Oletko
@Klose16 koskaan ajatellut, että olet kenties itse kyyninen joiltain osin ja peilaat omien kokemustesi perusteella näkemääsi? Etkä välttämättä erota todellisuutta fiktiosta, joka käyttää erinäisiä negatiivisiakin keinoja ihan siksi, että draamaa pitää saada aikaan.
Tämä on ihan relevantti pointti, koska tässä on tottakai kyse tuotannon ja katsojan yhteisvaikutuksesta. Koen olevani kyyninen lähinnä suhteessa nykyiseen tarjontaan; yllätyn siitä niin kovin harvoin. En pidä itseäni kuitenkaan kyynikkona, tähän on monia syitä joita ei ole tässä tarpeen luetella. Todellisuuden sotkeminen fiktioon taas olisi jo harhaisuutta mikä ei noin keskustelun tasolla ole niinkään hyvä pointti etenkään ilman yksityiskohtaisempaa perustelua josta olisin kiitollinen.
Sinun mielestäsi siis negatiivisen työkalupakin iso koko selittyy draaman aikaansaamisella. Mutta olihan ennenkin draamaa ja hyvinkin eri tavoin tehtynä? Joku Peyton Place oli epäilemättä dramaattinen koukuttamansa katsojamääränkin takia. En minä ainakaan kaipaa jatkuvaa viistoa huumoria tai synkkiä ratkaisuja jotta syntyy draamaa. Kuvaamasi kertonee nykyajan katsojasta enemmänkin kuin minusta.
Jos ei ole draamaa, ei ole mitään mikä viihdyttäisi tai herättäisi ajatuksia. Samaistuminen on se äärihelpoin keino koukuttaa peruskatsoja, mutta nykyiset laadukkaat ja monipuoliset tv-sarjat eivät pelaa näin helpoilla korteilla, sillä ne antavat mahdollisuuden tutkia erilaisista näkökulmista tapahtumiaan.
Samaistuminen on käsittääkseni välttämätön osatekijä. Minusta vaikuttaa siltä, että sitä käytetään nykyäänkin aivan yhtä lailla, samaistumisen sisältö vaan on eri - koska maailma, yhteiskunta ja katsojat ovat muuttuneet. Viattomuutta ei enää ole.
Omasta mielestäni analyysisi on siis jokseenkin pielessä, onhan sarjoissa nyt tietyt näkökulmat hyvin painottuneet siinä missä aiemmin kenties toiset. Erilaisuuden kasvamisesta en ole näkemäni perusteella ollenkaan vakuuttunut.
Dokumentit on sitten suunnattu suorilta niille, jotka eivät juurikaan ymmärrä sarjakohtaista perusdramaturgiaa, vaan etsivät jotain omaa totuutta kaikesta mitä verkkokalvoille eksyy. Vaikka fiktio toisinaan peilaa nykymaailmaa ja sen lieveilmiöitä, niin se ei kuitenkaan etsi totuutta, eikä yritä puhutella juuri sinua henkilökohtaisesti.
Tämä on käytännössä ad hominem, siis toteaminen että koska kritiikki lähtee sanojastaan kyseessä on siis vain sanoja itse. Ei, otin selkeästi kantaa sarjoihin ja niitä aiempiin sarjoihin verraten. Siispä olisi kiva kuulla ihan asiallista vastaansanomista, muuten vaikuttaa siltä että nykysarjojen suurkuluttaja torjuu kritiikin. Dokumentit eivät esim. kuulu tähän keskusteluun.
"Fiktio ei etsi totuutta", tämä on mielestäni hyvin kuvaavaa. Olen täysin päinvastaisella kannalla; fiktiossa nimenomaan on kyse totuudesta tai todellisuudesta. En usko alkuunkaan etteivätkö nykysarjat kuvaisi nykytodellisuutta, toisin sanoen ne liittyvät siihen aivan kuten Dallas 80-lukuun. Ei suoranaisesti - kuten (naiivina vertauksena) dokumenteissa - vaan epäsuorasti.
Minusta ennemminkin vaikuttaa siltä että ehkä nykyfiktio ei perusta totuudesta, vaan on eräänlaista postmodernia leikkiä. Tämä muuten selittää hyvin X-Filesista alkaneen jatkumon "hämärämpiin" sarjoihin vailla selkeitä loppuratkaisuja, epäloogisine käänteineen niin silmiinpistävästi (esim. Lost tai Dexter), jolloin jo suuri yleisökin alkaa kääntyä pois.
On erilaisia tapoja tehdä viihdettä. MacGyverithän aina päättyivät onnellisesti, kun ihmisiä kasvatettiin kuplissa. Mutta se on eri ketjun asiaa.
MacGyveriä et muuten tunne ehkä kovin hyvin, voisin nimetä suoralta kädeltä joukon jaksoja joissa ei ollut onnellinen loppu enkä ymmärrä kuplailmaisuasikaan, siinä käsitellyt teemat kun olivat hyvin monipuolisia ja ajoittain erittäin synkkiäkin.
