Tavallaan olen sitä mieltä, että yhtenäinen pelitapa helpottaa, mutta ei se välttämätön ole.
Valmennuksella on pelitapa kunnossa
Tämä on mielestäni tärkein, ei se, että se on yhtenäinen junnupelitavan kanssa. Hyvänä esimerkkinä esim. Kojon aikakausi, jolloin junnut onnistuivat meillä, vaikka pelitapa ei organisaation sisällä ehkä ollutkaan yhtenäinen. Tärkeintä oli se, että peli oli kunnossa liigatasolla, jolloin junnujen sisääntulo oli helpompaa.
se on junnuille jo tuttu ja valmennuksessä häärii esimerkiksi Valtonen, joka tuntee junnuja.
Tämä varmasti osaltaan helpottaa, mutta toisaalta tätä voisi lähestyä pidemmän aikavälin suhteen henkilötaidon kannalta. Eli onko hyvä kaavamaisesti opetella vain se yksi tapa, esim. kiekko ristikulmaan, ja sitten rajoittaa uramahdollisuudet vain yhteen rooliin, ja vain jopa tiettyihin joukkueisiin/liigoihin. Tästähän suomalaiset kiekkoilijat ovat tunnettuja, eli näitä puukäsikoohottajia meiltä löytyy, kun eivät ole voineet testata taidollisia rajojaan junnuaikoina, vaan aina pitänyt se kiekko heittää ränniin. Eli pelaajan kehitykselle se voi pitemmällä tähtäimellä olla parempi, että joutuu pelaamaan vähän erilaisissa pelisysteemeissä. Tämä ei tietenkään helpota onnistumista ensi yrittämällä, mutta voi kehittää pelaajaa kun aikajänteeksi otetaan muu kuin ensimmäiset 5 liigamatsia.
Paketti on sellainen, että kun yksilöitä on kehitetty hyvin junnupuolella, on hyvin organisoituu edustukseenkin helppo päästä sisään ja onnistua.
Juuri tätä hain jo edellisessä kappaleessa takaa. Tärkeintä siis kehittää yksilöiden ominaisuuksia niin pitkälle, että ne pärjäävät pelitavoista huolimatta. Jos koko junnu-uran pelaa jengissä, joka maksimoi tulosta vaikka sumputtaen, on ehkä turha odottaa sieltä nousevan mitään taitavia ja loistavan peliälyn pelaajia. Poikkeusyksilöt, kuten Mikael Granlund, sieltä vielä nousevat, mutta muuten sieltä tulee vain yksipuolisia puukäsiä mallia liivik-pöysti etc.