Itseänikin risoo vahvasti yhteiskunnan suorituskeskeisyys. Tätähän voi miettiä ihan jo sillä pohjalla, mitä sulta kysytään ensimmäisenä esimerkiksi vapaa-ajan tapaamisissa; Mitä teet työksesi / Miten töissä menee? Tämä sitten ilmeisesti määrittää surullisen paljon ihmistä sen suhteen, minkä arvoinen hän muiden silmissä on. Mielestäni äärettömän paljon oleellisempaa olisi kysyä, mitä sulle kuuluu / miten voit?
Itse aloin aikalailla vuosi sitten pohtimaan tätä yhteiskunnallista tilannetta ja samalla tietysti pohtia myös omaa tilannettani. Valmistuin pari vuotta sitten ammattikorkeasta sosionomiksi ja sen jälkeen ehdin tehdä töitä sekä kaupungille, että valtiolle. Aloin pohtimaan 8-16 duunin mielekkyyttä ja sitä, mitä itse ihan oikeasti haluan elämältäni. Elämäntilanteeni on sellainen, että asustelemme avopuolison kanssa halvassa kolmiossa. Meillä ei ole halukkuutta lisääntyä eikä ostaa omaa taloa. Ainoat lainat meillä koostuvat opintolainoista ja itselläni tuo laina oli jo alunperinkin hyvin pieni ja tällä hetkellä sitä on jäljellä noin 4500 euroa. Joku voisi sanoa, että elämämme on näköalatonta ja päämäärätöntä ja eihän se tietenkään ole se, mitä yhteiskunta "velvoittaa".
Minulla loppui määräaikainen soppari viime vuoden lopulle ja olen sen jälkeen ollut omalla lomalla. En ole kuitenkaan elänyt yhteiskunnan tuilla vaan ihan puhtaasti omilla säästöillä. Tällä hetkellä puolen vuoden aikana säästöjä on mennyt reilut 6 tonnia ja elintasoni on pysynyt täysin samana, kuin se oli työssäkäynnin aikanakin. Elämänlaatuni sen sijaan on parantunut huomattavan paljon. Viikot täyttyvät liikunnasta, kavereiden näkemisestä sekä pelaamisesta. Aion palata työelämään taas kesän jälkeen, mutta tulen varmasti tekemään tämänkaltaisia irtiottoja vielä tulevaisuudessa, sillä kulunut puolivuotinen on ollut ehdottomasti parasta aikaa elämässäni.
Mielenkiintoista pohdintaa, kiitos tästä. Minäkään en pidä suorituskeskeisyydestä ja pyrin kaikin keinoin välttelemään sitä. En esimerkiksi juurikaan puhu työhön liittyvistä asioista vapaa-ajalla, koska työ ei määrittele minua mitenkään. Kaikki ystäväni ovat muista kuin duunikuvioista, joten tuskin heitä ihan oikeasti edes kiinnostaisi aiheesta keskustella. Toki puhumme omista elämistämme ja duunit niihin monella olennaisesti liittyvät, mutta emme harrasta työasioilla kilpavarustelua. Sanoisinkin, että jokaisella on valta määrittää myös itse niitä asioita, mistä keskustellaan. Ja jos joku kysyykin, että mitenkäs duunissa menee, näkisin senkin olevan enemmänkin small talkia. Aina voi todeta, että en halua/jaksa puhua just nyt duuneista ja fiksut kaverit sitä sitten kunnioittaa. Ja kun tätä riittävän monta kertaa tarvittaessa toistaa, eiköhän ne utelutkin lopu.
8-16 duunit eivät ole kaikkien juttu, mutta näissä duuneissa useimmiten työ ja palkansaanti on usein varsin turvattua. Toki aloissa on eroa. Mitä vapaammat työajat, sitä enemmän siihen liittyy muita liikkuvia osia ja sisältyy usein myös epävarmuuksia. Sellainen ei sovi kaikille. Toiset sietävät taloudellista epävarmuutta paremmin kuin toiset ja jos mahdollista, eri tapoja tehdä töitä kannattaa kokeilla. Jos tulee pienellä toimeen, riskit ovat pienemmät, kun jos taas vaatii korkeampaa elintasoa.
Välillä kannattaisi kaikkien yksinkertaistaa elämäänsä. Katsoa, miten vähällä sitä oikeasti tulisi toimeen. Elää kuukausi extremesti minimaalisesti kuluttaen ja katsoa, miten oma pää voi ja oliko taloudellisesti liian rankkaa. Uskon, että monen elämää tällainen tietoisuus siitä, että itse asiassa tuleekin toimeen hyvin vähällä jeesaisi korvien väliä ja helpottaisi painetta. Ihmisten suurin "vihollinen" löytyy usein peilistä. Kuvitellaan, että muut ajattelevat jotain, vaikka itsekään ei ajattele niin. Ja ne muut kelaavat omissa himoissaan samoja asioita. Kuvitelmat muiden asettamista odotuksista saavat usein ihan suhteettoman ison merkityksen omassa elämässä, vaikka tärkeintä olisi olla itse tyytyväinen. Jos itsensä pystyy elättämään jollakin laillisella keinolla, mitäs se muille kuuluu, paljonko on palkka ja kertyykö omaisuutta. Itse olen ajat sitten haistattanut pitkät muiden oletuksille ja odotuksille, mutta ei sekään ihan kivutonta ole ollut. Mutta olen ajatellut niin, että jos minä en jonkun odotuksia täytä, niin sitten meidän ei varmaankaan kuulu olla ainakaan kovin tiiviissä kanssakäymisessä. Toistaiseksi on kuitenkin kavereita ja ystäviä riittänyt, joten sekin "pelko" on ollut turhaa. Kaiken a ja o on se, että itse on sinut omien päätöstensä kanssa.
Omalla asenteella on työelämässä todella suuri merkitys. Kukaan ei varmasti odota, että uusi työntekijä osaa ekana päivänä kaikkea, mutta oletus ainakin itselläni on uusia työntekijöitä kouluttaessani, että tietyt perusasiat menevät jakeluun nopeasti. Lisäksi odotan, että ohjeita ja käytäntöjä noudatetaan. Vaikkapa, että jos sanon, että nyt pitäisi lähettää asiakkaalle sähköpostia aiheesta X, mutta minä lukaisen sen läpi vielä ennen kuin se lähetetään, odotan, että ohjeistusta noudatetaan. Sellaistakin on nimittäin sattunut, että ei ole noudatettu ja sitten sinne asiakkaalle lähti sähköposteja, missä oli ihan kaikkea puuta heinää ja luvattiin kaikenlaista, mistä ei edes ollut meidän kesken puhetta ja mä sain selvittää sitä sitten asiakkaan kanssa. Kolmannen kerran jälkeen mulla oli jo hermo piukassa. Sitten oli toinen henkilö, joka ei oikein pitänyt auktoriteeteista eikä häntä saanut neuvoa. Ja koska minä häntä perehdytin, eikä hän vaikuttanut pitävän minustakaan, homma ei rokannut missään vaiheessa. Hän ei myöskään ollut muihin päin lainkaan joustava, mutta odotti, että muut joustavat hänen aina suuntaansa. Jos joku asia ei sujunut hänen toiveidensa mukaisesti, hän saattoi pitää mykkäkoulua. Töistään hän tavallaan suoriutui, mutta meni aina sieltä, mistä aita oli matalin, mikä aiheutti usein helvetillisiä sähköpostirumbia, kun yksinkertaisia asioita, jotka olisi voinut kahdella sähköpostilla hoitaa hoidettiinkin kymmenellä, kun aina jotain ohjeistuksesta huolimatta "unohtui". Hänen työtapansa eivät siis olleet kovin tehokkaita ja kuormitti myös muita, enimmäkseen minua ja olin tuolloin ylityöllistetty.
Seuraavissa rekryissä minä sainkin enemmän sananvaltaa, koska ne aiemmat kehnohkoiksi osoittautuneet palkkaukset veivät kaikilta energiaa. Kumpikaan em. työntekijöistä ei saanut potkuja, vaan tajusivat itse, että työ ei ollut sitä, mitä halusivat tai olivat odottaneet. Rekryissä mulle oli papereita tärkeämpää aiempi työkokemus ja asenne. Saatoin esittää rekryissä täysin työhön liittymättömiä kysymyksiä (ei henkilökohtaisia kuitenkaan) ja vastausten perusteella valikoin sellaisia ihmisiä jatkoon, joiden uskoin juuri tarjolla olevaan työhön ja työporukkaan muutenkin soveltuvan. Eli, etsimme ihan oikeasti
sopivaa tyyppiä, niin kliseistä ja ärsyttävää onkin. Työn oppii melkein aina tekemällä ja virheitäkin saa tehdä, mutta alkuun asenteella ja halulla kuunnella kokeneempia on todella suuri merkitys. Vastuuta olen aina antanut sen mukaan, miten aiemmista tehtävistä on suoriutunut. Nopeasti oppivat ovat saaneet vastuulleen välillä hyvinkin nopeasti vaativiakin tehtäviä. Kunnianhimo on yleensä hyvä asia, mutta jokaisen pitää ymmärtää alussa oma roolinsa ja paikkansa ja kasvaa siihen duuniin ja työyhteisöön. Kokemukseni mukaan, ne jotka tämän ymmärtävät ja ovat muutenkin jollakin tarvittavalla tavalla päteviä, ovat hyviä ja luotettavia työntekijöitä, joille voi ja kannattaa antaa vastuuta.
/img-s3.ilcdn.fi/915ac76ec237ffd3867dbb3ada94042710e8fd915a9ec141e7d706f11d1b5a36.jpg)
