Kotimaisesta Koskinen-rikossarjasta alkavat kai ensi viikolla uudet jaksot paukutella, joten sen kunniaksi katsoin molemmat tämän mennessä ilmestyneet kaudet luikauksella tuossa männäviikolla. Sarjaa oli kehuttu minulle moneltakin taholta, elikkä se oli päätynyt muutenkin paisuneelle ”must watch” -listalleni jo jokunen tovi sitten. Aikaisemmin en ole kovin paljoa rikossarjoja katsellutkaan – Dexterin bingetin joskus takavuosina parin viikon spurtilla, ja kotimaisesta tarjonnasta vuosituhannen alkupuolen Kylmäverisesti sinun -sarja ja uudempi Roba ovat minulle hyvinkin tuttuja. Noista suomalaissarjoista Roba on viehättänyt erityisesti kohtalaisella realistisuudellaan ja ”Kylmärit” puolestaan dramaattisilla kuvioillaan, jotka toki rokottavat sitten sitä uskottavuuspuolta jonkin verran. Rikoskirjoja on myös tullut toisinaan luettua, ihan perus- Agatha Christiestä lähtien, eli semmoisella dekkarikokemuksella tämän Koskisen parissa aloitin.
Noista edellä mainituista verrokeista Koskinen muistuttaa ehkä Kylmäreitä eniten – molemmissa kun on episodimainen esitystapa ja niissä käsitellään aina yksi keissi per jaksokokonaisuus, mutta rinnalla kuljetetaan jatkuvasti etenevänä sivupolkuna päähenkilön privaattiongelmien kuvaamista. Keissit ovat Koskisessakin turhan ylidramaattisia täyttääkseen realismin vaatimukset, mutta tokihan tällaisessa keissikeskeisessä sarjassa ihan tavallisten alamaailman välienselvittelyjen ja käsistä karanneiden parisuhde- tai känniriitojen käsitteleminen tuntuisikin tylsältä, jos sellaista ylenmäärin olisi. On tämä kuitenkin vaikkapa Kylmäreihin verrattuna hivenen realistisempi noiden tapausten laadun osalta, sillä joissakin jaksoissa on nähty esim. suht tavanomaisia apteekki- ja kultasepänliikeryöstöjäkin. Sarjamurhaajia puolestaan on kyllä epätavallisen paljon ainakin suhteutettuna tapahtumaympäristöön, sillä Suomessa sellaiset ovat käsittääkseni oikeasti varsin harvassa. Jonkinlaista lisäautenttisuutta tuo kuitenkin se, että poliisiasemalla hääräilee Koskisessa enemmän tyyppejä kuin Kylmäreissä, jossa koko laitoksella kaudella vaikutti seikkailevan ihan vain pari hassua työntekijää ainakin viimeisellä kaudella. Toisaalta itse nimihenkilö Koskisen toiminta on paikoitellen aivan uskomatonta holtittomine siviilien vaarantamisineen ja sarjan juonenkäänteet ovat muutenkin välillä epärealistisia. Jaksoissa on useimmiten monia eri juonenlankoja, jotka tuntuvat aluksi aivan irrallisilta mutta punoutuvat loppua kohden väkisin väännetysti toisiinsa kuin ihmeen kaupalla. Järkevämpää olisi vaikka jättää juonenlangat levälleen, sillä sellaiset hämmästyttävät yhteensattumat vasta käyvätkin ärsyttämään yhtenään esiintyessään.
Huonointa Koskisessa on ajoittaisen epäuskottavuuden lisäksi se, että siinä ei ole pahemmin mitään uutta edes minun mielestäni, vaikken tämäntyyppisten sarjojen erikoisasiantuntija olekaan. Suoranaisia kliseitäkin esiintyy – vaikkapa ongelmat esimiehen kanssa, perheongelmat töiden takia ja päähenkilö on tietysti keissien suhteen ainoana oikeilla jäljillä muiden vastaväitteistä huolimatta... Kaikki nuo ovat niin puhkiolevia kuvioita, että melkein jokaisessa tuntemassani dekkarikirjassa ja -sarjassa moista on tullut vastaan. En tosin välttämättä osaa eksaktisti sanoa, mitä uutta olisin tähän kaivannut, mutta minäpä en olekaan käsikirjoittaja. Lisäksi minusta vaikutti siltä, että Pekin ja oikeuslääkärin hahmot oli suorastaan plagioitu Kylmäreistä, jossa päähenkilön sidekick ja uhrien kropat avannut lääkäri olivat hyvinkin samasta puusta veistettyjä kuin nuo edellä mainitut. Sen sijaan ainakin minulle olivat uutta päähenkilön eli Kossun kipuilut komisarion ammattiin pakollisina kuuluvien paperitöiden ja häntä itseään enemmän kiinnostavan kenttätyön välillä, mutta ne unohdettiin miltei heti.
Melkeinpä parasta Koskisessa on kerronnan psykologinen syvyys niin päähenkilön, muiden poliisien kuin rikollishahmojenkin osalta. Työn tiimoilta koetut väkivaltaiset välikohtaukset vaikuttavat etenkin Koskisen mutta välillä myös muiden poliisihahmojen psyykeen uskottavalla tavalla. Pidän erityisesti Koskisen ja hänen terapeuttinsa kohtaamisista, sillä niiden avulla saadaan kätevästi valotettua päähenkilön mielenmaisemaa. Koskisen vapaa-aikaa kuvataan juuri sopivasti; ei niin paljon, että sarjan fokus katoaisi, mutta sen verran että keskushahmon henkilökuvaa saadaan syvennettyä myös yksityiselämän osalta, joskin työnarkomania varjostaa kyllä alati hänen muuta elämäänsäkin. Itse rikollisetkin tuntuvat joskus jopa inhimillisiltä, kun heillä saattaa olla rötöksilleen muitakin motiiveja kuin ihan puhdas pahuus tai ahneus. Tämä onkin tärkeää, sillä Koskisessa casen syyllinen on usein tiedossa alusta alkaen, jolloin kyseisen hahmon olisi hyvä kyetä herättämään myös sympatiaa, jotta katsoja jaksaa seurailla hänen toimiaan. Toki sarjassa tulee usein vastaan myös ihan rehellisesti ”tavallista mulkumpia ihmisiä” (kuten se oikeuslääkäri kuvaili erään tapauksen syyllistä). Kossun työkaverit puolestaan ovat aika karikatyyrimäisiä hahmoja – Lundelinin henkilökuva rakentuu lähinnä riippuvuuden ympärille, Pekin ja Kaation määrittävät ominaisuudet taas ovat Tinderin käyttö ja Ilveksen fanittaminen. Ainakin nuo kaksi viimeksi mainittua ovat enemmän kuin irrelevantteja piirteitä.
Kerronnan syvyyden lisäksi muuta hyvää sarjassa on, että siinä on yleisesti ottaenkin jatkuvuus kunnossa, eikä aikaisempia tapahtumia unohdeta eteenpäin mentäessä. Suomalaiseksi sarjaksi se on myös yllättävänkin näyttävä. Tampere on näemmä kaunis kaupunki ainakin ilmakuvissa. Taustalla välillä kuuluvat radiojuonnot tuovat lisäksi yllättävänkin paljon autenttisuutta.
Kaikkein parasta Koskisessa on kuitenkin itse pääosan esittäjä. Muita suorituksia en ole Eero Aholta muistaakseni nähnytkään, mutta ainakin tässä roolityössään hänestä oikein tihkuu vähäeleistä karismaa ja eläytymiset osuvat tarkasti nappiin; huudot kajahtavat erityisen komeasti. Muutoin tätäkin sarjaa vaivaa monien kotimaisten tuotantojen helmasynti eli näyttelijämateriaalin epätasaisuus. Koskisen työkavereiden näyttelijät (Pertti Sveholmia lukuun ottamatta) ovat nimittäin aika kömpelöitä. Tärkeintä toki onkin, että päähahmon esittäjä loistaa, vrt. Kylmäreissä taas oli sivuosissa Leena Uotilan ja Antti Reinin kaltaista laatunäyttelijää, mutta itse pääosan esittäjä Ville Virtanen oli pökkelö. Koskisessa sen sijaan pääroolin vetäjän briljanttius riittää kompensoimaan muiden keskinkertaisuutta. Dialogi oli itse asiassa ekoissa jaksoissa muutenkin hiukan väkinäisen oloista, ei siis vain statistinäyttelijöiden näyttelyn vaan ihan käsikirjoituksenkin tasolla. Sarjan edetessä dialogiin liittyviä kökköyksiä ei enää niinkään ole pistänyt silmään, tai siis korvaan. Lienenkö vain tottunut vai onkohan oikeasti tapahtunut jotakin kehitystä siinä suhteessa.
Molemmat tähän mennessä ilmestyneet kaudet koostuivat viidestä kahden jakson kokonaisuudesta, eli yhteensä 10 jaksosta per kausi. Ruodin seuraavaksi vielä yksittäisiä jaksoja tarkemmin, mutta kuitenkin sen verran yleisluontoisesti, että spoiler-tageja ei tarvittane. Kannattaa toki jättää lukeminen väliin, jos sarjan katsominen on vasta suunnitteilla eikä halua tietää jaksoista yhtään mitään etupeltoon.
1. kausi:
Raadonsyöjän alku huimine takaa-ajoineen oli mielestäni turhan hätäinen. Ketä kiinnostaa jonkin tuommoisen säntäilyn lopputulos ennen kuin on esitelty edes hahmoja tai mistä on ylipäätään kyse. Meinasin itse asiassa lopettaa katsomisen siihen paikkaan, mutta onneksi sentään en, sillä itse case oli kyllä kiinnostava. Suljetun paikan mysteerit toimivat imho aina. Jakson loppu oli vaikuttava ja yllättäväkin.
Siimamies-jaksokokonaisuuden keissi oli ihan jännittävä – sellainen uhkaavuuden tuntu onnistuttiin saavuttamaan, vaikkei case sinänsä ollut kovin yllätyksellinen – mutta enemmän tässä kiinnostivat edellisen tapauksen jälkipyykit. Ne oli hyvin toteutettu.
Pudotuspelissä esitetty ryöstökuvio oli oikeastaan aika tavanomainen, mikä olikin sarjan realistisuuden kannalta positiivista. Sivujuonena nähtiin mielisairaalaan sijoittuva hämäräperäisten tapahtumien sarja, joka oli varsin jännittävä ja onnistui yllättämäänkin aika tavalla.
Hukan enkelit oli mielestäni kauden heikoin jaksokokonaisuus, koska juonenkuljetus oli paikoitellen väkisin väännettyä ja realistisuus muutenkin hukassa. Parikin kertaa kävi esimerkiksi niin, että virkavallan tai terveydenhuollon edustajat vain tuijottivat tumput suorina ilman yritystäkään elvyttää, kun joku heitti lusikat nurkkaan heidän edessään. Eri keissien yhteenpunoutuminen ja Koskisen päättelyketjut olivat myös aika väkinäisiä, eivätkä surmatöiden motiivitkaan kaikilta osin vakuuttaneet.
Piripolkka oli myös kauden heikointa antia, koska itseäni eivät nuo huumehommat oikein kiinnosta ainakaan tv-sarjoissa (no eivät toki oikeassa elämässäkään sen kummemmin) ja juoni tuntui hiukan epäloogiselta ja rönsyilevältä. Vika saattoi toki olla telkkariruudun tällä puolenkin, niin kuin se aika usein on, mutta joka tapauksessa meinasin tipahdella kärryiltä. Syyllisen tai syyllisten motiivit eivät taaskaan täysin vakuuttaneet. Jakson loppu oli raflaava, vaikka ehkä hieman liiankin överi.
Yhteenveto kaudesta: etenkin ensimmäiset kolme jaksokokonaisuutta olivat täyttä rautaa, loput kaksi hiukan heikompaa, mutta vahva oli kausi ja hyvin pyörähti sarja käyntiin. Keissit olivat suht monipuolisia, vaikkakin neljännen jaksokokonaisuuden keissi oli hiukan kopio kolmannen tapahtumista. Sarjan katsomista ei voinut kauden lopetuksen jälkeen mitenkään olla jatkamatta.
Kausi 2:
Toisen kauden ensimmäinen jaksokokonaisuus Vilpittömässä mielessä olisi minun mielestäni voinut jatkua ykköskauden huimasta lopetuksesta suoraan ilman aikahyppyä, ainakaan noin pitkää sellaista. Hieman turhauttavaa joutua nyt seurailemaan joitakin ihan sekundaarisilta vaikuttavia juonikuvioita, kun lähinnä ne aikaisempien tapahtumien jälkipyykit olisivat kiinnostaneet. Jakson keissi taikka siis keissit sisälsivät myös jälleen turhan monta erillistä lankaa, jotka punoutuivat kuin ihmeen kaupalla toisiinsa. Toki kokonaisuus jäisi sekavaksi, jos mitään aasinsiltoja ei muodostettaisi, mutta ei tuommoinen väkisin väännetty juonenpunontakaan ole mistään kotoisin. Kaiken kukkuraksi Koskinen pääsi ratkaisun jäljille varsin epäuskottavan sattuman ja epäuskottavan älynväläyksen perusteella. Eli siinä mielessä vähän heikko jakso, mutta edellisen kauden tapahtumien jälkipuinnit oli kyllä psykologisessa mielessä hyvin toteutettu, vaikka niitä olisi siis voinut olla enemmänkin.
Viha on paha vieras oli taas sellainen suljetun paikan mysteeri, jotka toimivat aina mielestäni ihan hyvin. Siinä tosin toistettiin tiettyä monista aikaisemmistakin jaksoista tuttua sapluunaa, joka ei mielestäni ihan kaikkein uskottavimmasta päästä ole. Onnistuin myös arvaamaan syyllisen aikaisemmin kuin poliisihahmot, vaikka katsoin jaksoa puolinukuksissa. Mitään suurempia juoniaukkoja en tässä jaksossa havainnut, joten siitä plussaa.
Hiirileikki puolestaan sisälsi taas epäuskottavaa tapahtumien toisiinsa yhdistämistä. Sinänsä nuo keissit olivat ihan realistisia – kyllä moista oikeastikin voi käydä, ei siinä mitään – mutta poliisit onnistuivat linkittämään sinänsä ihan eri puusta veistettyjä caseja epäuskottavan älykkäällä tavalla toisiinsa.
Sana sanaa vastaan: Taas vaihteeksi erilliset keissit kudottiin toisiinsa epäuskottavalla tavalla. Tosin itse asiassa tapahtumien taustalta paljastunut yhteys oli kyllä sinänsä ihan luonteva, mutta poliisit pääsivät sen jäljille naurettavan väkisin väännetysti vain erään asianosaisen ruumiinrakenteeseen perusteella. Sentään tuon älynvälyksen saaneen poliisin työkaveritkin ihmettelivät hänen ajatuksenjuoksuaan. Loppu oli ihan ookoo, sillä en onnistunut arvaamaan syyllistä ennalta vaan retkahdin hämyyn. Oli myös yllättävää, että ihan kaikkien sivujuonten väliltä yhteyttä ei löytynytkään, vaan eräs paljastui omaksi keissikseen.
Suurta pahaa vaikutti aluksi loogiselta jaksolta, mutta sitten väkisin väännetty yhteys nitoikin tämän kertaisen tapauksen erääseen aikaisempaan caseen – minkä poliisit taas salamyhkäisesti tajusivat, vaikkei mikään päällisin puolin viitannut sellaiseen. Ilman tuota epäuskottavaa twistiä jakso olisi ollut paljon parempi. Sinänsä ihan kiva, että pyritään rakentamaan sarjaan laajempaakin draaman kaarta, mutta ei näin. Jakson loppui yltyi varsin melodramaattiseksi ja melkoiseen cliffhangeriin jäätiin.
Yhteenveto: Ihan hyvä kausi, mutta mielestäni kuitenkin ensimmäistä heikompi, sillä epäuskottavia juonenkäänteitä tuli nyt bongailtua enemmän. Mikään jakso ei erottunut erityisesti muita parempana tai huonompana. Jos jokin jakso pitäisi kuitenkin välttämättä nostaa erikseen esille, niin suosikkini oli varmaan Suurta pahaa ihan vain dramaattisuutensa takia, vaikkei juonenkuljetus luontevaa ollutkaan.
Loppukaneetiksi mainittakoon, että hyvää sarjassa on siis ollut erityisesti psykologinen uskottavuus, visuaalinen näyttävyys ja pääosan esittäjä, huonoa taas erityisesti epäuskottavat juonet, tavanomainen rikosviihteen sapluuna, paperiset sivuhahmot ja kököt näyttelijät. Vähän enemmän kun saisi etenkin uskottavuutta juonikuvoihin, niin ei olisi juurikaan valitettavaa.