittää anekdootti Einsteinista: Kun häneltä kysyttiin, miltä tuntuu olla maailman älykkäin ihminen, hän vastasi: "En tiedä. Kysykää Nikolai Teslalta."

 

[Glove]

Katselinpa tuossa tilastoja ja silmään pisti 1960-luvun työttömyyslukemat. Ihan 60-luvun lopun lukemia työttömyysprosentti on ollut luokkaa 1,jotain %. Huudettiinkohan silloinkin jo suuntaan työvoimapulaa niin kuin nyt kun työttömiä on noin 7,5 %?

 

[hege]

Epäilisin, että 60-luvulla kannustinloukkuja ei ollut vielä ehditty rakentaa ja aika moneen duuniin pääsi jos oli vain kiinnostusta tehdä töitä.
Nykyisin jo kesäduuniin pitää olla läjä koulutuksia tehtynä, vanhemmalla lapsella kesäduunin löytymistä haittasi 15-vuoden ikä mutta onneksi oli EA-kurssi tehtynä ja kun sen päälle suoritti hygieniapassin niin löyty kesäksi tekemistä.

 

[Walrus21]

Katselinpa tuossa tilastoja ja silmään pisti 1960-luvun työttömyyslukemat. Ihan 60-luvun lopun lukemia työttömyysprosentti on ollut luokkaa 1,jotain %. Huudettiinkohan silloinkin jo suuntaan työvoimapulaa niin kuin nyt kun työttömiä on noin 7,5 %?

Jos en väärin muista, vuonna 1975 työttömyys kipusi yli kahden prosentin, minkä seurauksena Suomeen perustettiin Miettusen hätätilahallitus. Kuinkakohan monta prosenttia työttömyyden pitäisi olla tänä päivänä, jotta tuollainen "hätätila" julistettaisin? Ehkä 15%?

Epäilisin, että 60-luvulla kannustinloukkuja ei ollut vielä ehditty rakentaa ja aika moneen duuniin pääsi jos oli vain kiinnostusta tehdä töitä.
Nykyisin jo kesäduuniin pitää olla läjä koulutuksia tehtynä, vanhemmalla lapsella kesäduunin löytymistä haittasi 15-vuoden ikä mutta onneksi oli EA-kurssi tehtynä ja kun sen päälle suoritti hygieniapassin niin löyty kesäksi tekemistä.

Tämähän se on. Jopa parin tonnin kuukausipalkkaa vastaavaan duuniin voi olla 150 hakijaa, joista sitten 1-3 valitaan. Lisäksi kyseessä ei ole ideaalin mukainen "paras valitaan"-kilpailu, vaan sopivin valitaan. Se voi sitten tilanteesta riippuen tarkoittaa tarpeeksi huonoa, pomon tytärtä tai "hyvää tyyppiä".

Tuli noista kannustinloukuista muuten mieleen viimeisin havainto: jos olet isyysvapaalla, duunia ei saa tehdä sekuntiakaan maanantain ja lauantain välillä. Jos menet minuutiksikin töihin, leikkuri vie satasia kuukausitulosta. Taloudellisesti rationaalisinta on siis olla tekemättä esim. keikkaduunia, vaikka sitä olisi tarjolla vain yhden tunnin viikossa.

 

[Ollakseni]

Epäilisin, että 60-luvulla kannustinloukkuja ei ollut vielä ehditty rakentaa ja aika moneen duuniin pääsi jos oli vain kiinnostusta tehdä töitä.
Nykyisin jo kesäduuniin pitää olla läjä koulutuksia tehtynä, vanhemmalla lapsella kesäduunin löytymistä haittasi 15-vuoden ikä mutta onneksi oli EA-kurssi tehtynä ja kun sen päälle suoritti hygieniapassin niin löyty kesäksi tekemistä.

1960-luvulla ja myöhemminkin oli myös työllistämisrahoja joilla sitten laitettiin ihmiset risusavottaan tms. ja jos ei mennyt niin tuet lähtivät.

 

[Kilgore Trout]

1960-luvulla ja myöhemminkin oli myös työllistämisrahoja joilla sitten laitettiin ihmiset risusavottaan tms. ja jos ei mennyt niin tuet lähtivät.

Muuttoliikkeellä Ruotsiin töihin oli myös vaikutusta, enimmillään sinne lähti vuodessa 40.000 ihmistä.

 

[Afflicted]

Omaa kokemusta liittyen työvoimakursseihin: 2016 joulukuussa olin parikuukautisen poikalapsen tuoreahko isä ja ihan siihenastisen työurani vittumaisimmassa tilanteessa missä vuosia kitkuttaen edennyt varastomiehen ura lidlillä tuli päätökseensä. Ja senaikainen pomonkuvatus vielä kirjoitti irtisanomisajaksi 2kk ilman työvelvoitetta ja ilman palkkaa joten en saanut liitolta ansiosidonnaista kahteen kuukauteen ja toimeentulotuella elettiin.

Sitten tein sekalaisia hanttihommia ja huomasin ammatillisen itseluottamukseni olevan ihan nollassa liittyen nöyryyttäviin kokemuksiini lidlillä. (Vitusti saikkuja sekä skismaa työpaikalla pomojen kanssa), siispä olin siinä tilanteessa että ajattelin ettei minusta enää koskaan mihinkään oikeisiin töihin olekaan ja kuitenkin pitäisi perhettä elättää. Eli oli rajua ristipainetta silloin, ja n. 8kk työttömyyden jälkeen tuli paimenkirje jossa kehotettiin osallistumaan TE -toimiston kurssille ja tietenkin olin alkuun että en vitussa mutta sitten jostakin kumpusi ajatus että miksikäs ei. Sinne sitten lähdin ja siellä kun vähän tehtiin metallihommia ja käytiin läpi pneumatiikkaa ja muuta koneisiin liittyvää niin minussa alkoi palaa taas se sammutettu kipinä joka liittyy koneisiin ja tekniikkaan. Sain valtavan itseluottamusbuustin ja harjoittelun loppuun kuului harjoitusjakso joten otin puhelimen kouraan ja soitin lähimmälle tehtaalle (Kaskipuulle 50 km päähän) ja sain sieltä paikan harjoittelulleni jonka suoritin kunnossapidossa siellä. Olin ilmeisesti heti niin sopiva kunnossapitomies että minut yritettiin saada vakkariksi sinne ihan kunnossapitopäällikköä myöten mutta tehtaan johdolle ei se käynyt joten lähdin sieltä joulukuussa 2017 taas työttömäksi kunnes tammikuun alussa 2018 soittivat sinne töihin tuotantoon linjalle kylläkin mutta otin paikan vastaan ja jo silloin olin päättänyt että toteutan ammatillisen haaveeni ja opiskelen sähkömieheksi. Sitten tein pari kuukautta ikkunoita kunnes minut siirrettiin kunnossapitoasentajaksi ja se tuntui lottovoitolta, pääsin tekemään mukavaa vaihtelevaa työtä hemmetin hyvässä porukassa ja nautin jokaisesta työpäivästä ja samalla tulin taas uudelleen isäksi kun toinen poikamme syntyi. Siinä sitten kuljin töissä ja aloin opiskella oppisopimuksella sähkömieheksi ja sitten sain paperit ulos ja päätimme muuttaa isommalle kirkolle Jyväskylän kupeeseen ja huomasin CV:ni olevan kovaa kamaa työmarkkinoilla kun pääsin aina haastatteluun ja lähes aina sain paikan. Siispä shoppailin työpaikkoja ja vaihdoin tiuhaan (4 eri työnantajaa vuoden sisään) etsien sitä työpaikkaa missä ilmapiiri ja palkka ovat balanssissa ja sen etsiminen oli muuten pirun vaikeaa ja hermoja repivää hommaa kunnes lopulta pääsin KONE oy:lle kunnossapitoasentajaksi ja tämä työsuhde on ollut unelmien täyttymys joka on vastannut kaikkiin tarpeisiini ammatillisessa mielessä.

Eli siis jos en olisi sille työkkärin kurssille lähtenyt niin en osaa sanoa olisiko minulla tätä mitä minulla nyt on (omistusasunto, vaimolla mahdollisuus opiskella, työ johon on aina kiva lähteä aamulla jne.) Joten se oli oikea valinta ja kannatti lähteä.

 

[Glove]

Hienoa @Gorbatjovi . Minulla on vähän samankaltainen tilanne nyt. Onhan minulla kaksi tutkintoa alla, ensimmäisen hommia en halua tehdä ja toisen hommia en taida enää osata. Tämä jälkimmäinenkin kun on jo 19 vuoden takaa, enkä ole niitä hommia tehnyt sitten vuoden 2006. Kun ei edes tiedä mitä voisi edes hakea. Eikä tässä nyt järkevän etäisyyden sisään ole ollut mitään haettavaakaan. Oppisopimus tai jonku lyhytkurssin kautta voisi lähteä etenemään, mutta kun ei sieltäkään löydy oikein mitään. On toki vilä 4,5 kk töitä, mutta se on varma, että ne loppuu. Jotain pitäisi keksiä. Mutta mitä?

Voihan siinä käydä niin jos työttömäksi tästä jään niin hommat menee ihan vituiksi, kun ei rahat yksinkertaisesti riitä. Stressi siitä ja saattaa se syöksykierre alkaa. En toki toivo enkä halua sitä, mutta se on yksi uhkakuva.

Saa ehdottaa hyviä ratkaisumalleja.

 

[Afflicted]

Hienoa @Gorbatjovi . Minulla on vähän samankaltainen tilanne nyt. Onhan minulla kaksi tutkintoa alla, ensimmäisen hommia en halua tehdä ja toisen hommia en taida enää osata. Tämä jälkimmäinenkin kun on jo 19 vuoden takaa, enkä ole niitä hommia tehnyt sitten vuoden 2006. Kun ei edes tiedä mitä voisi edes hakea. Eikä tässä nyt järkevän etäisyyden sisään ole ollut mitään haettavaakaan. Oppisopimus tai jonku lyhytkurssin kautta voisi lähteä etenemään, mutta kun ei sieltäkään löydy oikein mitään. On toki vilä 4,5 kk töitä, mutta se on varma, että ne loppuu. Jotain pitäisi keksiä. Mutta mitä?

Voihan siinä käydä niin jos työttömäksi tästä jään niin hommat menee ihan vituiksi, kun ei rahat yksinkertaisesti riitä. Stressi siitä ja saattaa se syöksykierre alkaa. En toki toivo enkä halua sitä, mutta se on yksi uhkakuva.

Saa ehdottaa hyviä ratkaisumalleja.

Uudelle alalle? Jos löytyisi kipinä ja omasta kokemuksesta voin kertoa että kaikki lähtee siitä kipinästä ja sitten alkaa tapahtua kun sen löytää. Se sammuu vuosien mittaan ja menee sellaiseksi välinpitämättömäksi ja alkaa ajatella että ei minusta ole mihinkään töihin. Etsi se kipinä tavalla tai toisella!

 

[Patarouva]

1960-luvulla ja myöhemminkin oli myös työllistämisrahoja joilla sitten laitettiin ihmiset risusavottaan tms. ja jos ei mennyt niin tuet lähtivät.

Valtatietä rakentamassa oli oma isoisänikin aikoinaan. Kaipa hän perheelleen siitä sai enemmän rahaa. No, ryyppäämään hän oppi kohtalotovereiden kanssa rankemmin noissa väliaikaisasumuksissa. Ehkä olisi oppinut muutenkin, tiedä häntä.

 

[IceWalker]

Tämän tyyppistä narratiivia tulee myös työttömyydestä: Venla, 20, ei käy töissä eikä koulussa – hänen kaltaisiaan on iso joukko, ja heistä ollaan huolissaan erityisesti yhdestä syystä

Yhteiskuntamme on suorituskeskeinen. Ja kaikki nuoret eivät pysy mukana. Tähän asiaan liittyy monia puolia, valtiontalous, maahanmuutto, sosiaalipalvelut, sosiaalituet. Makrotasolla kyseessä on huolestuttava ilmiö: entisestäänkin pieni työvoimamme kutistuu tällä tavoin. Osa nuorista elää sosiaalituilla, osa elää niiden ulkopuolellakin, ilman kosketusta työelämään. Veronmaksajien määrä sen kun pienenee. Ja sitten on vielä niitä, jotka eivät halua, että muut tekevät meillä töitä.

Tarvitaan ilmeisesti aika paljon hoivaa, jotta saadaan edes joku näistä nuorista BKT:n nostajaksi. Ruoska nyt ei suuremmalti auta, vaikka asia miten paljon tavallista veronmaksajaa ketuttaisi. Vaikka joitakin todennäköisyyksiä syrjäytymiseen liittyykin, yksittäistapauksia löytyy aina. Kuten ohessa, tavalliset työssäkäyvät vanhemmat, tytär ei edes ole heikkolahjainen, mutta kuitenkin koulupudokas. Ja kun yhteiskunta tarjoaa tukiverkkoaan, siihen myös usein käperrytään.

Vain jos on aivan pakko, töihin mennään. Näin siis maissa, jossa tukiverkosto on lähinnä suvun. Joudumme pohtimaan asiaa monelta kantilta, tietysti sosiaalipuolelta lausutaan näin: "Ihmisnäkemys on 2000-luvun aikana kaventunut: ihmistä ei enää nähdä arvokkaana itsessään, vaan työmarkkinakelpoisuuden kautta."

Tämäkin vähän ärsyttää, jokaista ihmistä voidaan pitää arvokkaana itsessään JA samalla tavoitella tilannetta, jossa on ihminen maksimoi oman tuotoksen yhteiskunnalle. Nämä eivät sulje toisiaan pois. Jossakin Valloissa tai Virossa asiat ovat yksinkertaisempia. Voit olla miten olet, koska yhteiskunta ei panosta sinuun eikä hoivaa sinua kehdosta hautaan. Olet arvokas, eikä sinun ole pakko tehdä työtä, jos selviät muulla tavoin.

Täällä Suomessa taas asia menee niin, että koska yhteiskunta panostaa sinuun erittäin paljon, olisi toivottavaa, että antaisit jotakin takaisinkin. Vaikkapa nyt työskentelisit edes pari päivää viikossa tai sitten tekisit vapaaehtoistyötä. Oma ehdotukseni on päinvastainen: ihmiset saavat elää elämänsä vapaasti, mutta vapauden hintana on se, että sosiaalitukien määrää leikataan vahvasti, tietyin kriteerein. Mielenterveyspotilaat hoidetaan, mutta kaikki ne, joilla on terveyttä, ne saavat itse valita, menevätkö töihin vai elävätkö suvun, vanhempien tai ystävien varoilla. Yhteiskunta vähentää panostustaan niihin, jotka eivät aio mennä lainkaan työelämään.

 

[Mechalo]

Tossakin on taas se puoli että monella, kuten itselläni, on pitkäaikainen fyysinen rasite joka estää ainakin raskaamman duunin tekemisen joten ei tiedä mihin duuniin sopii. Ja kun useassa duunissa vaaditaan todella pitkää kokemusta sen alan parista niin ei ihme ettei vaan duunia saa vaikka olisi minkä luokan paperit tahansa.

 

[IceWalker]

Tossakin on taas se puoli että monella, kuten itselläni, on pitkäaikainen fyysinen rasite joka estää ainakin raskaamman duunin tekemisen joten ei tiedä mihin duuniin sopii. Ja kun useassa duunissa vaaditaan todella pitkää kokemusta sen alan parista niin ei ihme ettei vaan duunia saa vaikka olisi minkä luokan paperit tahansa.

Työpaikan saanti voi olla hyvin vaikeaa, vaikka olisi kouluja käynyt. Riippuen aika pitkälti alasta, terveysalan koulutetut revitään käsistä. Toisaalta, on sellaista koulunkäyntiä, ihan yliopistotasolle asti, joka ei johda minnekään. Joiltakin puuttuu motivaatio ja opettajat katsovat näitä raivonsekaisin tuntein, siis lähinnä amiksessa. Häiritään muidenkin oppimista tehokkaasti ja valmistuttuaan ei tiedetä alasta sen enempää kuin kouluun tultaessa.

Akateeminen koulutus taas on siitä ongelmallinen, pois lukien lääkärit, lakimiehet ym. suhteellisen valmiit ammatit, että se monelle tuottaa vain valmiuksia oppimiseen. Kun työnantaja näkee tällaisen yksilön, niin hän joutuu arvioimaan näitä valmiuksia ilman konkreettista dataa. Hyvä tyyppi ei välttämättä osaa mitään, toisaalta vähemmän koulutettu voi osata lähes kaiken tarvittavan. Työmarkkinoilla pitää olla valmis uudelleen arvioimaan oma koulutuksensa ja osaamisensa, ja lähteä rohkeasti opiskelemaan niitä asioita, joista töitä helpommin löytyy.

Tohtorin papereillakaan, jos sattuu olemamaan Mesopotanian kulttuuriin perehtynyt arkeologi, ei välttämättä löydy töitä. Ja insinööri saattaa mitoittaa oman markkina-arvonsa yläkanttiin. Jolloin ao. henkilöt joutuvat valitsemaan kituuttamisen pätkätöissä tai uudelleen kouluttautumisen. Suosittelen jälkimmäistä. Nykypäivänä on ihan sama mitä työtä teet, voit elää vapaa-aikasi harrastaen vaikkapa korkeakulttuuria, vaikka oma työsi olisi roskakuskin duuni.

Ehkäpä veronmaksajatkin kustantaisivat mielellään tehokkaat työvoimapalvelut, jossa ihmiset saadaan nopeasti töihin tai koulutukseen. Työpaikkoja on runsaasti tarjolla, koulutusjärjestelmän pitäisi pystyä reagoimaan työmarkkinoiden muutoksiin kohtuunopeasti.

 

[Walrus21]

Yhteiskuntamme on suorituskeskeinen. Ja kaikki nuoret eivät pysy mukana.

Tuossakin artikkelissa nousi esiin, että edes harjoittelupaikan saaminen on vaikeaa. Vaikeaa on myös päästä kouluihin, joissa voisi opiskella jotain itseä kiinnostavaa. Tämän jälkeen sitten on vaikeaa saada niitä töitä.

Työmarkkinoilla myös vaatimukset ovat kovat. Tänä päivänä kun haet duunia, sinun oletetaan osaavan yhtä sun toista. Vielä 20 vuotta sitten joku kaupankassa piippasi tuotteita ja laski vaihtorahoja. Nykyään pitää handlata Veikkaus-laitteet, Postin palvelut, mobiilisovelluksiin uitetut tarjoukset, tuotteiden palautukset, erilaiset maksuvälineiden häiriöt, Mobilepay-maksut, ApplePay-maksut, leimapassit jne jne. En nyt sano, että nämä ovat mitään ylivoimaisen vaikeita tehtäviä, mutta ainakin oman lähikauppani reilu kuuskymppinen kassamyyjä on pudonnut kehityksen rattailta näiden osalta. Välillä on kassajono sipsihyllyille asti, kun jotain DHL:n 15-numeroista koodia yritetään naputella koneelle ilman lukulaseja.

Trendi on kuitenkin se, että työntekijöistä halutaan saada maksimi irti. Jos joku ABC-huoltamo pyörii yhdellä työntekijällä, ei sinne laiteta kahta, vaikka tuolloin hommat pyörisi jouhevammin. Sama kehitys näkyy monissa ammateissa, esim. kouluissa. Opetuksen lisäksi pitää hallita oppimisympäristöt, erilaisia sovelluksia, Wilma-merkinnät, oppilaille jaetut tabletit, arvioinnin sähköiset työkalut jne. Arviointikaan ei ole ollut pitkään aikaan sitä, että muutaman kerran vuodessa on koe, josta vedetään suoraan arvosanat.

Kaikki ylimääräinen palvelu ja "tyhjäkäynti" on leikattu pois niin yksityiseltä kuin julkiseltakin sektorilta. Jostain verovirastosta tai poliisilaitokselta on turha odottaa mitään jouhevaa asiakaspalvelua, ja toiveena onkin, ettei sinne kukaan oikeasti menisi hoitamaan "juoksevia asioita", vaan jokaisen pitäisi itse kyetä etsimään kaikki informaatio netistä.

Mihin tällä pitkällä pohjustuksella olen tulossa, on se, että työelämän vaatimustaso on kasvanut tehostamisen myötä. Tämä taas johtaa siihen, että työnantaja haluaa valmiita moniosaajia, joiden voi olettaa esim. hoitavan ne koulun IT-systeemit tarvittaessa kuntoon. Henkilö, jolla on mielenterveystaustaa tai minkäänlaisia heikkouksia esim. kirjallisessa tai suullisessa viestinnässä, ei näyttäydy kovin houkuttelevana, vaikka periaatteessa duunin vaatimat perustaidot olisikin.

Tuossa jutussa haastateltu nainenkin pelkäsi, että jos vaikka saakin jonkin duunin, tulee mokaamaan jossain. Mistähän mahtaisi johtua? Jos ympärillä näkee jatkuvasti lisääntyviä vaatimuksia ja virheistä rankaisemista, alkaa todennäköisesti omakin itseluottamus ja usko omaan tekemiseen heikentyä. Tämä yhteiskunta ei hirveästi arvosta keskinkertaisuutta, vaikka suurin osa ihmisistä on - yllätys yllätys - monissa asioissa varsin keskinkertaisia.

Omat vanhempani aloittivat työelämässä joskus 1980-luvulla, ja on ollut mielenkiintoista kysellä, millainen oli silloin meininki. Duuniin pääsi kuulemma "kaikki". Päälle saattoi tulla auto- ja asuntoetua, palkka nousi tasaisesti ja töissä tehtiin "perusjuttuja". Ei ollut kovin hankala päästä vaikkapa tehtaalle sihteerin hommiin. Tänä päivänä jos hakee perustason hallinnollista työtä, edessä voi olla kolmivaiheinen valintaprosessi, joka sisältää videohaastattelun, face-to-face -haastattelun ja ehkä jopa ryhmähaastattelun. Miksi? Koska ei haluta tehdä "virherekrytointeja", eli ei haluta palkata näitä kuvailemiani keskinkertaisuuksia, joilla voi mennä sormi suuhun IT-laitteiden kanssa.

Toki tämä maalailemani tilannekuva ei ole näin yksioikoinen; suurin osa ihmisistä on perustason töissä ja hommat luistaa. Mutta jos ajatellaan tätä nuorten näkökulmasta, niin onhan se vähän eri tilanne lähteä työmarkkinoille, jos lähetät 100 työhakemusta etkä saa edes yhtään haastattelukutsua. Työpaikkailmoituksia ei kuulemma pitäisi ottaa "kirjaimellisesti", mutta varmasti sekin alitajuisesti vaikuttaa, jos luet kuvauksen toivotusta työntekijästä etkä täytä edes puolia vaatimuksista.

Tarvitaan ilmeisesti aika paljon hoivaa, jotta saadaan edes joku näistä nuorista BKT:n nostajaksi. Ruoska nyt ei suuremmalti auta, vaikka asia miten paljon tavallista veronmaksajaa ketuttaisi. Vaikka joitakin todennäköisyyksiä syrjäytymiseen liittyykin, yksittäistapauksia löytyy aina. Kuten ohessa, tavalliset työssäkäyvät vanhemmat, tytär ei edes ole heikkolahjainen, mutta kuitenkin koulupudokas. Ja kun yhteiskunta tarjoaa tukiverkkoaan, siihen myös usein käperrytään.

Se mikä auttaisi, olisi joustavat työmarkkinat. Pitäisi hyväksyä se, että kaikki ihmiset eivät ole supertehokkaita suoriutujia, joille voi maksaa kovaa palkkaa hyvästä tuloksesta. Rehdisti vain palkkatasoa alemmas ja päälle täydentävää sosiaaliturvaa, mielellään perustulon muodossa. Kaikenlainen ahkeruudesta rankaiseminen pitäisi myös lopettaa välittömästi, eli esim. opiskelijoilta tulorajat pois.

Vain jos on aivan pakko, töihin mennään. Näin siis maissa, jossa tukiverkosto on lähinnä suvun. Joudumme pohtimaan asiaa monelta kantilta, tietysti sosiaalipuolelta lausutaan näin: "Ihmisnäkemys on 2000-luvun aikana kaventunut: ihmistä ei enää nähdä arvokkaana itsessään, vaan työmarkkinakelpoisuuden kautta."

Googlasin Italian työttömyysluvut, näyttäisi olevan suunnilleen 8%.

En oikein näe, että Suomen kaltainen hyvinvoinvoiva sosiaalivaltio taipuisi siihen, että ihmisiä pakotettaisiin hengissä pysymisen vastineeksi töihin. Se tuskin on työmarkkinoidenkaan toive.

Se, mitä voidaan tehdä, on madaltaa työttömyyden ja työssäkäyvien välistä kuilua. Meillähän on koko yhteiskunta kaikkinen palveluineen rakennettu sen varaan, että ihminen käy täysipäiväisesti töissä. Kaikki muu on häiriötilaa. Palkansaajat ovat oma klubinsa, jolle on vähän paremmat sosiaali- ja terveyspalvelut sekä vapaus kuluttaa ja osallistua yhteiskuntaan. Joustavammalla sosiaaliturvajärjestelmällä voitaisiin mahdollistaa se, että myös esim. osa-aikatyössä voi elää jokseenkin hyvää elämää ilman, että pitää koko ajan pelätä toimeentulon puolesta.

Tiedän, että tämä on utopiaa. Työntekijäjärjestöjä kiinnostavat etupäässä täyspäiväistä työtä tekevien palkansaajien hyvinvointi ja edut. Vastaavasti työnantajaa kiinnostaa yritysten edut. Asiassa ei oikein päästä eteenpäin, koska tämän korporatiivisen akselin ulkopuolelle jäävä porukka ei ole kovin kummoinen poliittinen voima.

 

[opelix]

Vuorotteluvapaajärjestelmä lopetetaan. Tällä saadaan 20 miljoonan säästöt. Vähän mietityttää että tuollahan on työllistetty nuoria ja korvaukset ovat jo olleet vapaasta aika pienet. Järjestelmällä on myös autettu työssäjaksamista eläkkeelle asti.

Toki ymmärrän että kaikki kivet käännetään mutta näinköhän tulee todellisia säästöjä?

 

[Byvajet]

Tämäkin vähän ärsyttää, jokaista ihmistä voidaan pitää arvokkaana itsessään JA samalla tavoitella tilannetta, jossa on ihminen maksimoi oman tuotoksen yhteiskunnalle.

Tosiasia kuitenkin on, että työtä ja ympäristönsuojelua ei pystytä sovittamaan yhteen. Yrittäjyys ja työn tekeminen on objektiivisesti väärin, JOS tavoitteena on ympäristönsuojelu. Tämä ei ole mielipidekysymys. Jotta ympäristö pystyttäisiin suojelemaan ja palauttamaan metsät, suot ja järvet luonnontilaan ja vaalimaan luonnon monimuotoisuutta, tarvitaan raju kulutuksen ja elintason lasku. Lisäksi on päästävä eroon miljardeista ihmisistä, esimerkiksi kiellettävä lasten tekeminen.

Luonnon suojelemiseksi on siirryttävä tuottavasta yhteiskunnasta puuhailuyhteiskuntaan, jossa ihmisten välttämättömät perustarpeet täytetään, mutta jossa yltäkylläiseen kulutukseen ei ole mahdollisuutta.

Tämä on tiedollinen viesti, johon nuoret kasvavat. On ristiriitaista, että koululaitos ja media viestivät henkilökohtaisesta inhimillisestä vastuusta ja ympäristönsuojelullisesta vastuusta, joiden täytyy yltää globaaliin järjestelmään saakka, kun samaan aikaan koneisto piiskaa kansaa ihmis- ja maailmankuvaan, jossa yksilöä mitataan sillä, miten hyödyllinen hän on taloudelle ja julkiselle taloudelle. Eikä koneistoa haittaa, vaikka ideologiaan kuuluu heikossa asemassa olevien ihmisten hyödyntäminen vaihtoehdottomuudella sekä paikallisesti että globaalisti.

Herkkä, ajatteleva ihminen näkee valheen läpi. Fiksuimmat luovuttavat ja kapinoivat joko näkyvästi tai sitten kärsivät mielenterveysongelmista. Typerimmät eivät oireile. He seuraavat johtajaa, aatetta, sanomaa. Syrjäytyminen alkaa ajattelusta, valheen kyseenalaistamisesta. Ajattelu ei välttämättä ole tiedollista, se voi olla myös intuitiivinen kokemus ristiriidoista. Menestyjille on tyypillistä putkinäkö, käytännöllisyys ennen vastuuta. Elämässä pärjää parhaiten, kun tunnustaa järjestelmän viestin ja hyödyntää järjestelmän mahdollisuudet sen sijaan että miettisi järjestelmän järkevyyttä ja vastuullisuutta.

Lukuisissa keskiluokkaisissa korkeasti koulutettujen vanhempien perheissä lapsia kasvatetaan järjestelmän tarpeisiin. Heille kotona opetettu kriittinen ajattelukin on järjestelmää palvelevaa kriittistä ajattelua. Siinä kyseenalaistetaan asioita järjestelmän sisällä sen sijaan että kyseenalaistettaisiin koko järjestelmä. Vanhemmat tietävät, että elämässä pärjää, kun tunnustaa uskontoa.

Ihmettelemme, miten venäläiset voivat olla niin sokeita omalle järjestelmälleen ymmärtämättä, että soudamme ihan samaa venettä. Venäläiset ja länsimaalaiset ajattelevat samalla tavalla. Vain järjestelmän viesti on erilainen.

Mielenterveyden ammattilaiset yhtäältä kertovat, että elämästä täytyy pystyä luomaan harha, jotta sitä jaksaisi elää. Toisaalta he toteavat, että oireilevien ihmisten oireet ovat terve reaktio sairaaseen ympäristöön. Tässä suhteessa ihmiset eroavat. Pärjäävät uskovat harhaan, oireilevat purkavat sitä.

Ei kukaan ajatteleva ihminen usko olevansa tärkeä, kun hän huomaa, että hänen tai esimerkiksi köyhien maiden ihmisten arvo riippuu siitä, miten he hyödyttävät muita. Aina voidaan piiskata lisää, mutta piiskaaminen vain laskee ihmisen omanarvontuntoa ja toimintakykyä.

Kaiken perustana on rakkaus ja käytäntöön perustuva kokemus omasta tärkeydestä yhteisössä, on yhteisö sitten ihmisyhteisö tai työyhteisö. Kun ihminen kokee olevansa rakastettu ja tarvittu, hän on myös toimintakykyinen. Kun rakastettu ihminen kokee vastoinkäymisiä, hän saattaa lannistua hetkeksi, mutta nousee takaisin jaloilleen, koska hänen omanarvontuntonsa ei ole sidottu suorituksiin vaan kokemukseen omasta tärkeydestä ja arvosta.

Välineellinen nykymaailma on rakkaudenvastainen. Rakkaudenvastaisuus yltää niin työelämään kuin parisuhteiden muodostamiseen, jossa ihmisistä on tullut toisilleen tuotteita, joita mitataan ulkonäöllä, saavutuksilla ja sosiaalisella sujuvuudella.

Kun julkisuudessa puhutaan kestävyysvajeesta, samalla toitotetaan piiloviestiä, että sinä olet arvoton, eikä sinusta tule arvokasta, jos et suostu tekemään rahaa rikkaammille, paremmin pärjääville. Vaihtoehto on pärjätä kilpailussa ja oppia hyödyntämään muita, mutta kilpailun luonteeseen kuuluvat häviäjät. Kaikki eivät voi olla voittajia.

Mielenterveyttä tukevassa yhteiskunnassa häviäjätkin kokisivat olevansa arvokkaita ja saavansa työstään oikeudenmukaisen palkan. Nythän tilanne on se, että raskasta ja epämielekästä työtä tekevät saavat siitä kaikkein pienimmän palkan. Ei ihme, jos ei tee mieli kilpailla ja rupeaa miettimään, onko missään mitään järkeä.

 

[IceWalker]

Tosiasia kuitenkin on, että työtä ja ympäristönsuojelua ei pystytä sovittamaan yhteen. Yrittäjyys ja työn tekeminen on objektiivisesti väärin, JOS tavoitteena on ympäristönsuojelu. Tämä ei ole mielipidekysymys. Jotta ympäristö pystyttäisiin suojelemaan ja palauttamaan metsät, suot ja järvet luonnontilaan ja vaalimaan luonnon monimuotoisuutta, tarvitaan raju kulutuksen ja elintason lasku. Lisäksi on päästävä eroon miljardeista ihmisistä, esimerkiksi kiellettävä lasten tekeminen.

Luonnon suojelemiseksi on siirryttävä tuottavasta yhteiskunnasta puuhailuyhteiskuntaan, jossa ihmisten välttämättömät perustarpeet täytetään, mutta jossa yltäkylläiseen kulutukseen ei ole mahdollisuutta.

Tämä on tiedollinen viesti, johon nuoret kasvavat. On ristiriitaista, että koululaitos ja media viestivät henkilökohtaisesta inhimillisestä vastuusta ja ympäristönsuojelullisesta vastuusta, joiden täytyy yltää globaaliin järjestelmään saakka, kun samaan aikaan koneisto piiskaa kansaa ihmis- ja maailmankuvaan, jossa yksilöä mitataan sillä, miten hyödyllinen hän on taloudelle ja julkiselle taloudelle. Eikä koneistoa haittaa, vaikka ideologiaan kuuluu heikossa asemassa olevien ihmisten hyödyntäminen vaihtoehdottomuudella sekä paikallisesti että globaalisti.

Herkkä, ajatteleva ihminen näkee valheen läpi. Fiksuimmat luovuttavat ja kapinoivat joko näkyvästi tai sitten kärsivät mielenterveysongelmista. Typerimmät eivät oireile. He seuraavat johtajaa, aatetta, sanomaa. Syrjäytyminen alkaa ajattelusta, valheen kyseenalaistamisesta. Ajattelu ei välttämättä ole tiedollista, se voi olla myös intuitiivinen kokemus ristiriidoista. Menestyjille on tyypillistä putkinäkö, käytännöllisyys ennen vastuuta. Elämässä pärjää parhaiten, kun tunnustaa järjestelmän viestin ja hyödyntää järjestelmän mahdollisuudet sen sijaan että miettisi järjestelmän järkevyyttä ja vastuullisuutta.

Lukuisissa keskiluokkaisissa korkeasti koulutettujen vanhempien perheissä lapsia kasvatetaan järjestelmän tarpeisiin. Heille kotona opetettu kriittinen ajattelukin on järjestelmää palvelevaa kriittistä ajattelua. Siinä kyseenalaistetaan asioita järjestelmän sisällä sen sijaan että kyseenalaistettaisiin koko järjestelmä. Vanhemmat tietävät, että elämässä pärjää, kun tunnustaa uskontoa.

Ihmettelemme, miten venäläiset voivat olla niin sokeita omalle järjestelmälleen ymmärtämättä, että soudamme ihan samaa venettä. Venäläiset ja länsimaalaiset ajattelevat samalla tavalla. Vain järjestelmän viesti on erilainen.

Mielenterveyden ammattilaiset yhtäältä kertovat, että elämästä täytyy pystyä luomaan harha, jotta sitä jaksaisi elää. Toisaalta he toteavat, että oireilevien ihmisten oireet ovat terve reaktio sairaaseen ympäristöön. Tässä suhteessa ihmiset eroavat. Pärjäävät uskovat harhaan, oireilevat purkavat sitä.

Ei kukaan ajatteleva ihminen usko olevansa tärkeä, kun hän huomaa, että hänen tai esimerkiksi köyhien maiden ihmisten arvo riippuu siitä, miten he hyödyttävät muita. Aina voidaan piiskata lisää, mutta piiskaaminen vain laskee ihmisen omanarvontuntoa ja toimintakykyä.

Kaiken perustana on rakkaus ja käytäntöön perustuva kokemus omasta tärkeydestä yhteisössä, on yhteisö sitten ihmisyhteisö tai työyhteisö. Kun ihminen kokee olevansa rakastettu ja tarvittu, hän on myös toimintakykyinen. Kun rakastettu ihminen kokee vastoinkäymisiä, hän saattaa lannistua hetkeksi, mutta nousee takaisin jaloilleen, koska hänen omanarvontuntonsa ei ole sidottu suorituksiin vaan kokemukseen omasta tärkeydestä ja arvosta.

Välineellinen nykymaailma on rakkaudenvastainen. Rakkaudenvastaisuus yltää niin työelämään kuin parisuhteiden muodostamiseen, jossa ihmisistä on tullut toisilleen tuotteita, joita mitataan ulkonäöllä, saavutuksilla ja sosiaalisella sujuvuudella.

Kun julkisuudessa puhutaan kestävyysvajeesta, samalla toitotetaan piiloviestiä, että sinä olet arvoton, eikä sinusta tule arvokasta, jos et suostu tekemään rahaa rikkaammille, paremmin pärjääville. Vaihtoehto on pärjätä kilpailussa ja oppia hyödyntämään muita, mutta kilpailun luonteeseen kuuluvat häviäjät. Kaikki eivät voi olla voittajia.

Mielenterveyttä tukevassa yhteiskunnassa häviäjätkin kokisivat olevansa arvokkaita ja saavansa työstään oikeudenmukaisen palkan. Nythän tilanne on se, että raskasta ja epämielekästä työtä tekevät saavat siitä kaikkein pienimmän palkan. Ei ihme, jos ei tee mieli kilpailla ja rupeaa miettimään, onko missään mitään järkeä.

Varmasti arvokkaita ajatuksia ja ymmärrettäviä ajattelevien nuorten huolenaiheita.

Mutta kysymys silti kuuluu, jos et ole mukana tekemässä rahaa eli tuottavaa työtä, miten voit olla kuluttamassa rahaa? Raha ei sinänsä synny ilmasta, vaan keskeisin väline pääomien tuottamiseen on työ. Työksi kai voidaan pörssikeinottelijankin toimintaa kutsua, vaikka hänen tapansa tuottaa lisäarvoa on koko markkinoille haitallinen. Hyväksyn tietenkin kuluttamisesta pidättymisen, jos kenenkään ei tarvitse elättää sitä elämäntapaa.

Ja näissä pohdinnoissa tulee esiin sekin moraalinen aspekti, että yhteiskunnan erinäisiä palveluja pidetään yllä verovaroin. Verojenmaksu on valtion harjoittamaa pakko-ottoa, ihmiseltä ei itseltään kysytä, haluaako hän maksaa veroja ja kuinka paljon. Kun puhutaan yksilöllisistä valinnoista ja ihmisen oikeudesta elää hyvää elämää, harvemmin kysytään niiltä, jotka kustantavat tämän hyvän elämän niille, jotka taas eivät ole itse tuottamassa lisäarvoa.

Tosin on olemassa työpaikkoja myös pohdiskelijoille, hekin voivat olla mukana tekemässä työtä, joka vastaa heidän eettisiä arvojaan. On paljon järjestöjä, jotka ajavat ns. hyviä asioita. Yliopistolla tällaisia asioita pohditaan palkallisesti. Filosofoinnille täytyy olla aina mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Kibbutsit olivat aikoinaan monen nuoren suosiossa.

Käytännössähän ainoa mahdollisuus tällaisten pohdintojen realisoitumiseen olisi kokonaan toinen yhteiskuntajärjestelmä, jossa ihmisen tekemällä lisäarvolla ei oikeastaan ole merkitystä. Jos palkkauskin on kaikille melkein sama, niin toteutuu sitten tällainen oikeudenmukainen järjestelmä, jossa ihminen ei ole väline lisäarvon tuottamiseksi. Sosialismi ei kuitenkaan toiminut eikä toimi, koska toimeliaat ihmiset eivät halua, että heidän työnsä tulokset ulosmitataan valtiolle. Ja monesta muusta syystäkin sosialismi prakasi.

Mutta lisää tähän kuitenkin ekofasismin mahdollisuuden. Linkola itse asiassa oli äärimmäisen huolestunut ympäristöstä ja hänen ratkaisunsa asiaan oli maatalousyhteiskunta, jossa tehtiin kovaa työtä. Laiskureille ei ollut sijaa tässä systeemissä. Tämä järjestelmä kuitenkin pyrkii tuottamaan vain elämälle välttämättömiä tuotteita. Se voi elättää vain rajallisen määrän ihmisiä. Kun kulutetaan vähän, tuotetaan vähän, niin jätetään maapallo kokolailla rauhaan ihmisen toimeliaisuudelta. Silti olisi pakko esimerkiksi raivata lisää maata maanviljelykselle, koska totta kai tehomaatalous ei toimi silloin.

Ympäristökysymystä ei voida erottaa siitä tilanteesta, missä ihmiskunta on nyt, 8 mrd ihmistä. Miten näistä ihmisistä pidetään huolta, jos talouden tehokkuutta lasketaan huomattavasti? Missä kilpailu ei enää määritä tuotteiden arvoa ja menestystä. Pelkäänpä, että tähän systeemiin siirtyminen se vasta vaatiikin kovaa työntekoa, tilannetta, jossa meillä ei kerta kaikkiaan ole aikaa pohtia ongelmiamme. Joudumme tekemään työtä aivan pakosta - ehkäpä tämä olisikin parempi ratkaisu ihmiskunnalle tai oikeammin länsimaisille ihmisille.

Kun kuitenkin otetaan huomioon urbanisoitumisen taso ja laajuus, mielenkiintoiseksi menisi, jos erilaisissa teollisuustuotannoissa olevia ihmisiä siirrettäisiin maatöihin, Maon Kiinan tapaan. Jos ei ole varsinaista työnjakoa, silloin kaikkien on puurrettava suunnilleen samanlaisia töitä. Kirvesmiehelle, suutarille tai ompelijalle löytyy mielekästä työtä. Pelkäänpä kumminkin, ettei tällaisessa systeemissä olisi tilaa pohdiskelijoille, jotka eivät osaisi tehdä käsillään mitään. Mitä tekisi enää finanssiasiantuntija, lakimies tai atk-suunnittelija? Moni virkailija saisi lopputilin.

Eli työstä et pääse millään eroon, jos aiot elää ekososialismissakaan. Tämä nykyinen systeemi on aivan erinomainen niille, jotka eivät halua työtä tehdä. Johtuen myös siitä, että kapitalistinen systeemi ei saavuta täystyöllisyyttä, jolloin jää tavallaan pelivaraa työelämää vierastaville. (Suurin osa työttömistä etsii tosissaan töitä). On myös laaja koulutussektori, joka osaltaan täyttää systeemin vaatimia osaamisen lisäämistarpeita.

Ekopohdiskeluihin liittyy aina pakko. On olemassa ihmisiä, jotka ainoastaan pakolla voivat saada aikaan mieleisensä yhteiskunnan. Tässä mielessä, ekoyhteiskunta edellyttää pakkokoneistoa, jos irrotetaan se nykyisestä systeemistä. Teknologiamme kuitenkin lupaa sen, että maailma paranee jossakin määrin, mitä tulee ympäristökysymyksiin, ilmastonmuutokseen. Köyhyys ei tietenkään katoa minnekään, mutta monta köyhää potkii eteenpäin vaurastumisen mahdollisuus. Jos tämäkin heiltä poistetaan, silloin heidän elämänsä tehdään vielä nykyistäkin rankemmaksi.

Olisiko mitenkään mahdollista, että yhteisöllisyys toimisi myös nykyisen systeemin yhteydessä? Ihminen voi kokea tyytyväisyyttä, vaikka eivät kaikki materiaaliset tarpeet täytykään. Tämä vaatisi pikemminkin kulttuurin, ei talousjärjestelmän muutosta. Valtiolta ei tarvitse kysyä lupaa yhteisöllisyyteen. Toisaalta ne, jotka tavoittelevat maksimaalisia voittoja, elävät tavallaan ja ovat onnellisia omia elämäntavoitteitaan täyttäessä.

 

[IceWalker]

Tuossakin artikkelissa nousi esiin, että edes harjoittelupaikan saaminen on vaikeaa. Vaikeaa on myös päästä kouluihin, joissa voisi opiskella jotain itseä kiinnostavaa. Tämän jälkeen sitten on vaikeaa saada niitä töitä.

Työmarkkinoilla myös vaatimukset ovat kovat. Tänä päivänä kun haet duunia, sinun oletetaan osaavan yhtä sun toista. Vielä 20 vuotta sitten joku kaupankassa piippasi tuotteita ja laski vaihtorahoja. Nykyään pitää handlata Veikkaus-laitteet, Postin palvelut, mobiilisovelluksiin uitetut tarjoukset, tuotteiden palautukset, erilaiset maksuvälineiden häiriöt, Mobilepay-maksut, ApplePay-maksut, leimapassit jne jne. En nyt sano, että nämä ovat mitään ylivoimaisen vaikeita tehtäviä, mutta ainakin oman lähikauppani reilu kuuskymppinen kassamyyjä on pudonnut kehityksen rattailta näiden osalta. Välillä on kassajono sipsihyllyille asti, kun jotain DHL:n 15-numeroista koodia yritetään naputella koneelle ilman lukulaseja.

Trendi on kuitenkin se, että työntekijöistä halutaan saada maksimi irti. Jos joku ABC-huoltamo pyörii yhdellä työntekijällä, ei sinne laiteta kahta, vaikka tuolloin hommat pyörisi jouhevammin. Sama kehitys näkyy monissa ammateissa, esim. kouluissa. Opetuksen lisäksi pitää hallita oppimisympäristöt, erilaisia sovelluksia, Wilma-merkinnät, oppilaille jaetut tabletit, arvioinnin sähköiset työkalut jne. Arviointikaan ei ole ollut pitkään aikaan sitä, että muutaman kerran vuodessa on koe, josta vedetään suoraan arvosanat.

Kaikki ylimääräinen palvelu ja "tyhjäkäynti" on leikattu pois niin yksityiseltä kuin julkiseltakin sektorilta. Jostain verovirastosta tai poliisilaitokselta on turha odottaa mitään jouhevaa asiakaspalvelua, ja toiveena onkin, ettei sinne kukaan oikeasti menisi hoitamaan "juoksevia asioita", vaan jokaisen pitäisi itse kyetä etsimään kaikki informaatio netistä.

Mihin tällä pitkällä pohjustuksella olen tulossa, on se, että työelämän vaatimustaso on kasvanut tehostamisen myötä. Tämä taas johtaa siihen, että työnantaja haluaa valmiita moniosaajia, joiden voi olettaa esim. hoitavan ne koulun IT-systeemit tarvittaessa kuntoon. Henkilö, jolla on mielenterveystaustaa tai minkäänlaisia heikkouksia esim. kirjallisessa tai suullisessa viestinnässä, ei näyttäydy kovin houkuttelevana, vaikka periaatteessa duunin vaatimat perustaidot olisikin.

Tuossa jutussa haastateltu nainenkin pelkäsi, että jos vaikka saakin jonkin duunin, tulee mokaamaan jossain. Mistähän mahtaisi johtua? Jos ympärillä näkee jatkuvasti lisääntyviä vaatimuksia ja virheistä rankaisemista, alkaa todennäköisesti omakin itseluottamus ja usko omaan tekemiseen heikentyä. Tämä yhteiskunta ei hirveästi arvosta keskinkertaisuutta, vaikka suurin osa ihmisistä on - yllätys yllätys - monissa asioissa varsin keskinkertaisia.

Omat vanhempani aloittivat työelämässä joskus 1980-luvulla, ja on ollut mielenkiintoista kysellä, millainen oli silloin meininki. Duuniin pääsi kuulemma "kaikki". Päälle saattoi tulla auto- ja asuntoetua, palkka nousi tasaisesti ja töissä tehtiin "perusjuttuja". Ei ollut kovin hankala päästä vaikkapa tehtaalle sihteerin hommiin. Tänä päivänä jos hakee perustason hallinnollista työtä, edessä voi olla kolmivaiheinen valintaprosessi, joka sisältää videohaastattelun, face-to-face -haastattelun ja ehkä jopa ryhmähaastattelun. Miksi? Koska ei haluta tehdä "virherekrytointeja", eli ei haluta palkata näitä kuvailemiani keskinkertaisuuksia, joilla voi mennä sormi suuhun IT-laitteiden kanssa.

Toki tämä maalailemani tilannekuva ei ole näin yksioikoinen; suurin osa ihmisistä on perustason töissä ja hommat luistaa. Mutta jos ajatellaan tätä nuorten näkökulmasta, niin onhan se vähän eri tilanne lähteä työmarkkinoille, jos lähetät 100 työhakemusta etkä saa edes yhtään haastattelukutsua. Työpaikkailmoituksia ei kuulemma pitäisi ottaa "kirjaimellisesti", mutta varmasti sekin alitajuisesti vaikuttaa, jos luet kuvauksen toivotusta työntekijästä etkä täytä edes puolia vaatimuksista.


Se mikä auttaisi, olisi joustavat työmarkkinat. Pitäisi hyväksyä se, että kaikki ihmiset eivät ole supertehokkaita suoriutujia, joille voi maksaa kovaa palkkaa hyvästä tuloksesta. Rehdisti vain palkkatasoa alemmas ja päälle täydentävää sosiaaliturvaa, mielellään perustulon muodossa. Kaikenlainen ahkeruudesta rankaiseminen pitäisi myös lopettaa välittömästi, eli esim. opiskelijoilta tulorajat pois.


Googlasin Italian työttömyysluvut, näyttäisi olevan suunnilleen 8%.

En oikein näe, että Suomen kaltainen hyvinvoinvoiva sosiaalivaltio taipuisi siihen, että ihmisiä pakotettaisiin hengissä pysymisen vastineeksi töihin. Se tuskin on työmarkkinoidenkaan toive.

Se, mitä voidaan tehdä, on madaltaa työttömyyden ja työssäkäyvien välistä kuilua. Meillähän on koko yhteiskunta kaikkinen palveluineen rakennettu sen varaan, että ihminen käy täysipäiväisesti töissä. Kaikki muu on häiriötilaa. Palkansaajat ovat oma klubinsa, jolle on vähän paremmat sosiaali- ja terveyspalvelut sekä vapaus kuluttaa ja osallistua yhteiskuntaan. Joustavammalla sosiaaliturvajärjestelmällä voitaisiin mahdollistaa se, että myös esim. osa-aikatyössä voi elää jokseenkin hyvää elämää ilman, että pitää koko ajan pelätä toimeentulon puolesta.

Tiedän, että tämä on utopiaa. Työntekijäjärjestöjä kiinnostavat etupäässä täyspäiväistä työtä tekevien palkansaajien hyvinvointi ja edut. Vastaavasti työnantajaa kiinnostaa yritysten edut. Asiassa ei oikein päästä eteenpäin, koska tämän korporatiivisen akselin ulkopuolelle jäävä porukka ei ole kovin kummoinen poliittinen voima.

Työelämän vaatimustason on tosiasia, jolle ei oikeastaan voida mitään. Koulutusta lisäämällä tähän voidaan vastata, työssäoppimiseen pitäisi myös olla mahdollisuuksia. Varsin korkean palkkatason maissa joudutaan taistelemaan työn vähenemistä vastaan kiristämällä tehokkuusvaatimuksia. Koska jos joku voi tehdä tietyn työtehtävän, jos sitä raamitetaan tarpeeksi tiukasti, ei tehtävään toista yleensä palkata.

Olipa organisaatio valtion, kunnan tai yksityisen, sama tehokkuuden lisäämisen pakko toimii näissäkin paikoissa. Asiakaspalvelun puutteita ei tietysti voi olla huomaamatta, pankitkin ovat pyrkineet pääsemään ikäihmisistä eroon viemällä palvelujaan nettiin. Eipä tässäkään auta muu kuin opettaa ikäihmisille netin käyttöä. Yliopistoissa on menty naurettavuuksiin asti tehokkuusvaatimuksien kanssa, nämä kun ovat sorvattu toisenlaisiin, yritysmaailman ympäristöihin. Tutkija on tekstin tuottaja, ei ajattelija.

Työn tekemisen helpottamisen olisi minusta parhaita keinoja työllisyysasteen nostamiseen. Pittääpi se hyväksyä, että myös työttömät kuuluvat luokkaa homo economicus. Esimerkiksi asumiskustannuksiin on vaikea reagoida markkinataloudessa muuten kuin asumistuen avulla. Tällöin asumistukeen voitaisiin laittaa selkeä ehto siitä, että jos henkilö on töissä, tuki nousee ja työttömällä se laskee. Näin kannustettaisiin hakemaan myös erilaisia pätkätöitä.

Samaan tapaan tietysti muihinkin etuisuuksiin voitaisiin laittaa ehtoja siitä, että henkilö tekee ainakin osapäiväisesti töitä. Tärkeää on myöskin kaksisuuntaisuus: muutenhan kuitenkin olisi niitä riiviöitä, joille etuisuudet kelpaisivat, mutta pätkätyöt eivät.

Työmarkkinat eivät ole tietenkään mikään satumaa, myös työnantajiin pitää suhtautua kriittisesti. Maahanmuuttajien hyväksikäyttö on yleistä, heille maksetaan huonoa palkkaa ja työnteon ehdot ovat kovat. Joskus eivät saa saataviaan ollenkaan. Ja tähän lisätään vielä uhka tulla karkotetuksi maasta, niin sekään ei lisää pitkässä juoksussa tuottavuutta. Työnteon ehdot pitää olla täysin kunnossa, jotta maahanmuuttajista saadaan paras mahdollinen hyöty yhteiskunnalle.

Osaamisvaje on asia, joka tietenkin hidastaa yritysten kasvua ja tuottavuutta. Työttömiä ei voi väkisin laittaa työhön, jossa hänen työpanoksensa olisi vähäinen. Sen sijaan, pitäisi kannustaa ihmisiä tekemään edes vähän työtä, se kuitenkin parantaisi työntekijän asemaa jatkossa. CV:ssä lyhytkin työsuhde on parempi kuin työttömyys forever.

Hengissä pysyminen on suhteellista. Varmasti on ihmisiä, joita ei millään saada töihin, koska pienikin sosiaaliturva mahdollistaa kituuttelun. Lähinnä kiristykset ovat tarkoitettu niille, jotka tavoittelevat edes jonkinlaista materiaalista hyvää ja joille elämän tukien varassa on sietämätöntä. Kun työnteko kannattaisi aina, silloin nämä ihmiset voitaisiin saattaa ainakin koulutuksen kautta työelämään.

Samaa mieltä työnteon aitojen mataloittamisesta. Ratkaisevaa ei ole se, onko kokopäivä- tai osa-aikaisessa työssä. Myös yrittäjyyden esteitä pitää mataloittaa ja verottaja vastaavasti pitää karkottaa pienien tulojen kimpusta. Aina on olemassa ihmisiä, jotka eivät työllisty normaalein keinoin. Mutta onhan Suomessa niitäkin työpaikkoja, joissa voidaan tehdä muutoin Suomesta kadonnutta työtä, siis yksinkertaista kokoamistyötä.

Järkevämpää on työllistää esim. kognitiivisesti työrajoitteisia näin kuin hävittää heidät kokonaan silmistä ja elämään sosiaalituilla. Joitakin ihmisiä, kuten alkoholisteja, ei voida työllistää, mutta tämä on vain otettava huomioon yhteiskunnan palvelujen tuottamisessa.