Kivikaudella työtä tehtiin vähän. Vähimmillään muutamana päivänä viikossa kuusi tuntia päivässä, joissain yhteisöissä enemmän paikallisista oloista riippuen. Maanviljelykseen siirtyminen ja teollistuminen lisäsivät työn määrää. Teollistuminen myös mahdollisti suuren työmäärän ympärivuotisesti. Maanviljelykseen kokovuotiset pitkät työpäivät eivät kuuluneet.
Ennen työntekijöiden järjestäytymistä teollistumisen aikaan koko elämä saattoi olla työtä. Työpäivät venyivät 12-16-tuntisiksi ja työtä oli 6-7 päivänä viikossa. 1800-luvun lopussa Usassa työtä tehtiin vielä 60 tuntia viikossa.
1900-luvun aikana työpäivien pituus lyheni selvästi. Ensimmäisenä alle 30 tuntiseen työviikkoon ylsi Alankomaat (tarkemman tulkinnan voi tehdä täällä).
Kun työntekijät taistelivat oikeuksistaan, työstä ei ollut pula. Nykyään on toisin. Espanjan Ikean 400 työpaikkaa haki 100 000 ihmistä. Tämä ei kerro pelkästään siitä, että Ikea on haluttu työpaikka, vaan ennen kaikkea siitä, että työtä ei ole. Tilanne ei kaikissa maissa ole yhtä paha, mutta niissä vallitsee kuitenkin sama perusongelma. Halukkaita tekijöitä on selvästi enemmän kuin työpaikkoja. Maan kyky maksaa sosiaalitukia ei vaikuta tilanteeseen. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että työttömyys on suurinta siellä, missä tuet ovat heikoimmat. Näissä köyhissä maissa myös yrittäminen on yleistä.
Työttömien joukossa on haluttomia elättejä, mutta elätit ovat järjestelmälle enemmän etu kuin haitta, koska yhteiskuntarauhan vuoksi jokainen asemaansa alistunut passiivinen on hyödyksi. Ongelmat alkavat siitä, kun ihmiset rupeavat vaatimaan työtä itselleen suurin joukoin. Se kiristää kansan ja vallanpitäjän välejä mutta ennen kaikkea se vaikuttaa ihmisten kokemukseen keskinäisestä luottamuksesta.
Jo nyt näkyy, että sekä työtä tekevät että työttömät kokevat olevansa sorrettuja. Yhdet haluavat työstä enemmän itselleen, toiset tahtovat itselleen työtä vaikka sitten työllisten etuja heikentämällä (työn jakaminen, työn kierrättäminen). Tämä keskinäinen katkeruus ja kilpailu heikentää työläisten asemaa. Työnantajilla on mahdollisuus heikentää työntekijöiden ehtoja, koska ihmiset ovat luopuneet joukkovoimasta ja ruvenneet kilpailemaan toisiaan vastaan yksilöinä.
Kun koulutus vielä kannatti, kilpailun saattoi nähdä yksilön näkökulmasta perusteltuna, mutta tällä hetkellä yhä suurempi massa on heräämässä siihen, että he eivät pysty enää selviämään omin voimin. Tämä havahtuminen kasvattaa painetta järjestelmän muuttamiseen. Pois potkitut Nokian insinööritkin jo ehtivät vaatimaan, että valtion pitäisi järjestää heille työpaikka.
Vaikka työtä on vaikea saada, työn tekemistä ei välttämättä silti koeta pelkästään palkitsevana. Esimerkiksi tradenomiliiton selvityksessä selvä enemmistö tradenomeista arvosti enemmän vapaa-aikaa kuin rahaa. Myös säännöllinen työaika ja ennustettavuus nostettiin korkealle. Tradenomit eivät siis tahdo kilpailla, vaikka saisivat siitä kompensaation rahana. He tahtovat vakaan elämän. Sama trendi näkyy pitemmän aikavälin selvityksissä. Materiaalisen elintason nousun yhteys ihmisten onnellisuuteen on heikko sen jälkeen, kun tietty taso saavutetaan.
Robotisoituminen ei ole tulevaisuutta. Se on ollut meneillään jo kauan. Automatisoituminen on hävittänyt hirvittävän määrän työpaikkoja. Menetetyt työpaikat on osaksi pystytty korvaamaan, joskin monet uusista töistä ovat sellaisia, jotka eivät yhteiskunnan perustoimintojen näkökulmasta ole välttämättömiä. Perusjärkevä ihminen osaa laatia kunto-ohjelmansa itsekin ilman personal traineria. Eniten työtä nykyään luokin tietoisesti ylläpidetty uusavuttomuus, passiivisuus ja näennäiskivan myynti. Tämän postauksen kommenteissa on siitä hyvä kuvaus.
Suurin uhka työllisyydelle on tietotekniikan kehitys. Pieni porukka pystyy suunnittelemallaan pyyhkäisemään maailmasta pois suuren määrän työtä. Aina kun luodaan laite tai järjestelmä, jolla pystytään korvaamaan ihmistyötä, se vaikuttaa maailmanlaajuisesti eikä paikallisesti. Ja mitä abstraktimmaksi työ muuttuu, sitä helpompi sitä on teettää eri puolilla maailmaa. En tiedä, kuinka moni 30 vuotta sitten osasi ennustaa, että 2000-luvulla suomalaisia röntgenkuvia tulkitaan Intiassa.
Ihminen tarvitsee psyykkiseen hyvinvointiinsa päämäärätietoista tekemistä. Hänellä täytyy olla syy nousta aamulla ylös ja syy kurottautua kohti iltaa. Tekemisen ei kuitenkaan tarvitse liittyä palkkatyöhön. Koko idea siitä, että työ on itseisarvo, jota täytyy tehdä vain siksi, että sitä täytyy tehdä, on irrationaalinen. Silti tämä uskomus elää ihmisten mielissä vahvana. Monille työ ja oma ammattillinen asema on keskeinen osa identiteettiä ja oman arvon mitta.
Tällaisesta lähtökohdasta pitäisi päästä eroon. Hyvinvointia ei lisää se, että ihmiset pitävät yllä työllisyyttä tuhoavaa järjestelmää. Nykyjärjestelmä on kuin kapeneva kuja, jonka loppuun yhä suurempi massa yrittää päästä, vaikka ei sinne mahdu. Ennemmin tai myöhemmin tällaisesta ajattelusta on irtauduttava ja määritettävä uudestaan hyvinvointi ja sen jakaminen. Tässä avuksi tulee tekniikka. On opittava ajattelemaan, että ihminen ei ole vastuussa omasta hyvinvoinnistaan vaan että kaikkien hyödyksi valjastettu tekniikka tuottaa sitä ihmisen omista ponnisteluista riippumatta.
Ennen työntekijöiden järjestäytymistä teollistumisen aikaan koko elämä saattoi olla työtä. Työpäivät venyivät 12-16-tuntisiksi ja työtä oli 6-7 päivänä viikossa. 1800-luvun lopussa Usassa työtä tehtiin vielä 60 tuntia viikossa.
1900-luvun aikana työpäivien pituus lyheni selvästi. Ensimmäisenä alle 30 tuntiseen työviikkoon ylsi Alankomaat (tarkemman tulkinnan voi tehdä täällä).
Kun työntekijät taistelivat oikeuksistaan, työstä ei ollut pula. Nykyään on toisin. Espanjan Ikean 400 työpaikkaa haki 100 000 ihmistä. Tämä ei kerro pelkästään siitä, että Ikea on haluttu työpaikka, vaan ennen kaikkea siitä, että työtä ei ole. Tilanne ei kaikissa maissa ole yhtä paha, mutta niissä vallitsee kuitenkin sama perusongelma. Halukkaita tekijöitä on selvästi enemmän kuin työpaikkoja. Maan kyky maksaa sosiaalitukia ei vaikuta tilanteeseen. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että työttömyys on suurinta siellä, missä tuet ovat heikoimmat. Näissä köyhissä maissa myös yrittäminen on yleistä.
Työttömien joukossa on haluttomia elättejä, mutta elätit ovat järjestelmälle enemmän etu kuin haitta, koska yhteiskuntarauhan vuoksi jokainen asemaansa alistunut passiivinen on hyödyksi. Ongelmat alkavat siitä, kun ihmiset rupeavat vaatimaan työtä itselleen suurin joukoin. Se kiristää kansan ja vallanpitäjän välejä mutta ennen kaikkea se vaikuttaa ihmisten kokemukseen keskinäisestä luottamuksesta.
Jo nyt näkyy, että sekä työtä tekevät että työttömät kokevat olevansa sorrettuja. Yhdet haluavat työstä enemmän itselleen, toiset tahtovat itselleen työtä vaikka sitten työllisten etuja heikentämällä (työn jakaminen, työn kierrättäminen). Tämä keskinäinen katkeruus ja kilpailu heikentää työläisten asemaa. Työnantajilla on mahdollisuus heikentää työntekijöiden ehtoja, koska ihmiset ovat luopuneet joukkovoimasta ja ruvenneet kilpailemaan toisiaan vastaan yksilöinä.
Kun koulutus vielä kannatti, kilpailun saattoi nähdä yksilön näkökulmasta perusteltuna, mutta tällä hetkellä yhä suurempi massa on heräämässä siihen, että he eivät pysty enää selviämään omin voimin. Tämä havahtuminen kasvattaa painetta järjestelmän muuttamiseen. Pois potkitut Nokian insinööritkin jo ehtivät vaatimaan, että valtion pitäisi järjestää heille työpaikka.
Vaikka työtä on vaikea saada, työn tekemistä ei välttämättä silti koeta pelkästään palkitsevana. Esimerkiksi tradenomiliiton selvityksessä selvä enemmistö tradenomeista arvosti enemmän vapaa-aikaa kuin rahaa. Myös säännöllinen työaika ja ennustettavuus nostettiin korkealle. Tradenomit eivät siis tahdo kilpailla, vaikka saisivat siitä kompensaation rahana. He tahtovat vakaan elämän. Sama trendi näkyy pitemmän aikavälin selvityksissä. Materiaalisen elintason nousun yhteys ihmisten onnellisuuteen on heikko sen jälkeen, kun tietty taso saavutetaan.
Robotisoituminen ei ole tulevaisuutta. Se on ollut meneillään jo kauan. Automatisoituminen on hävittänyt hirvittävän määrän työpaikkoja. Menetetyt työpaikat on osaksi pystytty korvaamaan, joskin monet uusista töistä ovat sellaisia, jotka eivät yhteiskunnan perustoimintojen näkökulmasta ole välttämättömiä. Perusjärkevä ihminen osaa laatia kunto-ohjelmansa itsekin ilman personal traineria. Eniten työtä nykyään luokin tietoisesti ylläpidetty uusavuttomuus, passiivisuus ja näennäiskivan myynti. Tämän postauksen kommenteissa on siitä hyvä kuvaus.
Suurin uhka työllisyydelle on tietotekniikan kehitys. Pieni porukka pystyy suunnittelemallaan pyyhkäisemään maailmasta pois suuren määrän työtä. Aina kun luodaan laite tai järjestelmä, jolla pystytään korvaamaan ihmistyötä, se vaikuttaa maailmanlaajuisesti eikä paikallisesti. Ja mitä abstraktimmaksi työ muuttuu, sitä helpompi sitä on teettää eri puolilla maailmaa. En tiedä, kuinka moni 30 vuotta sitten osasi ennustaa, että 2000-luvulla suomalaisia röntgenkuvia tulkitaan Intiassa.
Ihminen tarvitsee psyykkiseen hyvinvointiinsa päämäärätietoista tekemistä. Hänellä täytyy olla syy nousta aamulla ylös ja syy kurottautua kohti iltaa. Tekemisen ei kuitenkaan tarvitse liittyä palkkatyöhön. Koko idea siitä, että työ on itseisarvo, jota täytyy tehdä vain siksi, että sitä täytyy tehdä, on irrationaalinen. Silti tämä uskomus elää ihmisten mielissä vahvana. Monille työ ja oma ammattillinen asema on keskeinen osa identiteettiä ja oman arvon mitta.
Tällaisesta lähtökohdasta pitäisi päästä eroon. Hyvinvointia ei lisää se, että ihmiset pitävät yllä työllisyyttä tuhoavaa järjestelmää. Nykyjärjestelmä on kuin kapeneva kuja, jonka loppuun yhä suurempi massa yrittää päästä, vaikka ei sinne mahdu. Ennemmin tai myöhemmin tällaisesta ajattelusta on irtauduttava ja määritettävä uudestaan hyvinvointi ja sen jakaminen. Tässä avuksi tulee tekniikka. On opittava ajattelemaan, että ihminen ei ole vastuussa omasta hyvinvoinnistaan vaan että kaikkien hyödyksi valjastettu tekniikka tuottaa sitä ihmisen omista ponnisteluista riippumatta.