Taudinkuvana depressio

[Uleåborgir]

Tarkennuksena: itsekään en ole ongelmakäyttäjä, mutta tunnen monia, jotka ovat aloittaneet millin diapamilla ja nykyään kaapivat kurkkuunsa kaiken mahdollisen mitä lääkekaapista löytyy. Ja hakevat sitten yksityiseltä lisää, kun resepti on käytetty loppuun ja uuden saa vasta viikon päästä. Eivätkä he ole päällepäin mitään pillerinpyörittäjiä. Totta kai on niitäkin, joista ongelmakäyttö näkyy päälle.

Kun opiskelin edellisessä opinahjossani opiskellessani eräänä lauantai-aamuna, sain nähdä vierestä, miltä näyttää kun nistit heräävät aamulla. Toinen pyöri paniikissa ympyrää ja hoki: "pakko saada jotakin, pakko saada jotakin", toinen oli muuten vain hirveissä vieroitusoireissa. Jumalauta, olin tuolloin vasta 23-vuotias ja samaa ikäluokkaa näiden nistien kanssa. Toinen jopa lapsuudenystävä.

Ja jätkät menivät erään hampaattoman harpun luo syömään pameja ja juomaan kaljaa. Siellä oli paljon puliukkoja ringissä ryyppäämässä. Tulipa sekin nähtyä... Pojat raahasivat minutkin sinne, kun siellä oli kuulemma minulle kuski. Noh, tämä kuski oli noin 4,5 promillen humalassa hyllyvä vanha ja örisevä ukko. Toin ilmi mahdollisimman tahdikkaasti, että mieluummin kävelen. Vetosin krapulan kaikottamiseen tms. Pelkäsin saavani puukosta, kun kyyti ei kelvannut.

Mutta se näky, kun nisti heräsi aamulla. Se ei unohdu koskaan. Kun kaveri ei pysty ajattelemaan muuta kuin seuraavaa annosta ja mistä sen saa. Ei, ei todellakaan yhtään mitään muuta. Nyttemmin hän on käynyt pari linnareissua. Hänellä on tullut tapettua ihmisiä ja silleen.

Oikeastaan ongelmakäyttö alkaa jo kohdussa. Viimeistään tissiä imiessä. On saatava lisää! Sitten tahdotaan karkkia. Sitten tahdotaan tupakkaa, sitten tahdotaan kaljaa, sitten tahdotaan hasista, sitten tahdotaan GAD päällä diapameja, sitten tahdotaan...

 

[Trenchtown]

Oikeastaan ongelmakäyttö alkaa jo kohdussa. Viimeistään tissiä imiessä. On saatava lisää! Sitten tahdotaan karkkia. Sitten tahdotaan tupakkaa, sitten tahdotaan kaljaa, sitten tahdotaan hasista, sitten tahdotaan GAD päällä diapameja, sitten tahdotaan...

No jaa, tuohan on kuitenkin aina yksilöstä kiinni, se pitää muistaa. Heikolle ihmiselle syntyy helpommin se henkinen riippuvuus. Tunnen hyvin, hyvin monta kannabiksen käyttäjää, jotka sytyttävät bonginsa silloin tällöin, mutta pysyvät kohtuudessa. Samoin tunnen paljon ihmisiä, jotka syövät lääkkeitä kohtuudella ja ymmärtävät, että lisääntynyt käyttö vaatii toleranssin kasvaessa isompia annoksia ja näin ollen osaavat syödä vaikka nyt niitä bentsoja kohtuudella ja järki kädessä. Ja tunnen myös aika helvetisti alkoholin kohtuukäyttäjiäkin.

Tunnen myös ihmisiä, jotka sata kympin pamia haettuaan syövät niitä sen viisi tai enemmänkin päivässä, ollen kaksi viikkoa totaalitutkalla tietäen, että kun mömmöt loppuvat, on edessä viikon verran ahdistusta ja nihkeilyä, mutta kestävät tuon ikään kuin hintana "hauskanpidosta". Jos on olemassa fiksu ongelmakäyttäjä, niin tuo muotti olisi aika lähellä.

Olen samaa mieltä ongelmakäytöstä, mutta mulla aina pistää silmään, kun joku tuo porttiteoriaa esille. Kertomuksesi nistit ovat sieltä toisesta ääripäästä, ihmisiä, joita ei voi auttaa kun eivät itse sitä halua, tai vielä pahempaa, eivät edes tiedosta ongelmaansa.

Sori tämä OT. Harkitsen päihderiippuvuus -ketjun avaamista.

 

[ms.qvist]

Tarkennuksena: itsekään en ole ongelmakäyttäjä, mutta tunnen monia, jotka ovat aloittaneet millin diapamilla ja nykyään kaapivat kurkkuunsa kaiken mahdollisen mitä lääkekaapista löytyy. Ja hakevat sitten yksityiseltä lisää, kun resepti on käytetty loppuun ja uuden saa vasta viikon päästä. Eivätkä he ole päällepäin mitään pillerinpyörittäjiä. Totta kai on niitäkin, joista ongelmakäyttö näkyy päälle.

Uskoisin, että aika monella pidemmän mt-taustan omaavalla henkilöllä voi kaveripiiriinsä kuulua kuvailemasi kaltaisia ihmisiä, etenkin jos tähän kaveripiiriin kuuluu useampia mt-taustaisia henkilöitä tai käy kuntoutusryhmissä tms.

Minulla on eräs 25-vuotias naispuoleinen ystävä, joka on kärsinyt vaikea-asteisesta masennuksesta vuosia. Lisäksi hänellä on muita diagnooseja. Hän ei juurikaan välitä hoito-ohjeista, jättää terapiaistuntoja väliin koska ei pidä niitä järkevinä, vippailee jokainen kuukausi ystäviltää rahaa elääkseen edes pari päivää kunnolla, pelaa suurimman osan tuloistaan (hän koettaa käydä GA:ssa) etc.

Rahaa hän kuitenkin löytää aina jostain viinaan, sitä saattaa mennä viitenä päivänä viikossa - nyt hän on juonut keväästä lähtien viitenä tai jopa kuutena päivänä viikossa mutta hän ei koe, että hänellä olisi minkään sortin ongelmaa. Samalla hän vetää lääkkeitä minkä ehtii, on ollut useamman kerran sairaalassa, kerran pidemmän jakson. Selviämisasemalle hänet on kärrätty jonkun kerran, putkakin on tullut tutuksi etc. Nyt hän on sitten löytänyt uuden aineen viinaan ja lääkkeiden lisäksi (tai lääkkeiden sijalle koska lääkäri ei enää kovinkaan mielellään uusi reseptejä kuin määräajoin) - tämä uusi aine on sitten subu.

Hän perustelee juomistaan sillä, että nousuhumala on ainoa hetki jolloin hän kokee elävänsä - kun kaikki muu on yhtä helvettiä niin humalan nousuhetkinä on kivaa! Hän ei sitten ajattele sitä kuinka kivaa sitä on herätä putkasta, selviämisasemalta, sairaalasta tai juosta poliiseja karkuun. Ottaa lentotaksi. Tai nukkua omassa oksennukselta haisevassa kodissa. Sillä hetken huumallahan minäkin aikoinaan perustelin kännäämistä mutta täytyy todeta, että kyllä sitä voi pitää kivaa ilman kännejäkin - ja, kuten kirjoitin, jos sitä nyt joskus lipsahtaa kännäämisen puolelle niin ei se maailma siihen kaadu. Kannattaa olla armollinen itseään kohtaan!

vlad.

 

[Trenchtown]

tai ehkä nuo vaikuttavat eri tavala eri ihmisiin.

Totta kai vaikuttavat, jokseenkin yksilöllistä se vaikutus on. Ja vaikka bentsoja molemmat ovatkin, niin Temestan vaikuttava aine on muistaakseni loratsepaami kun taas Opamoxissa se on oksatsepaami.

 

[ms.qvist]

Saitko muuten Temesta mielihyvän tunnetta?

Minulla temesta lähinnäkin poisti julmetun pahanolontunteen - tietty mitä enemmän sitä käytti niin sitä enemmän vaadittiin jotta vaikutus olisi toivottu. Seuraus oli sitten mitä oli. Pahimmillaan painelin kaupassa siihen tahtiin, että varmasti jokainen tajusi, että tuo jamppa se ei täysillä valoilla ole liikenteessä. Kotona tunteja (ajantaju oli mitä oli) myöhemmin saatoin sitten lääkkeiden vaikutuksen hälvetessä huomata, että tulipa sitä käytyä kaupassa tekemässä ostokset - milloin mitäkin.

Trenchtown: temestan vaikuttava aine on muistelemasi loratsepaami.

vlad.

 

[Uleåborgir]

Huomatkaa: uusi ketju perustettu päihderiippuvuudelle.

 

[TF-79]

Huoh... Olo on niin väsynyt, mikään ei oikein jaksa kiinnostaa, eikä mihinkään ole virtaa. Välillä toki vähän pirteämpi olo, mutta vain hetken. Ahdistaa, vituttaa, hermot menee pienimmästäkin vastoinkäymisestä, itsemurha ajatukset tunkevat välillä mieleen. Ajoittain olo on niin levoton, ettei missään ole hyvä olla, tekisi mieli huutaa tai itkeä, tai juosta päin seinää...
Saadut lääkkeet eivät sopineet, vaan poikivat niin rajut allergiareaktiot, että oli pakko lopettaa ja hoitava lekuri on jossain reissussa viikon, joten nyt mennään ilman lääkkeitä.
Öyssä tulee nukuttua se 3-4 tuntia, mikä ei tosiaankaan oloa piristä. No, toisinaan tulee napattua imovane, silloin saa yhden yön nukuttua. Työ"kaverit" vittuilee ja pommittaa viesteillä udellen töihin paluuta, pitäisi varmaan hommata joku prepaid kakkosliittymäksi ja antaa numero vain lähimmille ja tämä känny kiinni. Pomo on hurjana kun saikkulla oon ja repii varmaan pelihousunsa, kun todennäköisesti en vielä ensiviikolla ole valmis töihin palaamaan, vaan saikku jatkuu. Samaa mieltä oli hoitajanikin. Enkä kyllä aiokaan taas lähteä töihin hetkeksi ja olla kohta taas vielä enemmän down, vaan hoidan nyt itseni rauhassa kuntoon, vieköön aikaa sen mitä vie ja tykätköön töissä miten kyttyrää tahansa.
Tuli hankittua yön uusi levy, ja jotenkin tämä biisi kolahti meikäläiseen ihan helvetisti, vähän kuin omaa tilannettaan kuuntelisi:Yö-Kiitos ja kunnia

 

[ms.qvist]

TuTo fani-79:

Eihän tämä välttämättä lohduta tippaakaan kun "työkaverisi" sekä pomosi ovat ymmärtämätöntä sakkia mutta koeta kaikesta huolimatta ajatella asia siten, että olet sairas ja sinulla on oikeus sairastaa. Jos menet liian varhaisessa vaiheessa töihin niin tilanne ollee loppujen lopuksi se, että olet kohta uudelleen sairauslomalla - eikä sekään ole kenenkään etu, vähiten sinun. Pahimmassa tapauksessa, jos tällaista rubmaa kestää kauankin aikaa, edessä on totaalinen romahdus ja kenties hyvinkin pitkä sairausloma ja kuntoutuminen.

vlad.

 

[TF-79]

TuTo fani-79:

Eihän tämä välttämättä lohduta tippaakaan kun "työkaverisi" sekä pomosi ovat ymmärtämätöntä sakkia mutta koeta kaikesta huolimatta ajatella asia siten, että olet sairas ja sinulla on oikeus sairastaa. Jos menet liian varhaisessa vaiheessa töihin niin tilanne ollee loppujen lopuksi se, että olet kohta uudelleen sairauslomalla - eikä sekään ole kenenkään etu, vähiten sinun. Pahimmassa tapauksessa, jos tällaista rubmaa kestää kauankin aikaa, edessä on totaalinen romahdus ja kenties hyvinkin pitkä sairausloma ja kuntoutuminen.

vlad.

Näinhän tässä pitää yrittää ajatella ja näillä eväillä mennä eteenpäin. Kokemustahan tästä tuli jo keväällä, kun kuuden viikon saikun jälkeen palasin töihin ja kestin kymmenen viikkoa töissä väkipakolla. Sen jälkeen sitten kevättä heikommassa kunnossa lääkärille ja uudelle sairauslomalle. Nyt on verenpaineetkin hivenen korkealla, viimeksi mitatessa 172/114 ja pieniä rytmihäiriöitä, joita lekuri piti täysin stressin seurauksena.

 

[Morgoth]

Näinhän tässä pitää yrittää ajatella ja näillä eväillä mennä eteenpäin. Kokemustahan tästä tuli jo keväällä, kun kuuden viikon saikun jälkeen palasin töihin ja kestin kymmenen viikkoa töissä väkipakolla. Sen jälkeen sitten kevättä heikommassa kunnossa lääkärille ja uudelle sairauslomalle. Nyt on verenpaineetkin hivenen korkealla, viimeksi mitatessa 172/114 ja pieniä rytmihäiriöitä, joita lekuri piti täysin stressin seurauksena.

Tietämättä mitään taustoitasi, mutta oletko miettinyt työpaikan vaihtoa tai onko se mahdollista? Jos työpaikkasi tai lähinnä ilmapiiri siellä on 'sairas' , niin useinhan siinä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pois tai jäädä 'sairastelemaan', mutta mielestäni yksikään työpaikka ei ole sen arvoinen, että terveytensä kannattaa menettää.

 

[Uleåborgir]

Jep, työpaikan takia ei kannata terveyttään menettää. Siksi minäkin hyppäsin siitä oravanpyörästä pois ja takaisin opiskelemaan, kun paskaa satoi koko ajan niskaan ja koko ajan oli kiire. Mistään ei saanut kiitosta. Ylitöitä sai tehdä palkatta, halusi tai ei. Aika moni muukin siinä haisevassa projektissa oli vähän väliä sairauslomalla. Joku perkeleen porvari se sinunkin työpanoksellasi vesijettejä ostelee ja kutsuu 20 ihmistä Lappiin hirsihuvilalleen.

Pyydä kunnon sairausloma, vähintään puoleksi vuodeksi, ja katsele sitten uudestaan. Tai lähde tökkimään, ala free lanceriksi tai perusta oma firma. Vituttaa nykyään niin perkeleen raskaasti se, kun läheisiä ihmisiä palaa loppuun ja ne jäljet selkänahassa ja psyykessä säilyvät koko loppuelämän. Elä itseäsi varten, älä ketään muuta varten. Odota sitä, että voit hyvin. Silloin voit palata töihin tai työelämään kuten nykyään sanotaan. Mikä muuten kertoo aika paljon tästä nyky-yhteiskunnasta. Ennen mentiin töihin, nyt ollaan työelämässä.

 

[Uleåborgir]

No niin, tässä sitä taas ollaan. Viime viikolla sai kovasti aikaan ja olin iloinen sekä reipas jne. jne. Sitä kesti kokonaista kuusi päivää. Sunnuntaina se pieni kupla sitten poksahti ja en ole kyennyt menemään yliopistolle koko viikolla, enkä hakemaan edes lääkkeitä.

Olihan se tietysti odotettavissakin. Ei siinä mitään. 6 lihavaa ja 100 laihaa päivää. Äsken sain tehtyä tässä oman pienuuteni mittakaavassa suuren urotyön, sain käytyä suihkussa. Edellinen kerta oli lauantaina. Saa nähdä alkaako tästä uusi nousu, kun noinkin riskin liikkeen tein. Käytin myös koiran aamukusella. Siitäkin mulle pinna.

Migreeni on nyt ollut päänuppini somaattisena kiusana neljä päivää putkeen. Muuten se on esiintynyt huhtikuusta alkaen 2-4 kertaa viikossa, eivätkä siihen auta enää täsmälääkkeet. Sormusta ei ole enää nimettömässä.

Joskus panee miettimään, että millä lihaksilla tässä oikein luullaan mentävän...

 

[TF-79]

Joskus panee miettimään, että millä lihaksilla tässä oikein luullaan mentävän...

Samaa mietitään täälläkin todella usein. Perjantaina lääkärille aika lopulta, toivoa saada uusia lääkkeitä, kun kohta kolme viikkoa on menty ilman lääkkeitä, ei se olo ainakaan siitä parane. Muutenkin on välillä muutama parempi päivä, mutta taas kohta tosi down. Sairasloma päättyy perjantaina, mutta puhetta oli jo hoitajan kanssa, että lääkäri tulee sitä jatkamaan. Eipä musta kyllä vielä töihin olisikaan.
Oon alkanut vakavasti miettiä työpaikan vaihtoa, alkaa riittää noiden idioottien seura. Päivääkään ei saa sairaslomalla olla rauhassa, kun viestiä tulee töistä kapulaan. Työkaveri jo diagnosoi, että kyllä se masennus ohi menee, kun töihin tulee. oon koittanu saada itseni joka päivä revittyä hoitamaan arkiasia askareita, vaikka välillä jo pelkkä sängystä nousu tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Tänään ajattelin sitten huitaista pullon viinaa kupoliin, ei kai se oloa pitkän päälle paranna, mutta kuitenkin... Ja otetaan nyt ja pysytään kuivilla sitten, kun perjantaista taas lähtee lääkitys käyntiin.

 

[Paul Kemp]

En tiedä onko tämä oikea ketju avautua, kun ei minulla masennusta tai muutakaan sairautta ole diagnosoitu(ainakaan vielä).

Mutta joka tapauksessa alkaa elämässä tulla jokin hyvin uhkaava raja vastaan. Koko olemista leimaa täysin omaa elämäänsä elävä vitutus ja ahdistus, jota juopottelu ei ainakaan yhtään paranna. Oikeastaan niin kauan kuin pystyn muistamaan olen aina ollut sellainen ihminen, joka muiden mielestä on hivenen "allapäin", mutta eipä se ennen viimeaikoja ole ongelma ollut.

Todella kammottavan tuntuista olla henkisesti jotenkin täysin lamaantunut vailla mitään syytä.

 

[Uleåborgir]

Oikeastaan niin kauan kuin pystyn muistamaan olen aina ollut sellainen ihminen, joka muiden mielestä on hivenen "allapäin", mutta eipä se ennen viimeaikoja ole ongelma ollut.

Todella kammottavan tuntuista olla henkisesti jotenkin täysin lamaantunut vailla mitään syytä.

Kun itse sain ensimmäisen diagnoosin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä ja kerroin siitä isälleni, hän totesi, että "uskoi sen vain olevan isäni puolelta perittyä synkkyyttä". Tiedä sitten oliko isäni isä masentunut. Joka tapauksessa sillä ukolla ei ollut kaikkia takkeja narikassa. Kukaan ei tiedä, oliko vaarini "kaheli" ennen sotia vai vasta sotien jälkeen. Hän meni 18-vuotiaana vapaaehtoisena talvisotaan ja jatkosodan ja Lapin sodan jälkeen hän oli vänrikki. Kuulemma täysin hullu rintamamies, jonka ryssäviha ja rohkeus sekä raakuus taistelukentillä tekivät hänestä pienen kuuluisuuden kotipaikkakunnallaan ja joukko-osastossaan.

Kuri kotona oli armotonta, ja lapset saivat selkäänsä vaarin random-naksahduksista. Eikä se ollut ollut mitään pientä satikutia vaan kunnon hivutus, joka näkyi mustelmina ja jopa haavoina isäni perheessä. Isäukkoni on kuitenkin mielestäni maailman viisain, fiksuin ja empaattisin olento. Hän on käynyt myös läpi kaksi vakavaa masennusta, mutta noussut aina niistä kuiville. Hän on akateemisella uralla ja häntä arvostetaan suuresti työssään ja ihmisenä muutenkin. Isäni taisteluita seuraamalla olen minäkin kuvitellut itseni keräämässä itseäni kokoon ja repimällä itseni takaisin ojasta, mutta nyt ollaan allikossa.

Kolmeen viikkoon en ole kyennyt käymään yliopistolla. Tentit ovat kahden viikon päässä. Olen sairauslomalla mt-puolelta. Nyt on todella vaikea tilanne. Makaan tulessa, olen kuin Kariluoto Tuntemattomassa sotilaassa. Mutta missä on kapteeni Kaarna, joka komentaisi "no niin Uleåborgir, mennäänpäs tuon suon yli, että heilahtaa!"

Olen niin kusessa, etten voi puhua tästä vanhemmilleni. He tulisivat huolesta kipeäksi. Ja sekin, että mutsista tulee sokea diabeteksen vuoksi (verkkokalvon rappeuma) viiden vuoden sisällä, surettaa. Sikälikään häneen on vaikea turvautua, koska hänen omat tuntonsa ovat niin matalat, että hänen olisi luultavasti hyvin raskasta prosessoida minun masennustani, kun hän käy läpi omaa raskasta henkien taistoaan. Isänikin on asiasta hyvin surullinen.

Mutsi on kuitenkin vasta 55-vuotias ja hänellä meni muuten oikein hyvin työssään yksityisyrittäjänä ja hän on hyvin iloinen ja optimistinen ihminen. Hänen pieniä hyviä juttujaan elämässä olivat pulla ja Emmerdale. Ihan saatanan ironista. Onneksi sokeus ei tule kuitenkaan yht'äkkisesti, silloinhan se olisi vielä kamalampaa. Mutta kun ajattelee vanhempien somaattisia sairauksia - isän korkeaa kolesterolia ja laaja-alaista flimmeriä pumpussa sekä verenpainetta ja äidin II-tyypin diabetesta, en voi kuvitella eläväni geneettisten syiden vuoksi yli 55-vuotiaaksi.

Olen toki perinyt isältäni älykkyyden, kiitos vaan siitä, mutta sitäkin olen miettinyt, olisikohan minulla näitä psyykkisiä häiriöitä, jos en pystyisi opettamaan itselleni kompleksisen ajattelukehän kautta näitä häiriöitä? Siinäkin on tiettyä ironiaa ja suoranaista vittuilua yläkerran ukolta.

Täältä tähän,
Että silleen...

ULEÅBORGIR

Ja tsemppiä kaikille rypijöille, luusereille, hulluille, juopoille, narkkareille, pillerinpyörittäjille, normaaleille, vammaisille, terveille, homoille, lepakoille, heteroille, turkulaisille, kemiläisille, Matti Alatalolle ja Tuksulle.

 

[Uleåborgir]

Niin, eikö perinnöllisyys ole melko merkittävä esim. skitsofreniassa ja kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä.

Lisäksi eikö ainakin luovuuden ja skitsofrenian välillä olla havaittu jotain yhteyttä...?

Muistaakseni on niin, että jos jompikumpi vanhemmista sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, saa lapsi sen 25 % todennäköisydellä. Jos taas kumpikin vanhemmista sairastaa tautia, se periytyy 50 % todennäköisyydellä tjsp. Anyways, se on perinnöllistä.

Muun muassa seuraavat henkilöt sairastavat/sairastivat bipolaarihäiriötä: Timo Tolkki, Britney Spears, Ernest Hemingway, Tapani Kansa, Axl Rose ja Stephen Fry.

Hemingway tappoi itsensä näistä sankareista.

 

[ms.qvist]

Lisäksi eikö ainakin luovuuden ja skitsofrenian välillä olla havaittu jotain yhteyttä...?

Tiede uutisoi: Luovuudella kytkös hulluuteen.

Ehkäpä tulevaisuus ja nähdään kuinka suuri merkitys todellakin on, jos sitä oikeasti on olemassa. Kéri'n tutkimus liene kuitenkin ensimmäisiä sarallaan.

vlad.

 

[Uleåborgir]

Tiede uutisoi: Luovuudella kytkös hulluuteen.

Jep, joko sattumaa tai ei, mutta mutsi, jolta luulen perinneeni bipon, oli nuorena näyttelijä, sittemmin taidemaalari oman työn ohessa. Häneltä opin 6-vuotiaana kuinka kitarasta saadaan ulos G-duuri ja jo parivuotiaana lauloin "Sua vain yli kaiken mä rakastan."

Opin lukemaan ja kirjoittamaan 3-vuotiaana - yksi lempiteoksistani oli sairaanhoitajaäitini "Ihmisen anatomia ja fysiologia". Kirjoitin ja kuvitin ensimmäiset "kirjani" 5-vuotiaana. ÄO on yli 150, olen kirjoittanut noin 80 omaa biisiä - esimerkiksi sellaiset kuin "Heitinga, oot sä mun mutsi vai no?", "Have a Cigarette", "Eija", "Oulu - vastatuulien kaupunki" ja "Mummopyörä". Tunnetummat biisit jätän kertomatta, koska silloin paljastuisi identiteettini. Kirja tai parikin on alullaan, olen kirjoittanut reportaaseja ja artikkeleita free lancerina salanimellä ja ties mitä... Olen myös taitava kuvaaja, ja kuviani on mm. muutaman levyn kannessa. Ei omieni. Olen lukenut mm. kaikki Päätalon ja Paasilinnan ja Linnan teokset.

Lukiossa musanumero oli 10 ja tyttöjä riitti joka sormelle. Tai olisi riittänyt, olin tunneälyltäni aika kehno silloin. Minusta taisi tykätä n. 50 tyttöä, mutta itse tykkäsin vain yhdestä, joka oli lesbo. Hmph... Myös kaverini tyttöystävä jätti kaverin toisen NAISEN takia ja se toinen nainen oli juuri tämä, josta itse tykkäsin... Öh.

SaiPa kerrankin kehuttua itseään, mutta vaihtaisin roolin terveen tavallisen tallaajan kanssa välittömästi ja naurusuin.

 

[Uleåborgir]

Skitsofrenia tuntuu todella vammattauvalta sairaudelta, joka olisi varmaan yksi vihoviimeisempiä tauteja mihin haluaisi sairastua, vaikka ei suoraan tapakaan.

Paranoidi skitsoidi psykoosi on varmaan pahinta, mitä voi kuvitella henkisen puolen taudeista. Sairastuisin mieluummin aggressiiviseen haimakasvaimeen. Kuvitella itsensä sidottuna sänkyyn kiinni kun koko ajan tuntuu, että joku vainoaa. Koko ajan on kuolemanpelko päällä, ja mihinkään ei pääse. Henkisesti ja fyysisesti hirvittävä tilanne.

Pahempaa kuin vistoimmatkaan kiinalaiset kidutuskeinot.

 

[Crazy Diamond]

Jees, avaudutaas sitten viime kerrasta.

Kesä meni itsesäälissä rypiessä ja masennuksen kanssa painimisessa. En liikkunut kotoani luvalla sanoen mihinkään. No nyt kun lukio on alkanut niin tuleepahan ainakin siellä käytyä. Tosin ekoina viikkoina jäi paljon tunteja käymättä lintsaamisen ansiosta. Yhtenä iltana päätin sitten vetäistä vintin pimeäksi ja kiitettävästi siinä onnistuinkin ja olin lähellä sammua ulos ja olisin varmasti sammunutkin ellei Auttava käsi olisi minua kotia tuonut. Siitä sitten äiti (isä nyt ei tajua helvetin vertaa missä ollaan menossa) otti yhteyttä koulun terveydenhuoltoon mistä minut ohjattiin terapeutille, mikä on hyvä, koska sinne pääsee sitten avautumaan. Mutta jotenkin tuntuu, että tuollakaan ei loppenlopuksi ole mitään vaikutusta. Välillä tuntuu et tää on vaan normaalia teini-iän epävarmuutta jne. mutta toisinaan tulee fiilis, että paskaakaan millään on nyt sitten mitään väliä ja tulee näitä totaali pimennyksiä. Ja vielä kun ihmissuhdepuolella se pienikin positiivinen liike lakkautui, niin vaikeelta tuntuu. Ja miks mä joskus toivon et mulla ois tai mulle sais tulla joku psykoosi, mieluiten vaikka se pahin?

Voimia kaikille ja etenkin Uleåborgille!

 

[Uleåborgir]

Ja miks mä joskus toivon et mulla ois tai mulle sais tulla joku psykoosi, mieluiten vaikka se pahin?

Voimia kaikille ja etenkin Uleåborgille!

Tässä ketjussa olen aiemminkin tuonut esille sen, että joskus tuntuu, että olisi parempi kuolla vaikka taistelussa rintamalla kuin jatkaa tätä painiskelua masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Hyvin monet muusikot sivuavat tätä ajattelua. Esimerkkinä olkoon vaikkapa Queenin Bohemian Rhapsody: "I don't want to die, but sometimes I wish I've never been born at all". Juuri näitä ajatuksia on itsellänikin ollut, mutta kuolemaakin enemmän pelkään tuollaista paranoidia psykoosia. Se on todellinen maanpäällinen helvetti. Olen nähnyt muutaman tapauksen sivusta ja lähes kaikki ovat hypänneet, vetäneet överit, viiltäneet. Yksi nainen hirtti itsensä. RIP

Lennon huusi "Help!" kappaleessa, jonka piti alun perin olla slovari, mutta koska Beatles tarvitsi ykkössinglen, se äänitettiin vauhdikkaaksi rock'n roll -kappaleeksi. "Help me if you can, I'm feeling down. And I do appreciate you being around". Lennon oli tuohon aikaan pahassa kusessa. Juice: "pelasta minut, jos sinulla on aikaa". Eppu Normaalilta näitä löytyy koko kasa. Martti oli aikoinaan pahasti masentunut ja esimerkiksi kappale "Arkussa vainaa" kuulostaa joutsenlaululta, Joutsenlaulusta nyt puhumattakaan. Noista kumpuaa suomalaisen miehen ikuinen haikeus sitä junaa kohtaan, joka meni jo.

"Jonka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit, ja kiinni pysyvät taivahan portit..." Yö tosin laulaa tästä nainen tekijänä, mutta jokainen ymmärtänee pointin. Dingon "Levoton Tuhkimo" ja "Nahkatakkinen tyttö" ovat samassa paradigmassa. Päälle päin ne ovat hyvin pinnallisia, mutta pienikin penkominen kertoo jotakin muuta. Ja näitä piisaa edelleen: Edelmann, Anssi Kela, Irwin, Badding "Tähtineen", jossa on aivan selvä viesti, jossa kysytään tähtiä apuun, niiden luona olisi helpompaa. Listaa voi jatkaa loputtomiin. Queenin Innuendo on sydäntäsärkevää fiilistelyä, jossa Freddie tietää etukäteen laulavansa haudan takaa.

Kiitos CD:lle tsempistä, ja lähetän kiekon läpiajotilanteeseen. Toivon, että pääset ajatustesi kanssa sinuksi. Joko yksin tai tuelta. Minullakin oli tuohon aikaan samoja fiiliksiä, mutta ne menivät ohi. Tämä minun nykyinen alhoni on aivokemiaa, joka vain puhkeaa jos on puhjetakseen, ja joka ei johdu ympäristötekijöistä toisin kuin moni masennus tai GAD.

 

[Morgoth]

Lyhyen elämän (17v) on kerinnyt tapahtua kaikenlaista. Läheisen syöpäsairaus, josta kuolemantuomion jälkeen selvittiin. Oma luottamus kumppaniin meni pari vuotta sitten, toisin sanoen petti, siitä noustiin ja vihdoin on pystytty taas luottamaan kauniimpaan sukupuoleen. Jatkuva epäonnistuminen koulunkäynnissä ja omassa uranluonnissa. Myös onnistumisia oman ajattelun mukaan on, mutta kun ne ei tunnu miltään? Tähän asti suosta on aina jaksettu nousta. Mutta jaksanko enää?

Sä olet kuitenkin vielä varsin nuori ja monet ikävät asiat löyvät silmille, kun kasvaa nuoruudesta pois ja siihen kuulu pettymyksiä jos jonkinlaisia milloin milläkin elämän saralla. Muistan lukeeni jostakin, että nuorista (alle 22-vuotiasta) jopa 25 % kärsisi masennuksesta johon eri tasoinen hoito auttaisi tai estäisi pidemmän ja vakavamman masennuksen siirtymisen aikuisikään asti.

Hae rohkeasti apua, jos tuntuu liian synkältä. Muuten tuo nyt tuntuu ihan normaalilta nuoren kasvukivulta ja maailman ikävien reaaliteetti kohtaamiselta ensi kertaa, mutta eniten pistää silmiin tuo 'uraluonti', joka kuulostaa 'sairaalta'. Sä olet helvetti vasta 17-vuotias, et edes täysi ikäinen ja luot jo uraasi? Mieti ihan uudestaan tuo kuvio.

 

[Cemetery Gates]

Jatkuva epäonnistuminen koulunkäynnissä ja omassa uranluonnissa.
Nyt viime iltana kouluhommia tehdessä iski paniikki omasta tulevaisuudesta - tuleeko musta mitään jos en jaksa keskittyä mihinkään? Kouluhommat jäi siihen ja alkoi neljän tunnin mittainen oma pohdinta omasta elämästä sängyssä. Ilmeisesti neljän jälkeen uni saatiin silmään ja kahdeksalta herättiin jo omin avuin.
On raskasta käydä koulua, käydä töissä, ja harrastaa 6-7 kertaa viikossa. Töissä en haluaisi käydä mutta "pitäisi kuulemma saada omaakin rahaa".
Mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu miltään. Pienistä asioista on vaikea nauttia ja oppimisen ilo on kadonnut. Sääli sinänsä että olen vielä näin nuori, ja pitkä elämä edessä.

Huh, aikamoista tekstiä 17-vuotiaalta. Näin äkkiseltään kuulostaa hiukan siltä, että olet jotenkin ehtinyt jo nuorella iällä alkaa panikoinnin tästä nyky-yhteiskunnan oravanpyörästä, uranluonnista, kiireestä ja suorituskeskeisyydestä. Hieman samanlaiset kokemukset meikäläiselläkin, mutta kymmenisen vuotta sinua vanhempana, joten varsin erilaisin silmin tuli varmasti suhtautuduttua asiaan, josta onneksi toivuin (ainakin toistaiseksi, kop-kop...).

Sinun iässäsi ei mielestäni pitäisi missään nimessä vielä miettiä liian pitkälle meneviä urasuunnitelmia. Sitä ehtii tehdä vielä paljon myöhemmälläkin iällä, usko pois. Sinulla ei ole kiire mihinkään sen suhteen. Toivon totisesti, ettet koe ulkopuolista painetta esim. vanhempiesi suunnalta, koska olet käytännössä vielä lapsi. Tuli vaan mieleen, että mistä tuo "pitäisi kuulemma saada omaakin rahaa" -toteamus on peräisin? Jos et saa kunnolla nukuttua, on se jo yksinään hälyttävä merkki siitä, ettet jaksa nykyistä menoa kovin pitkään, ennen kuin terveys on vaarassa, niin fyysinen kuin psyykkinenkin. Harrastuksista ja työnteostakin voi ja pitääkin tinkiä, jos hommia on liikaa. Kouluhan on tuossa iässä se tärkein juttu, mutta myös sen voi laittaa "jäihin" tarvittaessa, koska sairaana ei kannata myöskään opiskella. Terveys tulee aina ensimmäisenä.

Kehottaisin mitä pikimmin pysähtymään sellaisten ajatusten kanssa, että "mitä minä haluan tehdä tässä elämässä" ja "mistä nautin eniten". Jos tosiaan koet jotain painostusta ulkopuolelta, sinun pitäisi pystyä puhaltamaan peli poikki siltä osin, koska kyse on sinun elämästäsi, jota kukaan muu ei voi elää puolestasi. Jos vanhemmillasi on esim. jotain erityisiä odotuksia koulutuksesi ja ammatinvalintasi suhteen, se on heidän häpeänsä, koska sinä teet itse valintasi, eikä siihen ole muilla nokan koputtamista. Pitää tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta, muuten tulee olemaan todella vaikeaa.

Tsemppiä ja jaksamista.

 

[Ridiculous]

Kiitti molemmista, hyvistä, vastauksista.

Hae rohkeasti apua, jos tuntuu liian synkältä. Muuten tuo nyt tuntuu ihan normaalilta nuoren kasvukivulta ja maailman ikävien reaaliteetti kohtaamiselta ensi kertaa, mutta eniten pistää silmiin tuo 'uraluonti', joka kuulostaa 'sairaalta'. Sä olet helvetti vasta 17-vuotias, et edes täysi ikäinen ja luot jo uraasi? Mieti ihan uudestaan tuo kuvio.

Mun uraluonti on lähinnä sitä, että haluaisin tehdä harrastuksesta ammatin, vähintään puoli- tai kolmasosa-ammatin ja jossain muodossa. Haluisin opiskelemalla turvata mun selustan jos harrastuksesta ei tulekaan sitä mitä haaveilen. Ja niin, tiiän sen, että haaveet ei läheskään aina toteudu.
Mutta kahdessa viimesessä lauseessa oot ihan oikeessa. Ajattelen asioita turhan pitkälle.

Sinun iässäsi ei mielestäni pitäisi missään nimessä vielä miettiä liian pitkälle meneviä urasuunnitelmia. Sitä ehtii tehdä vielä paljon myöhemmälläkin iällä, usko pois. Sinulla ei ole kiire mihinkään sen suhteen. Toivon totisesti, ettet koe ulkopuolista painetta esim. vanhempiesi suunnalta, koska olet käytännössä vielä lapsi. Tuli vaan mieleen, että mistä tuo "pitäisi kuulemma saada omaakin rahaa" -toteamus on peräisin? Jos et saa kunnolla nukuttua, on se jo yksinään hälyttävä merkki siitä, ettet jaksa nykyistä menoa kovin pitkään, ennen kuin terveys on vaarassa, niin fyysinen kuin psyykkinenkin. Harrastuksista ja työnteostakin voi ja pitääkin tinkiä, jos hommia on liikaa. Kouluhan on tuossa iässä se tärkein juttu, mutta myös sen voi laittaa "jäihin" tarvittaessa, koska sairaana ei kannata myöskään opiskella. Terveys tulee aina ensimmäisenä.

Niin kuin edellisessä kommentissa totesin, ajattelen selkeästi asioita liian pitkälle. Tapa tulee vanhemmilta, jotka olivat olleet viime vuosiin asti kovia suunnittelemaan tulevaisuutta, kunnes sairaus esti tulevaisuuden suunnittelun pitkälle.
Vanhemmat on sitä mieltä, että omaakin rahaa pitäisi saada. Harrastuskseni on varsin kallis ja syö rahaa, ja kun perheessä on muutama lapsi jotka harrastaa samaa harrastusta, ja vain yhdellä henkilöllä työssäkäyvän tulot, on rahatilanne välillä tiukka. Tämä pakottaa ottamaan periaatteessa vastuun perheen elannosta, joka on ehkä tässä iässä tyhmää.

Kehottaisin mitä pikimmin pysähtymään sellaisten ajatusten kanssa, että "mitä minä haluan tehdä tässä elämässä" ja "mistä nautin eniten". Jos tosiaan koet jotain painostusta ulkopuolelta, sinun pitäisi pystyä puhaltamaan peli poikki siltä osin, koska kyse on sinun elämästäsi, jota kukaan muu ei voi elää puolestasi. Jos vanhemmillasi on esim. jotain erityisiä odotuksia koulutuksesi ja ammatinvalintasi suhteen, se on heidän häpeänsä, koska sinä teet itse valintasi, eikä siihen ole muilla nokan koputtamista. Pitää tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta, muuten tulee olemaan todella vaikeaa.

Tsemppiä ja jaksamista.

Kiitos.
Ehkäpä tuo työssäkäynti on painostusta ulkopuolelta, "huoli huomisesta". Olen saanut tehdä koulunkäynnin ja harrastusten suhteen kaikki valinnat omasta arvomaailmasta, eikä vanhemmat ole vaikuttaneet päätöksiini. Koulun suhteen tosin vanhemmat ovat tiukkoja, eivätkä tunnu hyväksyvän sitä, kun menee välillä huonommin. Olen ollut lähdössä omien unelmieni perään, mutta loppujen lopuksi ajatellut muuta kuin omaa etua, ja haudannut haaveet.
Olen kuitenkin ottanut vastuun valinnoistani tähän asti, ja tehnyt asiat oman tahdon mukaan, nekin, joita en välttämättä olisi halunnut tehdä, mutta olen pakottanut itseni tekemään.

Tuntuu että tällä hetkellä mun kaikki ajatukset on ristiriidassa toistensa kanssa. En tiedä ilmeneekö tekstissä. Olo on kuitenkin vähän helpottunut, mikä on normaali reaktio allekirjoittaneella avautuessa. Ahdistus (ja alakulo) alkaa kuitenkin jälleen kun tulee puhe koulumenestyksestä tai töihin menemisestä.

 

[Morgoth]

Mun uraluonti on lähinnä sitä, että haluaisin tehdä harrastuksesta ammatin, vähintään puoli- tai kolmasosa-ammatin ja jossain muodossa. Haluisin opiskelemalla turvata mun selustan jos harrastuksesta ei tulekaan sitä mitä haaveilen. Ja niin, tiiän sen, että haaveet ei läheskään aina toteudu.

Toivottavasti se harrastus josta aiot tehdä työn ei ainakaan ole (netti)pokeri.