Oli hieno herätä tähän aurinkoiseenaamuun, kun heti mieleen muistui, että eilisen epätodelliset tapahtumat olivat sittenkin totta. Ei tässä vieläkään oikein pysty ajattelemaan muuta kuin, että on tää elämä välillä ihmeellistä.
Ei kai tässä. Edelleen voisi ihan mahdollista olla voittaa vuosikymmenen ensimmäinen mestaruus, kuten kolmena edellisenäkin vuosikymmenenä. Eipä olisi uskonut, kun viime keväänä tuli tappio Ässille niistä parista matsista, jotka varmistivat, ettei pleijaripaikkaa tule.
Noin mietiskelin siis 13. helmikuuta tänä vuonna. Jos tosiaan vuotta tuota aiemmin olisi päässyt lyömään vetoa siitä, että Tepsi on vuosikymmenen eka mestari siten, että maailman tulee pandemia, joka keskeyttää ensin yhden turkulaisittain vituiksi menneen kauden, jonka jälkeen Raipe lähtee liidaamaan todella kokematonta legioonaa, josta muun muassa kapteeni Korpikoski jää kesken kauden sivuun loukkaantumisen takia. Kesken kauden joukkueeseen liittyy vielä Karri Rämö, jolle pelipaikkaa ei tahtonut löytyä mistään koko kevääksi ja yhtäkkiä hän onkin ykkösveskan loukin myötä Tepsin ykköstähti noin 150 minuuttia kestäneellä nollaputkellaan kesken välieräsarjan. Kaiken kruununa vielä ratkaisu haetaan jatkoajalta, jonka normaalisti seuraisi 11 820 ihmistä paikan päällä, mutta nyt sitä ei näe telkkaristakaan ketään sähkökatkon takia. Silvennoinen huutaa, ja täällä kyynelet vierivät totaalisen sekavan ja epäuskoisen tunnereaktion keskellä toukokuisena maanantai-iltana.
Vaikka Raumalla varmasti usko on nyt tapissa, kun Tappara kaatui, niin tuon tarinan jälkeen yksi Lukon voittaminen kolmeen kertaan kuulostaa enää kirsikalta kakun päällä. Näinä aikoina ei kannata näemmä mitään ennustaa varmaksi. Kaiken huippuna vielä kuukauden päästä Suomi painaa futiksen EM-kisoissa, jota urheilumaailma varmasti olisi tarpeeksi sekaisin.
Sitten vaan odottelemaan Tepsin lynkanneiden podcastien ja artikkeleiden seuraavia julkaisuja.
