Kotimaisen Sunnuntailounas-sarjan kaikki kaudet on nyt väijytty C Moresta ja olen kyllä nauttinut täysin siemauksin – siitäkin huolimatta, että en lähtökohtaisesti ole suuri komediasarjojen ystävä. Tv-komedian saralla minuun iskee yleensä lähinnä improvisaatiopainotteinen sellainen (esim. Putouksen impro-osuudet, Vedetään hatusta), sillä parhaat jututhan syntyvät spontaanisti hetkessä liikoja vääntämättä. Käsikirjoitetuissa sarjoissakin hjuumoria toki saa ja melkeinpä pitääkin olla mausteena, mutta jos koko homma pyörii pelkän naurattamisen ympärillä ja jokaiseen kohtaukseen pitää keksiä jotakin huvittavaa, niin huumorista tulee usein melkoisen väkisin väännettyä.
Sunnuntailounaassa tuota edellä mainittua ongelmaa ei kuitenkaan ole näkynyt, sillä näyttelijät ovat riittävän osaavia huumorin esille tuomiseen. Tai sanotaan nyt suoraan, että ainakin yksi heistä on, sillä kyllähän tämä sarja melko vahvasti perheen Tauno-isää esittävän Taneli Mäkelän hartioilla lepäilee. Ammoisina aikoina vaikkapa Team Ahmassa ja Ou Nou:ssa Mäkelällä oli ikävä tapa ylinäytellä, mutta nyt hän on näemmä saanut komedianäyttelijän ulosantinsa prikulleen kohdilleen – hän eläytyy juuri sopivan luontevasti eikä tippaakaan liian yliampuvasti. Sen sijaan perheen Severi-poikaa esittävä Samuli Niittymäki vähän ylinäyttelee, Jani-poikaa esittävä Jarkko Niemi on puolestaan turhan monotoninen (liekö Sykkeen Holopaisen rooli jäänyt päälle), Taavi-poikaa esittävä Santtu Karvonen puuskahtelee repliikkejään ja Eevi-tytärtä esittävä Elina Leeve on järkyttävän teennäinen koko ajan. Mutta se Tanttu, se Tanttu… aivan timanttista suorittamista häneltä.
Taneli Mäkelän lisäksi muita syitä Sunttiksen onnistuneisuudelle on, että useita sisäkkäisiä kehyskertomuksia sisältävä kerrontapa tuo persoonallisuutta, sarja ei ole jäänyt polkemaan liiaksi paikoillaan, eikä ole liian överi. Taavi-natsin (tai no, ei hän oikeasti ole natsi) jutut ovat tosin ajoittain toistaneet hiukan itseään, mutta muutoin hahmoille keksitään sopivin väliajoin uusia tuulia juonikuvioihin, ettei homma ala maistua puulta. Kolmoskaudella mukaan tuli uusi päähenkilökin, kun perheen äiti esiteltiin vihdoin katsojillekin ja ainakin yksi lounastapaaminen pidettiinkin isän sijasta hänen huushollissaan. Muutenkin asetelmat laitetaan välillä laajassakin mittakaavassa uuteen uskoon – normaalistihan kaikki tapahtumat esitellään siten, että perheen Eevi-tytär käy kerran viikossa terapiassa ruotimassa jokaviikkoisella sunnuntailounaalla käsiteltyjä eri perheenjäsentensä edesottamuksia, mutta välillä terapiafrekvenssiksi vaihtuukin kerran kuussa tai terapoitavaksi perheen isä. Eli liiallista vanhoihin kaavoihin jumahtamista ei ole ainakaan vielä ollut havaittavissa.
Sarjassa käytetään toki myös liioittelua huumorin välineenä, mutta liian yliampuvaksi juonikuviot eivät ole päässeet lipsahtamaan, sillä muut toppuuttelevat aina toistensa kotkotuksia ja toisaalta koko Elena Leeven tylsän tavallinen hahmo tuo tarvittavaa vastapainoa muiden hullutuksille. En tosin pidä siitä, että nimenomaan ainoa keskeinen tai ainakin keskeisin naishahmo on kirjoitettu sellaiseksi kuivikseksi. Toisena huonona puolena mainittakoon, että dialogi on vähän väkinäisen tuntuista, koska kukaan ei oikeasti puhu noin yleiskielisesti muuta kuin vanhoissa suomifilmeissä, eikä se useimpien tämän sarjan näyttelijöidenkään (poislukien Tanttu) suuhun istu. Pikkuvikojahan nuo kuitenkin ovat ja muuten olen valmis tituleeraamaan Sunnuntailounaan yhdeksi tämän hetken parhaista kotimaisista sarjoista.
