Beagle Boy
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- HIFK, Luomuteurastajat (RIP)
Tämä on varmaan vaikein viestini jonka olen tänne kirjoittanut ja toivoisinkin, ettei sitä lainata, jos vaikka viesti alkaa kaduttamaan.
Mulla on ollut viime aikoina helvetin vaikeaa. Oikeastaan jo puolitoista vuotta. Olen yrittänyt esittää, että kaikki on hyvin ja kivaa. Ilmeisen hyvin siinä onnistuen.
Keväällä 2008 alkoi olemaan hieman liikaa vastatuulta elämässä. Isä sairasteli ja siitä seurasi murhetta niin, että opinnot eivät oikeen maistuneet. Helvetinmoisella kiukulla kuitenkin painoin sen kevään ja sainkin juuri ja juuri tentit suoritettua.
Seuraavana syksynä olin aivan sippi, syytä en tiedä. Ajatuskin opiskelusta tuntui vastenmieliseltä ja ajattelin, että voihan sitä vähän pitää lomaa. Loma jatkui sitten käytännössä helmikuulle 2009, jolloin sain itseni pakotettua töihin.
Viime kesän lopulla isäni sitten kuoli. En tiedä millainen henkinen takalukko minulla oikein on, kun en oikeastaan tuntenut oikeastaan surua, en tuntenut mitään. Tuo sama yhdentekevyys on nyt noussut päällimmäiseksi tunteeksi kaikessa. Pitäisi tehdä tenttejä, mutta ei kiinnosta. En jaksa miettiä töiden hankkimista tai oikein mitään muutakaan. Harrastukset ovat jääneet ja nukkuminen on vaikeaa tai oikeastaan nukahtaminen. Syömisen kanssa on vähän niin ja näin ja kalja maistuu. Mä en helvetti saa edes hoidettua isäni perunkirjoitusta, vaikka sen hoitamiseen menisi ehkä kymmenen tuntia. Ei vaan jaksa tai viitsi. Muutaman kerran sitä on juolahtanut mieleen ajatuksia, joita en edes halua tässä toistaa.
Tarttis varmaan tehdä jotain, mutta pelkään, että lääkäristä lyödään vain pilleripurkki hanskaan ja hoito keskittyy oireisiin ei syyhyn.
Mulla on ollut viime aikoina helvetin vaikeaa. Oikeastaan jo puolitoista vuotta. Olen yrittänyt esittää, että kaikki on hyvin ja kivaa. Ilmeisen hyvin siinä onnistuen.
Keväällä 2008 alkoi olemaan hieman liikaa vastatuulta elämässä. Isä sairasteli ja siitä seurasi murhetta niin, että opinnot eivät oikeen maistuneet. Helvetinmoisella kiukulla kuitenkin painoin sen kevään ja sainkin juuri ja juuri tentit suoritettua.
Seuraavana syksynä olin aivan sippi, syytä en tiedä. Ajatuskin opiskelusta tuntui vastenmieliseltä ja ajattelin, että voihan sitä vähän pitää lomaa. Loma jatkui sitten käytännössä helmikuulle 2009, jolloin sain itseni pakotettua töihin.
Viime kesän lopulla isäni sitten kuoli. En tiedä millainen henkinen takalukko minulla oikein on, kun en oikeastaan tuntenut oikeastaan surua, en tuntenut mitään. Tuo sama yhdentekevyys on nyt noussut päällimmäiseksi tunteeksi kaikessa. Pitäisi tehdä tenttejä, mutta ei kiinnosta. En jaksa miettiä töiden hankkimista tai oikein mitään muutakaan. Harrastukset ovat jääneet ja nukkuminen on vaikeaa tai oikeastaan nukahtaminen. Syömisen kanssa on vähän niin ja näin ja kalja maistuu. Mä en helvetti saa edes hoidettua isäni perunkirjoitusta, vaikka sen hoitamiseen menisi ehkä kymmenen tuntia. Ei vaan jaksa tai viitsi. Muutaman kerran sitä on juolahtanut mieleen ajatuksia, joita en edes halua tässä toistaa.
Tarttis varmaan tehdä jotain, mutta pelkään, että lääkäristä lyödään vain pilleripurkki hanskaan ja hoito keskittyy oireisiin ei syyhyn.