Yhteiskuntamme on suorituskeskeinen. Ja kaikki nuoret eivät pysy mukana.
Tuossakin artikkelissa nousi esiin, että edes harjoittelupaikan saaminen on vaikeaa. Vaikeaa on myös päästä kouluihin, joissa voisi opiskella jotain itseä kiinnostavaa. Tämän jälkeen sitten on vaikeaa saada niitä töitä.
Työmarkkinoilla myös vaatimukset ovat kovat. Tänä päivänä kun haet duunia, sinun oletetaan osaavan yhtä sun toista. Vielä 20 vuotta sitten joku kaupankassa piippasi tuotteita ja laski vaihtorahoja. Nykyään pitää handlata Veikkaus-laitteet, Postin palvelut, mobiilisovelluksiin uitetut tarjoukset, tuotteiden palautukset, erilaiset maksuvälineiden häiriöt, Mobilepay-maksut, ApplePay-maksut, leimapassit jne jne. En nyt sano, että nämä ovat mitään ylivoimaisen vaikeita tehtäviä, mutta ainakin oman lähikauppani reilu kuuskymppinen kassamyyjä on pudonnut kehityksen rattailta näiden osalta. Välillä on kassajono sipsihyllyille asti, kun jotain DHL:n 15-numeroista koodia yritetään naputella koneelle ilman lukulaseja.
Trendi on kuitenkin se, että työntekijöistä halutaan saada maksimi irti. Jos joku ABC-huoltamo pyörii yhdellä työntekijällä, ei sinne laiteta kahta, vaikka tuolloin hommat pyörisi jouhevammin. Sama kehitys näkyy monissa ammateissa, esim. kouluissa. Opetuksen lisäksi pitää hallita oppimisympäristöt, erilaisia sovelluksia, Wilma-merkinnät, oppilaille jaetut tabletit, arvioinnin sähköiset työkalut jne. Arviointikaan ei ole ollut pitkään aikaan sitä, että muutaman kerran vuodessa on koe, josta vedetään suoraan arvosanat.
Kaikki ylimääräinen palvelu ja "tyhjäkäynti" on leikattu pois niin yksityiseltä kuin julkiseltakin sektorilta. Jostain verovirastosta tai poliisilaitokselta on turha odottaa mitään jouhevaa asiakaspalvelua, ja toiveena onkin, ettei sinne kukaan oikeasti menisi hoitamaan "juoksevia asioita", vaan jokaisen pitäisi itse kyetä etsimään kaikki informaatio netistä.
Mihin tällä pitkällä pohjustuksella olen tulossa, on se, että työelämän vaatimustaso on kasvanut tehostamisen myötä. Tämä taas johtaa siihen, että työnantaja haluaa valmiita moniosaajia, joiden voi olettaa esim. hoitavan ne koulun IT-systeemit tarvittaessa kuntoon. Henkilö, jolla on mielenterveystaustaa tai minkäänlaisia heikkouksia esim. kirjallisessa tai suullisessa viestinnässä, ei näyttäydy kovin houkuttelevana, vaikka periaatteessa duunin vaatimat perustaidot olisikin.
Tuossa jutussa haastateltu nainenkin pelkäsi, että jos vaikka saakin jonkin duunin, tulee mokaamaan jossain. Mistähän mahtaisi johtua? Jos ympärillä näkee jatkuvasti lisääntyviä vaatimuksia ja virheistä rankaisemista, alkaa todennäköisesti omakin itseluottamus ja usko omaan tekemiseen heikentyä. Tämä yhteiskunta ei hirveästi arvosta keskinkertaisuutta, vaikka suurin osa ihmisistä on - yllätys yllätys - monissa asioissa varsin keskinkertaisia.
Omat vanhempani aloittivat työelämässä joskus 1980-luvulla, ja on ollut mielenkiintoista kysellä, millainen oli silloin meininki. Duuniin pääsi kuulemma "kaikki". Päälle saattoi tulla auto- ja asuntoetua, palkka nousi tasaisesti ja töissä tehtiin "perusjuttuja". Ei ollut kovin hankala päästä vaikkapa tehtaalle sihteerin hommiin. Tänä päivänä jos hakee perustason hallinnollista työtä, edessä voi olla kolmivaiheinen valintaprosessi, joka sisältää videohaastattelun, face-to-face -haastattelun ja ehkä jopa ryhmähaastattelun. Miksi? Koska ei haluta tehdä "virherekrytointeja", eli ei haluta palkata näitä kuvailemiani keskinkertaisuuksia, joilla voi mennä sormi suuhun IT-laitteiden kanssa.
Toki tämä maalailemani tilannekuva ei ole näin yksioikoinen; suurin osa ihmisistä on perustason töissä ja hommat luistaa. Mutta jos ajatellaan tätä nuorten näkökulmasta, niin onhan se vähän eri tilanne lähteä työmarkkinoille, jos lähetät 100 työhakemusta etkä saa edes yhtään haastattelukutsua. Työpaikkailmoituksia ei kuulemma pitäisi ottaa "kirjaimellisesti", mutta varmasti sekin alitajuisesti vaikuttaa, jos luet kuvauksen toivotusta työntekijästä etkä täytä edes puolia vaatimuksista.
Tarvitaan ilmeisesti aika paljon hoivaa, jotta saadaan edes joku näistä nuorista BKT:n nostajaksi. Ruoska nyt ei suuremmalti auta, vaikka asia miten paljon tavallista veronmaksajaa ketuttaisi. Vaikka joitakin todennäköisyyksiä syrjäytymiseen liittyykin, yksittäistapauksia löytyy aina. Kuten ohessa, tavalliset työssäkäyvät vanhemmat, tytär ei edes ole heikkolahjainen, mutta kuitenkin koulupudokas. Ja kun yhteiskunta tarjoaa tukiverkkoaan, siihen myös usein käperrytään.
Se mikä auttaisi, olisi joustavat työmarkkinat. Pitäisi hyväksyä se, että kaikki ihmiset eivät ole supertehokkaita suoriutujia, joille voi maksaa kovaa palkkaa hyvästä tuloksesta. Rehdisti vain palkkatasoa alemmas ja päälle täydentävää sosiaaliturvaa, mielellään perustulon muodossa. Kaikenlainen ahkeruudesta rankaiseminen pitäisi myös lopettaa välittömästi, eli esim. opiskelijoilta tulorajat pois.
Vain jos on aivan pakko, töihin mennään. Näin siis maissa, jossa tukiverkosto on lähinnä suvun. Joudumme pohtimaan asiaa monelta kantilta, tietysti sosiaalipuolelta lausutaan näin: "Ihmisnäkemys on 2000-luvun aikana kaventunut: ihmistä ei enää nähdä arvokkaana itsessään, vaan työmarkkinakelpoisuuden kautta."
Googlasin Italian työttömyysluvut, näyttäisi olevan suunnilleen 8%.
En oikein näe, että Suomen kaltainen hyvinvoinvoiva sosiaalivaltio taipuisi siihen, että ihmisiä pakotettaisiin hengissä pysymisen vastineeksi töihin. Se tuskin on työmarkkinoidenkaan toive.
Se, mitä voidaan tehdä, on madaltaa työttömyyden ja työssäkäyvien välistä kuilua. Meillähän on koko yhteiskunta kaikkinen palveluineen rakennettu sen varaan, että ihminen käy täysipäiväisesti töissä. Kaikki muu on häiriötilaa. Palkansaajat ovat oma klubinsa, jolle on vähän paremmat sosiaali- ja terveyspalvelut sekä vapaus kuluttaa ja osallistua yhteiskuntaan. Joustavammalla sosiaaliturvajärjestelmällä voitaisiin mahdollistaa se, että myös esim. osa-aikatyössä voi elää jokseenkin hyvää elämää ilman, että pitää koko ajan pelätä toimeentulon puolesta.
Tiedän, että tämä on utopiaa. Työntekijäjärjestöjä kiinnostavat etupäässä täyspäiväistä työtä tekevien palkansaajien hyvinvointi ja edut. Vastaavasti työnantajaa kiinnostaa yritysten edut. Asiassa ei oikein päästä eteenpäin, koska tämän korporatiivisen akselin ulkopuolelle jäävä porukka ei ole kovin kummoinen poliittinen voima.