Tämähän se on oletus arvomaailmasi jakavilla, mutta onko sitä osoitettu todeksi käytännössä? Ainakin Kokoomusketjussa jouduttiin alkukesästä toteamaan, ettei tulonsiirtojen ole käytännössä havaittu hidastavan kasvua (IMF). Kuinka minä vakuuttuisin siitä, että tasapäisyys todellakin taannuttaa?
Todettin siellä sekin, että vaikka näin voi joidenkin raja-arvojen sisällä ollakin, niin yleispäteväksi väittämää ei voi todeta. Aivan varmasti tulonsiirroille löytyy jokin kulloinenkin yläraja, joka johtaa kasvun hidastumiseen.
Sellainen tasapäisyys tietenkin taannuttaa, joka lannistaa yritteliäisyyden ja eteenpäin pyrkimisen. Tasapäisyyttä taas ei pidä sotkea oikeudenmukaisuuteen ja pyrkimykseen luoda tasapuolisuutta mahdollisuuksiin esimerkiksi koulutuksen kautta. Otetaan ontuva esimerkki. On ihan kohtuullista, että kaikilla on mahdollisuus hankkia sukset ja saada oppia hiihtämiseen, mutta jokaisen pitää hiihtää itse päästäkseen palkinnoille. Voi tietysti vaatia että kaikille annetaan mitalit, eikä voittajille jaettaisi juuri sen kummoisempia palkintoja kuin hännänhuipuillekaan. Epäilen vahvasti, että tuossa systeemissä moni ei kauaa viitsi hiihdellä tosissaan. Tämä on nähty sosialistisissa maissa moneen kertaan.
Tarkennetaan nyt vielä, etten ollenkaan vastusta kategorisesti tulonsiirtoja ja jollakin tasolla progressiivista verotusta, vaikka nykymallissa suomalainen keskiluokka on pantu aika raskaalla tavalla maksumieheksi. Kohtuullisen hyvinvoinnin ja ennen kaikkea pärjäämisen mahdollisuuksien takaaminen ihan kaikille on monella tapaa tärkeä asia. Ei vähiten yhteiskuntarauhan kannalta, mutta myös sitä kautta, että mahdollisimman monella olisi eväät vaikuttaa omilla valinnoillaan tulevaisuuteensa. Samoin siksi, ettei pienen ja luonnonvaroiltaan ei niin kovin rikkaan maan pidä tuhlata vähiä lahjakkuuksiaan sen vuoksi, ettei osalla kansasta olisi sosiaalisten tai taloudellisten syiden takia mahdollisuutta kouluttautua kykyjensä edellyttämällä tavalla.
Entä mikä sinusta on riittävän suuret tuloerot? Asiantuntijoiden enemmistö (KELA, Tilastokeskus, VATT, jne..) lienee sitä mieltä, että pienten tuloerojen Suomessakin tuloerot ovat liian suuret.
Yhtä hyvin voisi kysyä, mitkä ovat sopivat tuloerot, tai missä kohden tuloerot ovat mielestäsi jo liian pienet, vai voivatko ne ollakaan.
Kun puhutaan tuloeroista ja niiden kasvusta, niin eri tahot viittaavat tällä eri asioihin. Selkeitä indikaattoreita ovat mm. ylä- ja aladesiilien vertailut, kuten tuloerojen kehitys ajan funktiona tulonsaajien alimman desiilin ylärajan ja ylimmän desiilin alarajan välillä.
Arkipuheessa ja mediassa tähän keskusteluun sotketaan helposti kaikkea muutakin rikkaimpiin ja köyhimpiin liittyvää enemmän tai vähemmän faktaa, kuten pörssiyhtiöiden ylimmän johdon tulospalkkioiden kehitys ja firmansa myymisellä poikkeuksellisesti rikastuneista uutisoimiset. Yleensä tähän sotketaan herkästi oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden käsitteistöä, joka ymmärrettävästi johtaa joissakin kansanosissa kateuden ja katkeruuden tuntemuksiin.
Sen lisäksi että tuloerokäsitteistössä puhutaan rikkaimpien ja köyhimpien välisestä kuilusta, tulisi ennen kaikkea tarkastella melko suuren keskiluokan tai esimerkiksi akateemisten palkansaajien nettotulotasoa ja ostovoimaa suhteessa rikkaimpiin ja köyhimpiin. Keskiluokka on Suomessa se taho, joka pitkälti maksaa viulut. Eivät niinkään huippujohtajat ja miljoonansa tehdeet poikkeuksellisen onnistuneet yrittäjät, heitä on lukumääräisesti kovin vähän. Olisi hyödyllistä jos olisi paljon enemmän, tai paremminkin olisi todennäköisesti tapahtunut paljon hyviä asioita matkalla, jos tuohon tilanteeseen päädyttäisiin.
Edelleen, joissakin piireissä tulojen käsite ymmärretään nimen omaan tulonjaon perspektiivistä jonkinlaisena nollasummapelinä, jossa jonkun työllään tai pääomatuloillaan tienaama euro on joltakin toiselta pois. Ei asia aivan näin mustavalkoinen ole. Tätä ei pidä sotkea varallisuuden keskittymisen käsitteistöön, joka on oma aiheensa.
Sen lisäksi että tuloerokäsitteistössä puhutaan rikkaimpien ja köyhimpien välisestä kuilusta, tulisi ennen kaikkea tarkastella melko suuren keskiluokan tai esimerkiksi akateemisten palkansaajien nettotulotasoa ja ostovoimaa suhteessa rikkaimpiin ja köyhimpiin.
Vielä aiheesta paljonko-on-paljon. Keväällä kovasti keskustelunaiheeksi nousseen taloustieteilijä Pikettyn kerrotaan jossakin yhteydessä todenneen, että Pohjoismaissa verotuksen progressio on jo liiankin korkea. Valitettavasti en voi antaa lähdeviitettä; asia tuli muistini mukaan esille YLE Puheen ohjelmassa, jossa äänessä oli kansantaloustieteilijoitä. Pikettya vielä sivuten, Capital in the Twenty-First Centuryn aineistoon liittyy ainakin Financial Timesin artikkelin mukaan vakavia virheitä, joiden korjaamisen jälkeen aineisto ei enää tukisi Pikettyn näkemyksiä pääoman ja työn suhteesta. Piketty ei kiistä aineistosta löytyneitä virheitä, mutta hänen mielestään nämä eivät ole merkittäviä, toisin kuin FT:n viittaamat asiantuntijat kaiketi edelleen näkevät. Pitää seurata aiheeseen liittyvää keskustelua, mutta Pikettyn väittämiin liittyy yhtä kaikki kiistanalaisuuksia.
Liian suuret siksi, että vaikka suurten tuloerojen kannustinvaikutus eli esim. suurten pääomatulojen pientä ansiotuloa kevyempi verotus saisi jonkun nuoren Kääpiön painamaan pitkää päivää ja kasvattamaan taloutta dollarin kuvat silmissä, syö kustannustason nousu tämän talouskasvun hyödyt sieltä tuloerohaitarin toisesta päästä, esim. lapsiperheeltä jolla ei enää olekaan varaa tenavan jääkiekkoharrastukseen tai johonkin muuhun syrjäytymistä ehkäisevään toimintaan.
Syökö? Ehkä osittain, ehkä ei. Mutta voi tuossa olla muita sosiaalisia kipupisteitä, jotka ovat omiaan aiheuttamaan joko perusteiltaan vähemmän kestävää kateutta tai ihan konkreettista eriarvoisuuden tunnetta.
Jos oletetaan, että tuloerot kasvaisivat siltä osin, että suomalainen keskiluokka repisi pesäeroa heikompiosaisimpaan vaikkapa noin viiteen prosenttiin talouksista, niin varmaan nykyistä selvemmin erottuisivat "nykyistä varakkaamman keskiluokan harrastukset" ja "paarian harrastukset". Ei tuo kaikilta osin saisi hyviä tuntemuksia aikaan yhteiskunnassa.
Ymmärrän hyvin miltä lapsesta tuntuu, jos jotakin erityisen kiinnostavaa asiaa ei ole varaa harrastaa. Olen itsekin kohdannut lapsuudessa näitä tilanteita, en ole erityisen varakkaista oloista lähtöisin. Mutta olennaisinta on se, mitkä hyvinvoinnin edellytykset tuolle vähäosaisimmalle esim. viidelle prosentille muodostuvat. On vääjäämättä hyväksyttävä, ettei jokaisella lapsella ole eikä tule yhtäläisiä mahdollisuuksia harrastaa kaikkea sitä mitä "kaikki muutkin kaverit" tekevät. Sitä taas ei pidä hyväksyä, ettei mainitsemaasi johonkin muuhun syrjäytymistä ehkäisevään toimintaa olisi pääsyä. Jokainen kelkasta pudonnut on paitsi kansantaloudellinen tappio ja painolasti veronmaksajille, myös tietenkin inhimillinen kohtalo ja vahinko.