Nyt kun olen lukemassa kirjaa jossa esitellään 105 Talvisodan sotilasta, pääasiassa sellaisia joista tehtiin esitys Mannerheim-ristin saajiksi, niin onhan tuolla aika tiukkoja paikkoja ollut. Muutama esimerkki:
Kersantti Korhonen oli ollut partionsa kanssa liikkeellä selustassa. Tullessaan klo 22 takaisin omalle puolelle hän kuuli veljensä kuolleen, kun tämä oli ollut toisen partion mukana venäläisten puolella ja he olivat joutuneet väijytykseen. Tämä Korhonen sitten lähti yksin sinne 5km päähän venäläisten puolelle ja löysi veljensä ruumiin. Teki sitten suksista ahkion ja toi ruumiin omalle puolelle.
Myöhemmin sama Korhonen valtasi konekivääripesäkkeen, mutta konekiväärin sarja repi käden, ja tuli osumaa myös keuhkoon ja jalkaan. Häntä luultiin kuolleeksi ja laitettiin ruumiskasaan, mutta sitten kun joku oli selvittelemässä kuolleiden tuntolevyjä niin huomasi, että tämähän elää. Käsi siltä jouduttiin sitten amputoimaan.
Ja eihän tuo varmasti ainoa tapaus ollut, milloin ruumispinosta löytyi vielä joku elävä.
Ja sitten oli semmonen juttu, kun venäläisten hieman yllättäen hyökätessä neljä suomalaista jäi loukkuun pieneen korsuun, kun venäläiset valtasivat asemat. Olivat siellä reilusti toista vuorokautta, ja heistä ylimmän arvon omaava (alikersantti) ehdotti antautumista. Siellä oli myös "ison talon poika" Valkealasta (joilla oli yli 200 hehtaaria maata) joka sanoi, ettei antauduta, vaan hän johtaa joukon omalle puolelle.
Korsun katolla ja oven edessä oli konekiväärit, mutta tämä hemmo ryntäsi ulos ja raivasi tietä omalle puolelle käsikranaattien avulla, toisen ampuessa konepistoolilla. Puukkoakin tarvittiin, ja yhtä venäläistä hemmo löi tämän omalla kiväärillä, "niin että kallo rusahti" .
Ihme kun ei tuosta irronnut Mannerheim-ristiä. Se alikersantti kylläkin jäi vangiksi.
Aika tyly meininki oli myös kerran, kun venäläiset hyökkäsivät ja betonibunkkeriin jäi suomalaisia jumiin. Myöhemmin sisällä olleet suomalaiset päättivät tilata omalta tykistöltä tulta niskaansa, sillä se näytti ainoalta mahdollisuudelta häätää venäläiset bunkkerin ympäriltä ja päästä karkuun. Ja kyllä se toimikin sitten.
Melkoisia sankareita löytyy tuon kirjan sivuilta.
Ja tietysti jännittäviä reissuja on ollut kaukopartiomiehillä, joista eniten on kirjoitettukin. Vaikka viime aikoina on tullut mietittyä, että onhan se nyt jollakin tavalla helpompaa samoilla metsissä ja piileskellä siellä, verrattuna siihen jos on etulinjassa ja tykistö jauhaa jatkuvalla syötöllä. Ja sitten tulee satoja tai tuhansia venäläisiä kohti, ja ehkä panssarivaunujakin.
Ja kivempaahan se on samoilla metsissä kuin hyökätä Jatkosodan tyyliin venäläisten konekivääripesäkkeitä vastaan.
Noista partiomatkoista on tullut luettua kymmeniä kirjoja. Niistä kyllä hurjimpia tapauksia on ne, kun partio pakenee vihollisen takaa-ajajia ja menoa hidastava haavoittunut on jätetty jonnekin piiloon Venäjän puolelle, ja haettu myöhemmin.
Tuli mieleen myös "kanoottisissit". Varmaan suomalaisten tekemä kanoottiretki venäläisten kimppuun sai innoituksensa englantilaisilta, joista näin kerran tv-dokumentin. Taisi olla viime vuoden syksyllä.
Siinä englantilaisten partio nousi sukellusveneestä ja meloi merellä ja joella kymmeniä kilometrejä. Joen varrella jossakin ranskalaiskaupungissa oli saksalaisten isoja sotalaivoja satamassa. Laittoivat miinoja laivojen kylkeen pimeän turvin, valoisalla olivat olleet piilossa jossain rantakaislikossa.
Mutta ei se mennyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Ei se toki kovin iso partio ollutkaan, mutta muutamia heistä hukkui merellä aallokossa. Joku veden varaan joutunut roikkui pitkään kanootin perässä, mutta se hidasti niin paljon ja oli muutenkin toivotonta, että partion johtaja uhrasi tämän koska tehtävä oli tärkeämpi.
Ja osittain noiden hukkumisten takia räjähdysainetta ei ollut niin paljon mukana kuin olisi tarvittu, joten tuhot jäivät pienemmiksi kuin suunniteltiin.
Special boat service oli tämä nimeltään, tai ainakin sen jälkeen. No varmaan googlesta löytyisi tuosta juttua.
