Taudinkuvana depressio

[douppi]

Eli mikä sun pointti oli tässä viestissä? Et jaksa auttaa?

Oi kun tietäisit. Luulenpa ettei kukaan enää edes pysty, kun kohde ei ota mitään vastaan. Yritetty on ja kovin monta monta vuotta. Luin tätä ketjua taaksepäin, ja tällainen homma lienee hyvä kertoa täällä.

 

[redpecka]

Eli mikä sun pointti oli tässä viestissä? Et jaksa auttaa?

Ei tollasiin ehkä enää riitä kaverien voimat jos yhteiskuntakin nostanut kädet ilmaan.

Raskasta. Ihminen saa mädäntyä kotiinsa ellei tapa itteensä ja kaikkia ympärillään.

 

[douppi]

Ei tollasiin ehkä enää riitä kaverien voimat jos yhteiskuntakin nostanut kädet ilmaan.

Raskasta. Ihminen saa mädäntyä kotiinsa ellei tapa itteensä ja kaikkia ympärillään.

Kyllä, tollasen edessä ei oikeen voi lopulta kukaan mitään. Pitää lopulta olla itsellä se tahto nousta. Jos yhteiskunnan (eli tässä tapauksessa HUS:n) puolelta miettii vaikka fyssareita, niin nehän ovat tavallaan valmentajia ja opastajia, ja jos ei hoidettava tee ja noudata ohjeita, niin lopputulos on ihan 0.

Näitä vastaavia tapauksia lienee Suomessakin valtavasti.

 

[Karhunkulta]

Raskasta. Ihminen saa mädäntyä kotiinsa ellei tapa itteensä ja kaikkia ympärillään.

Valitettavasti sekään ei ole itsestäänselvyys, että toisten vahingoittamisella tulisi soosoo-sormea enempää seuraamuksia.

Tämän yhteiskunnan mahtavin tuomioistuin on some ja sen tuomiot on yhtä vakavia kuin oikeuslaitoksenkin. Pääasia on että kukaan ei pahoita mieltään liikaa.

 

[Sue]

Tykkään syksystä, mutta viime vuosina se on ollut töiden ja perhe-elämän kannalta stressaavaa ja murska-aikataulutettua. Sama näyttää käyvän tänä syksynä eikä koronakiikkulauta mainittavasti paranna asiaa (vaikuttaa merkittävästi molempien työhön). Huomaan, että viime vuoden putoaminen mustaan aukkoon kummittelee takaraivossa. Unohdan syödä, kertakaikkiaan unohdan ja toisaalta se on myös tapa hallita kaaosta, tapa sietää. Paine ja kiire kasvaa, vaikka mitä tekisi, ja keskittymiskyky on olematon. Vaaran merkit.

Tänään huomasin, että kurkkua kuristaa ja itku on herkässä. Tunnen itseni täydellisen epäonnistuneeksi, typeräksi, aivan kaikessa.Se ei ole totta. Olen puhunut itselleni noin niin kauan, etten opi siitä pois saman tien. Mutta opin kyllä, opin. Olen jo oppinut, niitä päiviä on jo. Siksi kirjoitan, itselleni, pysäyttääkseni. Nyt menee liian lujaa.

On pelottavaa luopua kontrolloinnista kaaoksen keskellä, todella pelottavaa, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. Nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että mä en tiedä. Että mulla ei ole hajuakaan, että mä en kanna tätä asiaa vastuullani, se on sun duuni. Priorisoida, tehdä ne asiat hyvin joilla on laaja merkitys ja kieltäytyä hiomasta nyansseja. Laskea langat, löysätä ohjia ja vääjäämättä altistaa itsensä virheille. Mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. En ole koskaan aiemmin uskaltanut luopua kontrolloinnista yhtä tietoisesti näin varhain. Työ ei lopu tekemällä ei vaikka venyttäisin päivää miten. Ja että myös mä voin sanoa, että nyt en veny, mun pitää saada olla hetki ihan yksin, on ihmisähky, kuuntelen kyllä sua kun olen hetken hengittänyt.

Tämä seuraava kuulostaa hullulta, mutta minulle yksi vapauttava tapa hallita kaaosta on pukeutuminen. Olen esteetikko viimeisen päälle, pukeudun kauniisti, mietin kokonaisuudet. Nyt ajattelin siirtyä ylimenokaudeksi mustaan. Ei tarvitse ajatella mitään, samat selkeät vaatteet, yksi arkijuttu pois. Pukeutuminen ei ole koskaan stressannut minua ja tuottaa iloa, mutta vie kieltämättä vähän aikaa. Mustat, vartalonmyötäiset vaatteet piirtävät kehon rajat, auttavat hahmottamaan minut. Kuulostaa varmasti mielipuoliselta, mutta toimii minulla. Samalla näen helposti, jos paino alkaa pudota liian alas. Tai ainakin puoliso näkee, jos itse en tajua, ja nappaa kiinni.

Ja joo, mun luottopakit ovat tilanteesta tietoisia. Mä en perkele tahdo pudota tänä syksynä.

 

[Surukuku]

@Sue, on hyvä, että tiedostat tilanteesi. On hyvä, että osaat ja haluat kertoa siitä itsellesi ja muille. On hyvä, että sinulla on yksinkertaisia keinoja helpottaa oloasi.
Neuvoja en osaa antaa näin subjektiivisessa asiassa, mutta 20 vuotta (diagnosoituna) on lopulta opettanut minulle olemaan armollinen itselleni ja sitä myötä muillekin, kun en tahdo jaksaa ja keskittymään tuttuihin, rakkaasiin asioihin ja elollisiin lähelläni, kun pimeys vetää puoleensa. Elämäni ei ole enää kaaosta, vaan asioita ja tapahtumia ympärillämme, joita voin halutessani katsella vierestä hymyhuulin todeten, että tuommoista sitten tällä kertaa....
Voimia sinulle ja läheisillesi.

 

[Sue]

@Surukuku, kiitos. *sydän*

 

[Naurava Kulkuri]

Onko porukalla kokemusta Venlafaxinista? Ja varsinki sen käytön lopettamisesta? Omalla kohdalla tää oli kyl varsin turha lääke. Tältä siis tuntuu ainakin tässä vaiheesa kun söin lääkettä reilun vuoden ja oon tiputtanu vaiheittain viiden päivän välein annostusta 300mg:sta 37,5mg:aan. Pientä huimausta o ollu koko ajan, varsinki ensimmäisinä päivinä annoksen tiputtamisen jälkee... mut ei mitenkää kauheen pahasti. Mut ny ko yrittäny tiputtaa tota viimistä steppiä 37,5 -> 0 ni tää on itelleni varmaa aika paljo vaikeempi. Toista päivää kun on ilman ni huimaa ihan hemmetisti ja toi on nii perseestä, etten ihan heti keksi mitään paskempaa.

Nyt aattelin koittaa, josko ottais suosiolla vielä joka toinen päivä muutaman päivän ja sit ehkä joka kolmas päivä. Mut se mitä oikeestaan haluisin kysyä, niin onko jollai tietoa tai arvausta, että meniskö noi oireet ohi jossain parissa päivässä jos vaa pitäis nollissa väkisin? Ja sit toinen kysymys, että ootteko saanu jostai luotettavaa tietoa, että voiko niitä yksittäisii rakeita kapselin sisältä turvallisesti vähentää? Ko ohjeissahan sanotaa että näin ei saa tehä :DD

 

[Surukuku]

Olen käyttänyt ao. lääkettä nyt reilut pari vuotta, vain 75mg päivittäin. Olen myös kokeillut harventaa väliä pikkuhiljaa, mutta se on kaatunut yllättäen aivan hirvittävään oloon heti, kun on ottanut lääkkeen vaikka vain vuorokauden tauon jälkeen. Useampi tunti menee ihan zombina, ennenkuin huimaus, yms. alkaa helpottamaan. Lisäksi nukkuminen on melko levotonta tauon aikana - tulee erittäin epämiellyttäviä unia, joista herää ahdistuneena.
Olen joskus miettinyt tuota rakeiden vähentämistäkin, mutta on käynyt mielessä, että onkohan niissä eri liukenemisaikoja enkä ole sitten lähtenyt kokeilemaan.

Minun kokemukseni on siis, että vähentäminen on tuskallisen vaikeaa jopa niinkin pienellä annoksella, mitä mulla menee.

 

[Naurava Kulkuri]

Olen käyttänyt ao. lääkettä nyt reilut pari vuotta, vain 75mg päivittäin. Olen myös kokeillut harventaa väliä pikkuhiljaa, mutta se on kaatunut yllättäen aivan hirvittävään oloon heti, kun on ottanut lääkkeen vaikka vain vuorokauden tauon jälkeen. Useampi tunti menee ihan zombina, ennenkuin huimaus, yms. alkaa helpottamaan. Lisäksi nukkuminen on melko levotonta tauon aikana - tulee erittäin epämiellyttäviä unia, joista herää ahdistuneena.
Olen joskus miettinyt tuota rakeiden vähentämistäkin, mutta on käynyt mielessä, että onkohan niissä eri liukenemisaikoja enkä ole sitten lähtenyt kokeilemaan.

Minun kokemukseni on siis, että vähentäminen on tuskallisen vaikeaa jopa niinkin pienellä annoksella, mitä mulla menee.

No ainakin lääkkeessä on hyvä ilmoitusmekanismi, että huomas kyllä heti jos jää yhtenä päivämä lääke ottamatta. Seuraavana päivänä alkas ainakin itselläni huimaukset. Toi huimaus on kyl niin kamalaa, että varmasti osa jatkaa sen takia lääkkeiden syöntiä. Tälle lääkkeelle pitäis ehdottomasti tehdä pienempiäkin tabletteja. 37,5mg minimi annoksen tiputus on tosi iso.

 

[JYP#44]

Täällä ei taida olla työuupumukselle omaa ketjua, joten menkööt tänne. Aihe liippaa allekirjoittanutta lähellä, sillä tunnen olevani elämän ensimmäisen burnoutin lähtöpisteessä. Tai ollut siinä jo parin kuukauden ajan.

Perinteinen tapaus työelämästä. Todella paljon töitä pöydällä. Uusia tulee ennen kuin vanhat ehtivät alta pois. Tulee kiire ja työn jälki heikkenee. Vanhat työt alkavat palautua bumerangina takaisin työpöydälle, samalla kun mitään ei poistu ja uusia tulee jatkuvasti tilalle. Asiakkaat antavat toistuvasti ikävää palautetta joka syö entisestään mehuja.

Minulla ei ole ketään kollegaa, jolle voisin ulkoistaa edes osan töistäni. Apuja ei tule mistään suunnasta, ei vaikka puhuu asiasta esimiehille. Parhaimpina kertoina kun lähestyn esimiestä pyytääkseni apua loputtoman työlistani kanssa, saan vaihdossa vain lisää töitä. Lopputulos: painellaan pitkää päivää viikonloppuja myöten. Samalla tulee esimiehiltä palautetta miten paljon merkkaan työtunteja itselle (vaikka minusta tuntuu, etten edes kirjaa kaikkia).

Jos joku ihmettelee miksen kirjaa kaikkia työtunteja, niin väsymyksen takia työntekoni on muuttunut tehottomaksi. Tosi monesti päivän aikana huomaan pysähtyneeni tuijottamaan työläppärin ruutua tekemättä yhtään mitään. Päässä ei liiku tuolla hetkellä mitään, mikä on tosi outo juttu.

Väsymyksestä on vihjattu päivittäin joka kerta kun mahis tulee ja useamman kerran koitettu nostaa kissa pöydälle ihan suoralla puheellakin, mutta mitään ei tapahdu. Yksi esimiehistä suhtautuu puheisiin kuin ilmaan, toinen esimies vuorostaan "tukahduttaa" puheeni. Kaikilta tulee löpinää asioiden parantamisesta, mutta mitään konkreettista ei tapahdu. Esimerkiksi kun valitan oman työni huonoa laatua kiireestä johtuen, vastaus on "ei elämässä voi aina tehdä hyvää suoritusta, joskus pitää mennä mistä aita matalin". Esimiehet pallottelevat ongelman ratkaisua toinen toisilleen, eikä kukaan ota asiasta koppia.

Se myös vituttaa vietävästi tällä hetkellä, että nimeni on alla määräaikaisessa työsopimuksessa, eikä työnantaja tahdo päästää minusta irti ennen sopimuksen loppumista (kuvittelevat että jatkaisin myös nykyisen sopimuksen jälkeen). Olen siis vihjannut suoraan, että minulla olisi intressejä lopettaa työskentely, mutta esimiesten mukaan tähän ei kyetä. Tämä on juuri sitä tukahduttamista, mitä edellisessä kappaleessa puhuin. Jos mahis olisi käydä hakemassa verokortti talteen heti, olisin sen varmaan jo tehnyt.

Työni koostuu erilaisista määräajoista, jonka vuoksi työstressi on paikoittain todella kova. Sekään ei ole tavatonta, että minulle asetetaan todella tiukka aikataulu, jota vastaan painan iltoja ja viikonloppuja myöten, mutta kun tavoiteajankohta lähenee, niin projekti jää "holdiin" ja voi palata koska tahansa välittömästi työpöydälle. Koronan vuoksi pari projektia on ollut jäissä huhtikuusta asti. Ne tulevat varmasti jossain kohti pöydälle saatesanoilla "viimeistele heti", ja silloin taas mennään.

Tällä hetkellä työasiat ovat mielessä kellon ympäri. Keskittymiskyky on olematon, oli kyseessä työ tai vapaa-aika. Tämän lisäksi työasiat valvottavat sängyssä, kun nukkumaan mennessä duunijutut jäävät pyörimään päähän. Lähes joka yö töiden tekeminen jatkuu myös unissa. Tämän lisäksi kroppa on alkanut oikutella erilaisten lihassärkyjen vuoksi, joka viimeistään valvottaa öisin, jos työasiat eivät ole unia vieneet. Villi arvaus on, että lihaskipujen perimmäinen syy voi olla henkinen väsymys.

Joku kysyy kuitenkin, miksen ole puhunut asiasta lääkärille. Syy on juuri siinä, että töitäni ei voi ulkoistaa kenellekään muulle. Vaikka jäisin parin viikon saikulle, palatessani töihin työpöydällä odottaa kahta kauheammin töitä. Lisäksi minulla on ollut pieni toivonkipinä, että jos nyt saisin pahimman työsuman helpottamaan, niin pitäisin vaikka viikon lomaa sen jälkeen. Tämä minulle on osittain jo luvattu, mutta aina vain uudet deadlinet edellisten perään ovat venyttäneet lomani ajankohtaa.

Pikkuhiljaa alkaa kyllä tuntumaan siltä, että täytyy käydä lääkärin kanssa juttelemassa. Nuo yöunet ovat kaikista pahin asia tällä hetkellä, kun edes viikonloppuisin ei tahdo saada nukuttua kunnon yöunia ilman katkoja.

 

[Jarnan Rysty]

@JYP#44 ei muutakuin suorinta tietä työterveyden vastaanotolle ja sanot samat oireet mitä tähän luettelit ja siitä pari kolme viikkoa huilia. Palautumiseen menee varmasti vieläkin enemmän, mutta saat ainakin sellaisen pelastusrenkaan siitä. Olkoon niin, että työtä kasaantuu, niin anna kasautua. Se on vaan työtä. Oma lähiesimies sanoi minulle vastaavassa tilanteessa, että työ on vaan työtä ja jos mies ei ole kunnossa, niin ei se työntekokaan ole järkevää kenellekään.

Siinä kohtaa kun yöuniin alkaa tulla katkoksia, lihaskramppeja ym niin ollaan jo niin pitkällä että pitäisi olla jo saikulla. Jos suoraan ajan varaaminen tuntuu epäluontevalta niin riippuen mikä työterveys teillä on niin niissä on myös chat palveluita joiden kautta voit kertoa nämä asiat ja sitä kautta varata ajan omalle TT lääkärille.

Mutta tosiaan hetkessä se ei helpota mutta parin viikon loma kuitenkin katkaisee sen kierteen ja sen jälkeen voit ainakin yrittää järjestellä asioita niin että et pääsy uudestaan samaan tilanteeseen. Riittävästi lepoa ja virkistävää tekemistä työn vastapainoksi.

Täällä kamppaillaan sanojen asioiden äärellä ajoittain, joten ei muitakin tsemppiä @JYP#44 ja pienin askelin eteenpäin.

 

[Glove]

Täällä ei taida olla työuupumukselle omaa ketjua, joten menkööt tänne. Aihe liippaa allekirjoittanutta lähellä, sillä tunnen olevani elämän ensimmäisen burnoutin lähtöpisteessä. Tai ollut siinä jo parin kuukauden ajan.

Perinteinen tapaus työelämästä. Todella paljon töitä pöydällä. Uusia tulee ennen kuin vanhat ehtivät alta pois. Tulee kiire ja työn jälki heikkenee. Vanhat työt alkavat palautua bumerangina takaisin työpöydälle, samalla kun mitään ei poistu ja uusia tulee jatkuvasti tilalle. Asiakkaat antavat toistuvasti ikävää palautetta joka entisestään mehuja.

Minulla ei ole ketään kollegaa, jolle voisin ulkoistaa edes osan töistäni. Apuja ei tule mistään suunnasta, ei vaikka puhuu asiasta esimiehille. Parhaimpina kertoina kun lähestyn esimiestä pyytääkseni apua loputtoman työlistani kanssa, saan vaihdossa vain lisää töitä. Lopputulos: painellaan pitkää päivää viikonloppuja myöten. Samalla tulee esimiehiltä palautetta miten paljon merkkaan työtunteja itselle (vaikka minusta tuntuu, etten edes kirjaa kaikkia).

Jos joku ihmettelee miksen kirjaa kaikkia työtunteja, niin väsymyksen takia työntekoni on muuttunut tehottomaksi. Tosi monesti päivän aikana huomaan pysähtyneeni tuijottamaan työläppärin ruutua tekemättä yhtään mitään. Päässä ei liiku tuolla hetkellä mitään, mikä on tosi outo juttu.

Väsymyksestä on vihjattu päivittäin joka kerta kun mahis tulee ja useamman kerran koitettu nostaa kissa pöydälle ihan suoralla puheellakin, mutta mitään ei tapahdu. Yksi esimiehistä suhtautuu puheisiin kuin ilmaan, toinen esimies vuorostaan "tukahduttaa" puheeni. Kaikilta tulee löpinää asioiden parantamisesta, mutta mitään konkreettista ei tapahdu. Esimerkiksi kun valitan oman työni huonoa laatua kiireestä johtuen, vastaus on "ei elämässä voi aina tehdä hyvää suoritusta, joskus pitää mennä mistä aita matalin". Esimiehet pallottelevat ongelman ratkaisua toinen toisilleen, eikä kukaan ota asiasta koppia.

Se myös vituttaa vietävästi tällä hetkellä, että nimeni on alla määräaikaisessa työsopimuksessa, eikä työnantaja tahdo päästää minusta irti ennen sopimuksen loppumista (kuvittelevat että jatkaisin myös nykyisen sopimuksen jälkeen). Olen siis vihjannut suoraan, että minulla olisi intressejä lopettaa työskentely, mutta esimiesten mukaan tähän ei kyetä. Tämä on juuri sitä tukahduttamista, mitä edellisessä kappaleessa puhuin. Jos mahis olisi käydä hakemassa verokortti talteen heti, olisin sen varmaan jo tehnyt.

Työni koostuu erilaisista määräajoista, jonka vuoksi työstressi on paikoittain todella kova. Sekään ei ole tavatonta, että minulle asetetaan todella tiukka aikataulu, jota vastaan painan iltoja ja viikonloppuja myöten, mutta kun tavoiteajankohta lähenee, niin projekti jää "holdiin" ja voi palata koska tahansa välittömästi työpöydälle. Koronan vuoksi pari projektia on ollut jäissä huhtikuusta asti. Ne tulevat varmasti jossain kohti pöydälle saatesanoilla "viimeistele heti", ja silloin taas mennään.

Tällä hetkellä työasiat ovat mielessä kellon ympäri. Keskittymiskyky on olematon, oli kyseessä työ tai vapaa-aika. Tämän lisäksi työasiat valvottavat sängyssä, kun nukkumaan mennessä duunijutut jäävät pyörimään päähän. Lähes joka yö töiden tekeminen jatkuu myös unissa. Tämän lisäksi kroppa on alkanut oikutella erilaisten lihassärkyjen vuoksi, joka viimeistään valvottaa öisin, jos työasiat eivät ole unia vieneet. Villi arvaus on, että lihaskipujen perimmäinen syy voi olla henkinen väsymys.

Joku kysyy kuitenkin, miksen ole puhunut asiasta lääkärille. Syy on juuri siinä, että töitäni ei voi ulkoistaa kenellekään muulle. Vaikka jäisin parin viikon saikulle, palatessani töihin työpöydällä odottaa kahta kauheammin töitä. Lisäksi minulla on ollut pieni toivonkipinä, että jos nyt saisin pahimman työsuman helpottamaan, niin pitäisin vaikka viikon lomaa sen jälkeen. Tämä minulle on osittain jo luvattu, mutta aina vain uudet deadlinet edellisten perään ovat venyttäneet lomani ajankohtaa.

Pikkuhiljaa alkaa kyllä tuntumaan siltä, että täytyy käydä lääkärin kanssa juttelemassa. Nuo yöunet ovat kaikista pahin asia tällä hetkellä, kun edes viikonloppuisin ei tahdo saada nukuttua kunnon yöunia ilman katkoja.

Kuulostaa aika tutulta. Minä olin tosin yrittäjänä... Burnout siitä sitten lopulta tuli. Ehkä semmoisen puoli vuottaa ennen sitä nukuin semmoisen 2-4 h yössä. Mikä ei tietenkään ollut missään nimessä suotavaa ala huomioon ottaen. Mutta jotenkin sitä jaksoi. No, lopulta kun jouduin antamaan periksi niin olen sillä samalla tiellä ja aikaa on kulunut kohta neljä vuotta. Saikulle kun jäin niin ensin nukuin yötä ja vielä aamupäivät, sen jälkeen en sitten nukkunutkaan Nyt on suurin piirtein seitsemäs lääke menossa, jolla saan nukuttua kohtalaisesti. Sen voin todeta, että nukkuminen on tärkeää. Ehkä minäkin tästä vielä joskus töihin kykenen, en tiedä.

 

[Knox]

@JYP#44 työterveyteen ja nopeasti. Kerrot tosiaan kaiken mitä tuossa kirjoitit, et kaunistele yhtään että "vähän on väsyttänyt", vaan sanot missä oikeasti mennään. Kollegani tapauksessa sairausloma oli kuukausia viikkojen sijaan, mutta varmasti tapauskohtaisia.

Töistä ei kannata enää murehtia. Duuni, oli se kuinka arvokasta tahansa, ei ole sun terveyden arvoista. Ja sun esimiehet kuulostaa kyvyttömiltä idiooteilta, joten turha niitäkään on surkutella.

Tsemppiä sulle! Kyllä se siitä vielä kääntyy paremmaksi.

 

[Sue]

On ollut hiljainen ja hauras syksy. Hyökyaalto väijyy olalla jatkuvasti, mutta olen antanut sen olla, väijyskellä. Kuunnellut kroppaa, levännyt kun siltä tuntuu. Antanut anteeksi, että nyt en ole tuottavimmillani. Ja sen, että nyt keskittymiskyky ei juurikaan riitä lukemiseen, mikä harmittaa, mutta kyllä sitten taas aikanaan.

Oon ollut hiljaisempi, ja saanut siitä kuulla kyllä, mutta olen ajatellut, että ehdinpä kuunnella muita enemmän. Surutta olen laskenut korviltani ja sielultani asiat, joilla ei ole merkitystä ja kas kummaa: olen töissä erottanut isot jutut saivartelusta ja saanut melkoisia läpimurtoja aikaan. Ehtinyt ajatella.

Hirmu paljon olen ollut ulkona, metsässä ja muutoin luonnossa. Eilen Repovedellä auringon suukottaessa kasvoja ja tänään myrskyssä. Tänään laskin ihan kaikki aikataulut käsistäni ja se oli hyvä. Nukuin hyvin, käytiin aamupäivällä rauhassa kaupassa, keitettiin pullakahvit. Sitten katsoin kuopuksen kanssa Poirotin Areenasta, jonka jälkeen lähdettiin hänen toiveestaan haravoimaan. Iäkäs naapuri tuli juttelemaan, ei aiemmin oltu tavattu. Oli iloinen kun näki uutta verta taloyhtiön pihalla. Oli hiljaista, hämärää, levollista. Myrsky ajoi ihmiset sisälle, ei ollut hälyä. Hullun hommaa haravoida tuulessa, mutta se ei haitannut.

Laitan tämän korvan taa raskaampien päivien valoksi. Välillä on kyynisempiä aikoja, mutta jos silloin muistaisi, millä oikeasti on merkitystä.

 

[godspeed]

Psykiatri kirjoitti lausunnon, josta seurasi Kelan lääkärin tuomio: täysin työkyvytön eikä kannata yrittää kuntouttaa juuri nyt. No, en odottanut tätä, koska olin valmis menemään työkokeiluun, johon oli jo aikaisempi päätös. Mutta, nyt tilanne olisi siis loogisesti katsottuna se, että jos en itse tee mitään asian edistämiseksi, niin saan istua kotona seuraavan vuoden työkyvyttömyyseläkkeellä. Todellisuudessa minua kiinnostaisi kyllä kokeilla jotain työtä/pikkuhommaa, mutta vain ns omilla ehdoilla eli että saan tehdä työtä kykyjeni ja voimieni mukaan. Olen aika vaikea tapaus. En siis ole vapaaehtoisesti jättäytymässä mistään pois, vaikka aloin nyt ajattelemaan, että ehkä vedän henkeä loppuvuoden ja alan vasta tammikuussa soittelemaan työkokeilujen ym perään, josko minusta vielä olisi johonkin. Olen kuitenkin aika nuori, joten ehkä minua riiputellaan vielä vuosia... jollei vuosikymmeniä, vielä eläkkeellä tms.

Lausunnosta voi mainita sen verran, että ei siinä kuitenkaan terveestä ihmisestä ole kysymys, jos sen käsityksen saisitte. Päädiagnoosini vaikean ykköstyypin kaksisuuntaisen mielialahäiriön lisäksi on sosiaalinen fobia, joka mm. aiheuttaa toisinaan mahdottomuuden syödä muiden ihmisten seurassa, tai välillä ilmankin, vailla paniikkikohtausta. No kesä oli ehkä hypomaaninen enemmän kuin muuta, mutta sitä edeltävä vuosi oli erittäin hankalaa masennusta. Ehkä Kelassa on tutkittu, että tää kaveri sahaa edestakaisin aika tiuhaan, vaikka on lääkearsenaali huipussaan, joten katsotaan josko se ajan kanssa rauhoittuisi.

 

[godspeed]

Soitin Kelaan tässä jokunen aika sitten kun tiedustelin tätä nykyistä eläkepäätöstäni. Virkailijan todella halpamainen naureskelu ja vähättely sai sitten aikaan vittumaisen vaikean ahdistusreaktion, jonka takia meni muutama päivä lähestulkoon itsemurhatunnelmissa. En ollut ollenkaan vielä käsitellyt päässäni tätä hankalaa koko tulevaa vuotta koskevaa, vaikeaa asiaa, ja sitten käytös oli vilpitöntä tiedustelua kohtaan tuollaista. Jos on leipääntynyt, niin huuda/naura se duunin vessassa lavuaariin, älä asiakkaan korvaan. Kiitos.

Laitoin siitä sitten itseni koottuani palautetta menemään, mutta ei ole Kela ainakaan mitään vastannut. No, ei sillä sinänsä mitään väliä ole, vaikka omat jutut kaikuisi kuuroille korville tässä asiassa, mutta sainpa purettua asian painamasta rinnan päältä, eikä asiakaspalvelija toivottavasti tee samaa seuraaville. Tekee sentään Kelan kuntoutusnumerossa duunia, ja siellä voi tulla vastaan myös mielenterveysongelmaisia, joilla ei aina leikkaa mm. byrokratian viidakkojen takia kaikessa. Ehkä siellä johtoportaassa on sentään nauha kuunneltu - onneksi nämä nykyään nauhoitetaan. Eikä ole meikäläiseltäkään tällainen kovinkaan vakaata toimintaa, jonka tajusin vasta tämän niin kutsutun välikohtauksen jälkeen.

Kelan lääkärit osaavat ihan yksinkertaisesti lukutaidon mukanaan tuomalla kokemuksella katsoa varomerkit lääkärintodistuksesta, eikä tehdä niin kuin oma psykiatrini, että "SINÄHÄN OLET TERVE, TERVE MIES" -huuteluilla laittaa paperit menemään. En tiedä mikä tuota nykyistäkin lääkäriä vaivaa, kun se tavallaan tietää tilanteen kyllä ja osaa ottaa vakavasti, mutta sitten se yrittää väkisin mitätöidä sairauksien oireita kuin jokin/joku hengittäisi painavasti niskaan ja pakottaisi ahdistelemaan. Siis tuo ukko voisi käytännössä ilman kenenkään asiaan puuttumisia pistää vaikka koulusurmaajia takaisin "puuhiinsa", koska näyttää "terveeltä". WHAT THE FUCK? Miltä näyttää terve ihminen? Kysyn vaan. On ollut kotona esillä voisiko tehdä jopa valitusta, mutta toistaiseksi en lähde siihen ilman selkeää silkkaa valehtelua tai muunneltua totuutta sisältävää virkavirhettä (jota ei ole tapahtunut), vaan ennemmin jatkossa vaihdan vain lääkäriä. Tehkää tekin niin, jos teitä vähätellään, sillä eritoten hyvää hoitoa saa ja pitää osata vaatia. Teillä on siihen oikeus Suomen maassa.

Älkää masennuksesta kärsivät ihmiset ottako paskaa vastaan, tai luulko naiivisti, että lääkärit ja ties mitkä virkailijat tietää ja tajuaa aina kaiken. Ne voi olla päteviä kyllä, juu, mutta asenteellisia. Teillä on oikeuksia ja teidät pitää ottaa vakavasti. Teille ei saa nauraa, te olette kunnioitettavia ihmisiä viimeistään siinä vaiheessa, kun itse käyttäydytte paremmin kuin muut. Minä olen niellyt paskaa monta vuotta näissäkin asioissa miellyttääkseni erinäisiä tahoja, mutta mitta on alkanut täyttymään. Asiat pitää tehdä oikein, olivat ne meidän mielenterveydenongelmaisten kohdalla kuinka vaikeita hyvänsä. Kiitos.

 

[Vuokralainen]

Todella ikävä juttu @godspeed lukea tuollainen kokemus.

Ei kaikille, mutta minulle ainakin auttoi, kun kirjoittelin sanoiksi tuntemuksiani (aika paljon jopa tähän ketjuun) ja niin teit sinäkin tuossa palautteessasi Kelalle. Mutta ei se saisi lähteä tuollaisesta, että pitää antaa palautetta jonkun asiakaspalvelijan huonosta käytöksestä.

Minä taas sain aikoinaan Kelan tiskiltä hyviä neuvoja, kun vein sinne lippuja ja lappuja ja ne vastaanottanut henkilö oli kokenut myöskin masennuksen. Niiden neuvojen antaminen ei varmaankaan kuulunut hänen tehtäviin, mutta hän antoi ne, koska oli itse ollut pohjalla ja tiesi mistä oli kyse. Varmaankin hän tuolloin ylitti jonkin kaavakekohtaisen vastaanottoajan, mutta kiitos siitä hänelle.

Hyvä, että osaat ja pystyt vaatimaan itsellesi parempaa ja oikeanlaista hoitoa. Se todellakin on sinun oikeutesi.

Sinä olet juuri nyt ja aina pirun tärkeä.

 

[godspeed]

@Vuokralainen

Minä kirjoitan tänne Jatkoaikaan pääasiassa siksi, että se on joskus oikea ja monesti ainoa väylä purkaa joitain asioita anonymiteetin kautta. Tämä on oikeasti laadukas palsta kertoa asioista toivoen, että se auttaa muita. Toki minulla itselläni puoliso on myös kaksisuuntainen ja ymmärtää kaiken mitä selitän, joten osa omasta dialogista hoituu sitä kautta. En täten kirjoita jatkikseen vain siksi, että saisin aikaan pelkästään itseäni auttavaa dialogia, vaan jotta muut löytävät toivoa tehdä asioita oikein ja saavat kanavan ilmaista itseään.

Länsimaissa on hyvä pöhinä menossa, eikä mielenterveysongelmat ole vain jokin muoti-ilmiö, jonka varjolla ratsastellaan ja egoillaan. Toki väärää diagnosointia tapahtuu ja se on väistämätöntä, mutta siitä huolimatta sairautta ei saa, eikä pidä käyttää vain oman hyödyn edistämiseen. Minä pidän kusipäinä kaikkia, jotka sairauttaan käyttävät hyväkseen, ja jotka voivat tehdä sen osittain huonon terveydenhuollon kustannuksella. Ei pidä ymmärtää väärin, suurin osa meistä on aika avuttomia ja masennus saa monet ihmissuhteetkin koetukselle, koska masennus on raadollista itsekeskeisyyttä lisäävä sairaus, kun siinä vetää muut "terveet" ihmiset mukaan omaan raakaan kuplaan. Tuloksena "terveet" ihmiset hyläävät kylmästi ne, jotka osoittavat vaikeita masennusoireita. Olen kokenut tämän ja aina välillä surettaa muiden kokemat vastaavanlaiset kohtalot.

Mutta. Ne jotka sinut meinaavat hylätä ja jopa sanovat suoraan etteivät halua olla tekemisissä, eivät ole vastassa aina silloinkaan kun meneekin lujaa ja menestyt. Jos ovat vain silloin, niin eiköhän meistä kaikki tiedä todellisen luonteen tässä kontekstissa. Ihminen ei voi rakastaa toista, eikä edes hyvää kaveriaan, ellei ymmärrä, että me olemme tässä samassa paskassa kaikki.

 

[Lert]

@Sue ja @Kaatosade ja muutkin.

Ei ole mikään ihme, että syksy voi tuntua erityisen rankalta ja aivan erityisesti tämä syksy.

Muista, että pimeyden jälkeen tulee aina valoa. Aina.
Antaa aaltojen tehdä päässä omia juttujaan, joita ikään kuin voi seurata jopa huvittuneena sivulta.

Parempaa on edessäpäin.

 

[444]

Tiedostan varsin hyvin sen, että tämä avautuminen ei kiinnosta ketään, voin syyttää asioista hyvin pitkälti itseäni, tämänkaltainen uhriutuminen on pelkästään ärsyttävää eikä nettiin avautuminen muuta tilannetta mihinkään suuntaan. Voitte siis säästää “ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde lenkille, sillä se masennus paranee”-tyyppiset saarnat itsellänne. Silti tuntuu siltä, että on pakko päästä avautumaan. Ei ole ketään muutakaan kenelle puhua ja pää leviää kohta ihan oikeasti, jos jatkan näiden juttujen pyörittelyä pelkästään omassa päässäni. En ole kovin aktiivinen tällä palstalla, mutta jos joku on kirjoituksiini törmännyt, on voinut huomata, että suurin osa niistä käsittelee yksinäisyyttä/stressiä/ahdistusta/univaikeuksia/ milloin mitäkin edellämainittuihin liittyvää.

Olen ollut vakavasti masentunut jo pitkään. Diagnoosin sain (parin muun mielenterveyshäiriön ohella) jo vuosia sitten, ja pahimmillaan masennus oli suunnilleen vuonna 2015. Menemättä sen enempää yksityiskohtiin kerrottakoon se, että yritin tuon vuoden aikana kolmesti riistää hengen itseltäni. Olen kuitenkin tässä kirjoittamassa tätä, joten ei ole vaikea päätellä noiden yritysten lopputulemaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla se ei ollut lähelläkään. Kolmannella se ehkä oli, mutta ei riittävän lähellä. Neljännen kerrankin olin jo suunnitellut, mutta silloin tuli pari syytä, minkä vuoksi jaksoin vielä jatkaa. Kumpikaan noista syistä ei ole enää osa elämääni, mutta en ole enää aikeissa tehdä itselleni mitään.

Tuon vuoden jälkeen vointi on aaltoillut lähinnä kohtalaisen ja todella huonon välillä. Vuonna 2019 alkoi pidempi alamäki, jonka myötä jatkan edelleen pohjaa kohti luisumista. Tai no, “pohjaa”, koska en ole vahingoittamassa itseäni eli ihan kirjaimellisesti pohjalle en ole päätymässä. Ihan jo senkin vuoksi, että en halua, mutta myös siksi, että eiköhän kolme yritystä kerro jo ihan riittävästi siitä, että ei minusta ole siihen(kään).

Apua pitäisi varmaan hakea. Tässä on vain se, että en ole aiemminkaan kokenut ammattiapua kovin hyödylliseksi, opiskelijaterveydenhuollossa oltiin sitä mieltä, ettei sille ole tarvetta ja kaiken muun hyvän päälle tämä Vastaamo-case on heikentänyt jo valmiiksi alhaista luottamusta mihinkään auttaviin tahoihin todella paljon. Toisekseen, kuten yllä tulikin jo mainittua, niin olen jo aika lailla turtunut tähän olotilaan. Mitään akuuttia hätää ei siis ole ja kykenen kyllä toimimaan arjessa edes jokseenkin, niin tuskinpa siitä mitään hyötyä olisi, jos menisin lässyttämään jollekin terapeutille tai alkaisin napsia jotain tabletteja. Eivät ne ole ennenkään auttaneet, joten tuskinpa auttaisivat nytkään, varsinkaan kun mitään suoranaista hätää ei tosiaankaan ole.

En ole koskaan ollut kovin hyvä avautumaan enkä tiedä, onko tästäkään nyt juuri mitään hyötyä, mutta ehkä tämä vähän helpotti.

Mulla ei ole näistä henkilökohtaista kokemusta, paitsi entisen anoppini jonkinasteinen kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka ei toisaalta ihan hirveästi koskettanut omaa elämääni. Toisin sanoen, kaikki mitä tästä nyt tulee, voidaan helposti kuitata ”tietämättömän höpötyksenä” tai muuna turhuutena, mutta sanonpa silti. Mun mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta lähteä arvioimaan toisen hätää tai yksinäisyyden kokemusta, ellei omaa näistä aitoa asiantuntemusta ja ole oikeasti tutustunut henkilön taustoihin ja tarinaan. Kaikki mitä tähän kirjoitit on juuri sinun omaa kokemaasi ja siksi arvokasta juuri sellaisenaan. Uskon ja toivon, että ajatusten kirjoittaminen auki edes tällaiselle anonyymille palstalle auttaa juuri sinua jäsentämään ajatuksiasi paremmin ja saamaan sen saatanallisen omassa päässä käydyn dialogin parempaan järjestykseen. Ajatusten jäsentely ”paperille” ei ehkä tuo välitöntä apua, mutta se toivon mukaan auttaa hahmottamaan paremmin, mitä siellä pään sisällä tapahtuu. Olen itse huomannut, että kun ajatukset alkavat junnata kehää ja jokin asia alkaa tuntua ylitsepääsemättömältä, niin puhuminen auttaa. Ja jos ei ole ketään kelle puhua, niin asioiden kirjoittaminen esille, näkyväksi, auttaa pääsemään siitä oravanpyörästä hetkeksi irti. Kukaan meistä ei voi täysin rehellisesti sanoa, että ”lähde ulos ja lenkille, sillä se masennus poistuu”. Ja toivon, ettei kukaan mene sellaista myöskään mölisemään. Sellaiset puheet kannattaa päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tietämättömien ”asiantuntijuuteen” ei kannata luottaa edes vähän alusta. Ei siis myöskään minun...

Pieni sananen vielä omasta tilanteestani, joka ei varsinaisesti ole depressiota. Monesti koen tuntemuksia, että en aivan kuulu tähän maailmaan. En sellaisena kuin maailma minulle näyttäytyy. Olen mies, ja hyvin herkkä sellainen. Olen vuosikymmeniä yrittänyt sopeutua länsimaisen miehen muottiin, johon en mitenkään sovi. Lopputuloksena on se, että sisimmässäni olen edelleen hyvin herkkä, mutta ulkokuori on kovettunut; olen rakentanut itselleni haarniskan, jotta muiden sanat ja teot eivät pääse satuttamaan. Huono puoli siinä on se, että se samainen haarniska ei tee eroa hyvän- ja pahantahtoisuuden välillä, vaan jättää minut emotionaalisesti kylmäksi valtaosan ihmisiä kanssa. Joillain on onneksi hämmentävä taito mennä siitä suoraan läpi ja tällaisten ihmisten kanssa olen onnistunut rakentamaan hyvin erityislaatuisen suhteen. Harmillisesti niitä ihmisiä ei vain ole kovin paljon, ja siitä syystä koen aika ajoin aika rajuakin yksinäisyyttä. Se yksinäisyys monesti purkautuu pahoinvointina, hyvin negatiivisina tunteina omaa itseäni kohtaan. Toisinaan tuntuu siltä kuin olisin luisumassa kohti masennusta, mutta silti en käyttäisi sitä sanaa, koska koen sen olevan siitä hyvin kaukana. Oma pakokeinoni tälle kaikelle on oikeastaan aina ollut itseni hautaaminen työllä. Ja sitähän riittää, niin paljon kuin jaksaa tehdä. Toinen keino on ollut tuoda toista pääpiirrettäni, empaattisuutta, vahvasti näkyväksi. Olen pyrkinyt myötäelämään muiden tunteita ja elämää ja yrittänyt sillä tehdä itsestäni tärkeämmän. Molempien keinojen armoton puoli on se, että samalla olen jättänyt omat tarpeeni huomioimatta ja olen laiminlyönyt oman mielenterveyteni. Onnekseni olen huomannut tämän itsekin tekemällä kovasti työtä oman itseni kehittämisen suhteen ja olen tietyllä tapaa löytänyt - ainakin hetkellisesti - rauhan. Sellaisen rauhan, jossa voin kaiken yksinäisyyden keskelläkin sanoa rohkeasti ”ei”, jos joku ehdottaa tapaamista ja se ei juuri sillä hetkellä tunnu hyvältä. Tilanteissa, joissa se tahto ei lähde omasta itsestäni, vaan mieluumminkin tarpeesta miellyttää muita. On ihmisiä, jotka tietävät tilanteeni, ja heille tuon ein sanominen on toisinaan haastavaa. He onneksi kuitenkin pyrkivät ymmärtämään asiaa, kun puhun heille avoimesti ja rehellisesti asiasta. Juuri nyt tuntuu tosiaan siltä, että kykenen hallitsemaan tilannetta paremmin, vaikka elämältä tietyllä tapaa puuttuu suunta. Sitä suuntaa ei kuitenkaan voi pakottaa, vaan se löytyy kyllä, kun omat sisäiset, itseäni alas polkevat demonit on selätetty. Tiedän olevani arvokas juuri tällaisena, mutta vielä pitäisi päästä pisteeseen, etten kuuntele itseltäni eriäviä mielipiteitä silloin, kun asiat ovat huonommin ja osa minusta yrittää haukkua paskaksi ja turhaksi.

Baby steps...

 

[Iisoppi]

Minulla on taas menossa huonompi kausi. Luulin jo että terapiat ja lääkkeet olisi tasoittanut elämää mutta taas on tullut alamäki jossa tunnen itseni ihan turhaksi. Yritän niin kovasti tehdä kaiken oikein ja niin kuin kuuluu tehdä. Olla iloinen hyvä ihminen. Väsyttää vaan niin paljon. Ja yöllä ei nukuta. Olen ehkä väärässä ketjussa koska nämä minun oireet aiheuttaa lähinnä ahdistuneisuushäiriö johon ei tunnu lääkkeet vaikuttavan. Pohjalla on kyllä masennus joka ei vaan täysin väisty. Toivottomuus nostaa päätään. Illalla varsinkin jotenkin vaan... En edes halua ajatella.

@Kaatosade , voimia sinulle.... Ehkä voisit hakea myös apua terveydenhuollon palveluista. Ehkä sinulle löytyy hyvä lääke ja keskusteluyhteys auttaa etenemään johonkin. Aina voi yrittää...

 

[Lert]

Minulla on taas menossa huonompi kausi. Luulin jo että terapiat ja lääkkeet olisi tasoittanut elämää mutta taas on tullut alamäki jossa tunnen itseni ihan turhaksi. Yritän niin kovasti tehdä kaiken oikein ja niin kuin kuuluu tehdä. Olla iloinen hyvä ihminen. Väsyttää vaan niin paljon. Ja yöllä ei nukuta. Olen ehkä väärässä ketjussa koska nämä minun oireet aiheuttaa lähinnä ahdistuneisuushäiriö johon ei tunnu lääkkeet vaikuttavan. Pohjalla on kyllä masennus joka ei vaan täysin väisty. Toivottomuus nostaa päätään. Illalla varsinkin jotenkin vaan... En edes halua ajatella.

@Kaatosade , voimia sinulle.... Ehkä voisit hakea myös apua terveydenhuollon palveluista. Ehkä sinulle löytyy hyvä lääke ja keskusteluyhteys auttaa etenemään johonkin. Aina voi yrittää...

Nämä ovat monelle vastaavista asioista kärsiville normaaleja juttuja, että syksyllä on taas vaikeampi aika. Pimeys ja synkkyys yksistään masentaa ja ahdistaa. Sitten on ihan konkreettisia asioita mihin voi vähän itsekin vaikuttaa eli esimerkiksi D-vitamiinin vaje, joka on monilla päällä pimeinä kuukausina.

Ei ole mikään ihme, jos näinä aikoina on erityisesti ollut vaikeaa. Muista kuitenkin, että edessä on aina parempaa. Olet käsittämättömän arvokas ihminen. Sinun ei tarvitse kenellekään todistaa hyvyyttäsi. Olet oikeutettu omana itsenäsi kaikkeine tunteinesi täällä elämään yhdessä meidän kaikkien kanssa.

 

[Iisoppi]

Kiitoksia kauniista sanoista @Lert. Kyllä minä selviän tästä. Alamäet on tuttuja minulle... vaikka ne tuntuu kurjilta niin tiedän että selviän niistä. Lähelläni on ihminen joka välittää ihan kypällä. Hän näkee (iloisen) esitykseni lävitse ja tietää milloin minua oikein ahdistaa. Silloin hän usein tekee ruokaa ja hellii minua muutenkin.

 

[Pottakameli]

Olen tehnyt tässä viikonlopun muuttoa ja kaappien pimeistä nurkista löytyi paljon juttuja, jotka olin vaan huonoina aikoina haudannut sinne unohtumaan. Jossain vaiheessa lakkasin huolehtimasta tuosta asunnosta täysillä, kun ei vaan ollut energiaa ja samalla sysäsin tavarat jonnekin ja sinne unohtuivat.

Tavallaan miettii mitä se elämä olisi voinut olla, jos olisi pystynyt olemaan ns. Parhaimmillaan Jatkuvasti. Samalla toivon, että tuo muutto 5 vuoden kyseisessä asunnossa asumisen jälkeen tuo uuden startin elämälle.

Paljon meni tavaraa roskiin ja jotkut löydöt toivat kyllä vähän tunteita pintaan.

Eteenpäin Jutilan sanoin.