No ainakin lääkkeessä on hyvä ilmoitusmekanismi, että huomas kyllä heti jos jää yhtenä päivämä lääke ottamatta. Seuraavana päivänä alkas ainakin itselläni huimaukset. Toi huimaus on kyl niin kamalaa, että varmasti osa jatkaa sen takia lääkkeiden syöntiä. Tälle lääkkeelle pitäis ehdottomasti tehdä pienempiäkin tabletteja. 37,5mg minimi annoksen tiputus on tosi iso.Olen käyttänyt ao. lääkettä nyt reilut pari vuotta, vain 75mg päivittäin. Olen myös kokeillut harventaa väliä pikkuhiljaa, mutta se on kaatunut yllättäen aivan hirvittävään oloon heti, kun on ottanut lääkkeen vaikka vain vuorokauden tauon jälkeen. Useampi tunti menee ihan zombina, ennenkuin huimaus, yms. alkaa helpottamaan. Lisäksi nukkuminen on melko levotonta tauon aikana - tulee erittäin epämiellyttäviä unia, joista herää ahdistuneena.
Olen joskus miettinyt tuota rakeiden vähentämistäkin, mutta on käynyt mielessä, että onkohan niissä eri liukenemisaikoja enkä ole sitten lähtenyt kokeilemaan.
Minun kokemukseni on siis, että vähentäminen on tuskallisen vaikeaa jopa niinkin pienellä annoksella, mitä mulla menee.
Kuulostaa aika tutulta. Minä olin tosin yrittäjänä... Burnout siitä sitten lopulta tuli. Ehkä semmoisen puoli vuottaa ennen sitä nukuin semmoisen 2-4 h yössä. Mikä ei tietenkään ollut missään nimessä suotavaa ala huomioon ottaen. Mutta jotenkin sitä jaksoi. No, lopulta kun jouduin antamaan periksi niin olen sillä samalla tiellä ja aikaa on kulunut kohta neljä vuotta. Saikulle kun jäin niin ensin nukuin yötä ja vielä aamupäivät, sen jälkeen en sitten nukkunutkaan Nyt on suurin piirtein seitsemäs lääke menossa, jolla saan nukuttua kohtalaisesti. Sen voin todeta, että nukkuminen on tärkeää. Ehkä minäkin tästä vielä joskus töihin kykenen, en tiedä.Täällä ei taida olla työuupumukselle omaa ketjua, joten menkööt tänne. Aihe liippaa allekirjoittanutta lähellä, sillä tunnen olevani elämän ensimmäisen burnoutin lähtöpisteessä. Tai ollut siinä jo parin kuukauden ajan.
Perinteinen tapaus työelämästä. Todella paljon töitä pöydällä. Uusia tulee ennen kuin vanhat ehtivät alta pois. Tulee kiire ja työn jälki heikkenee. Vanhat työt alkavat palautua bumerangina takaisin työpöydälle, samalla kun mitään ei poistu ja uusia tulee jatkuvasti tilalle. Asiakkaat antavat toistuvasti ikävää palautetta joka entisestään mehuja.
Minulla ei ole ketään kollegaa, jolle voisin ulkoistaa edes osan töistäni. Apuja ei tule mistään suunnasta, ei vaikka puhuu asiasta esimiehille. Parhaimpina kertoina kun lähestyn esimiestä pyytääkseni apua loputtoman työlistani kanssa, saan vaihdossa vain lisää töitä. Lopputulos: painellaan pitkää päivää viikonloppuja myöten. Samalla tulee esimiehiltä palautetta miten paljon merkkaan työtunteja itselle (vaikka minusta tuntuu, etten edes kirjaa kaikkia).
Jos joku ihmettelee miksen kirjaa kaikkia työtunteja, niin väsymyksen takia työntekoni on muuttunut tehottomaksi. Tosi monesti päivän aikana huomaan pysähtyneeni tuijottamaan työläppärin ruutua tekemättä yhtään mitään. Päässä ei liiku tuolla hetkellä mitään, mikä on tosi outo juttu.
Väsymyksestä on vihjattu päivittäin joka kerta kun mahis tulee ja useamman kerran koitettu nostaa kissa pöydälle ihan suoralla puheellakin, mutta mitään ei tapahdu. Yksi esimiehistä suhtautuu puheisiin kuin ilmaan, toinen esimies vuorostaan "tukahduttaa" puheeni. Kaikilta tulee löpinää asioiden parantamisesta, mutta mitään konkreettista ei tapahdu. Esimerkiksi kun valitan oman työni huonoa laatua kiireestä johtuen, vastaus on "ei elämässä voi aina tehdä hyvää suoritusta, joskus pitää mennä mistä aita matalin". Esimiehet pallottelevat ongelman ratkaisua toinen toisilleen, eikä kukaan ota asiasta koppia.
Se myös vituttaa vietävästi tällä hetkellä, että nimeni on alla määräaikaisessa työsopimuksessa, eikä työnantaja tahdo päästää minusta irti ennen sopimuksen loppumista (kuvittelevat että jatkaisin myös nykyisen sopimuksen jälkeen). Olen siis vihjannut suoraan, että minulla olisi intressejä lopettaa työskentely, mutta esimiesten mukaan tähän ei kyetä. Tämä on juuri sitä tukahduttamista, mitä edellisessä kappaleessa puhuin. Jos mahis olisi käydä hakemassa verokortti talteen heti, olisin sen varmaan jo tehnyt.
Työni koostuu erilaisista määräajoista, jonka vuoksi työstressi on paikoittain todella kova. Sekään ei ole tavatonta, että minulle asetetaan todella tiukka aikataulu, jota vastaan painan iltoja ja viikonloppuja myöten, mutta kun tavoiteajankohta lähenee, niin projekti jää "holdiin" ja voi palata koska tahansa välittömästi työpöydälle. Koronan vuoksi pari projektia on ollut jäissä huhtikuusta asti. Ne tulevat varmasti jossain kohti pöydälle saatesanoilla "viimeistele heti", ja silloin taas mennään.
Tällä hetkellä työasiat ovat mielessä kellon ympäri. Keskittymiskyky on olematon, oli kyseessä työ tai vapaa-aika. Tämän lisäksi työasiat valvottavat sängyssä, kun nukkumaan mennessä duunijutut jäävät pyörimään päähän. Lähes joka yö töiden tekeminen jatkuu myös unissa. Tämän lisäksi kroppa on alkanut oikutella erilaisten lihassärkyjen vuoksi, joka viimeistään valvottaa öisin, jos työasiat eivät ole unia vieneet. Villi arvaus on, että lihaskipujen perimmäinen syy voi olla henkinen väsymys.
Joku kysyy kuitenkin, miksen ole puhunut asiasta lääkärille. Syy on juuri siinä, että töitäni ei voi ulkoistaa kenellekään muulle. Vaikka jäisin parin viikon saikulle, palatessani töihin työpöydällä odottaa kahta kauheammin töitä. Lisäksi minulla on ollut pieni toivonkipinä, että jos nyt saisin pahimman työsuman helpottamaan, niin pitäisin vaikka viikon lomaa sen jälkeen. Tämä minulle on osittain jo luvattu, mutta aina vain uudet deadlinet edellisten perään ovat venyttäneet lomani ajankohtaa.
Pikkuhiljaa alkaa kyllä tuntumaan siltä, että täytyy käydä lääkärin kanssa juttelemassa. Nuo yöunet ovat kaikista pahin asia tällä hetkellä, kun edes viikonloppuisin ei tahdo saada nukuttua kunnon yöunia ilman katkoja.
Mulla ei ole näistä henkilökohtaista kokemusta, paitsi entisen anoppini jonkinasteinen kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka ei toisaalta ihan hirveästi koskettanut omaa elämääni. Toisin sanoen, kaikki mitä tästä nyt tulee, voidaan helposti kuitata ”tietämättömän höpötyksenä” tai muuna turhuutena, mutta sanonpa silti. Mun mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta lähteä arvioimaan toisen hätää tai yksinäisyyden kokemusta, ellei omaa näistä aitoa asiantuntemusta ja ole oikeasti tutustunut henkilön taustoihin ja tarinaan. Kaikki mitä tähän kirjoitit on juuri sinun omaa kokemaasi ja siksi arvokasta juuri sellaisenaan. Uskon ja toivon, että ajatusten kirjoittaminen auki edes tällaiselle anonyymille palstalle auttaa juuri sinua jäsentämään ajatuksiasi paremmin ja saamaan sen saatanallisen omassa päässä käydyn dialogin parempaan järjestykseen. Ajatusten jäsentely ”paperille” ei ehkä tuo välitöntä apua, mutta se toivon mukaan auttaa hahmottamaan paremmin, mitä siellä pään sisällä tapahtuu. Olen itse huomannut, että kun ajatukset alkavat junnata kehää ja jokin asia alkaa tuntua ylitsepääsemättömältä, niin puhuminen auttaa. Ja jos ei ole ketään kelle puhua, niin asioiden kirjoittaminen esille, näkyväksi, auttaa pääsemään siitä oravanpyörästä hetkeksi irti. Kukaan meistä ei voi täysin rehellisesti sanoa, että ”lähde ulos ja lenkille, sillä se masennus poistuu”. Ja toivon, ettei kukaan mene sellaista myöskään mölisemään. Sellaiset puheet kannattaa päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tietämättömien ”asiantuntijuuteen” ei kannata luottaa edes vähän alusta. Ei siis myöskään minun...Tiedostan varsin hyvin sen, että tämä avautuminen ei kiinnosta ketään, voin syyttää asioista hyvin pitkälti itseäni, tämänkaltainen uhriutuminen on pelkästään ärsyttävää eikä nettiin avautuminen muuta tilannetta mihinkään suuntaan. Voitte siis säästää “ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde lenkille, sillä se masennus paranee”-tyyppiset saarnat itsellänne. Silti tuntuu siltä, että on pakko päästä avautumaan. Ei ole ketään muutakaan kenelle puhua ja pää leviää kohta ihan oikeasti, jos jatkan näiden juttujen pyörittelyä pelkästään omassa päässäni. En ole kovin aktiivinen tällä palstalla, mutta jos joku on kirjoituksiini törmännyt, on voinut huomata, että suurin osa niistä käsittelee yksinäisyyttä/stressiä/ahdistusta/univaikeuksia/ milloin mitäkin edellämainittuihin liittyvää.
Olen ollut vakavasti masentunut jo pitkään. Diagnoosin sain (parin muun mielenterveyshäiriön ohella) jo vuosia sitten, ja pahimmillaan masennus oli suunnilleen vuonna 2015. Menemättä sen enempää yksityiskohtiin kerrottakoon se, että yritin tuon vuoden aikana kolmesti riistää hengen itseltäni. Olen kuitenkin tässä kirjoittamassa tätä, joten ei ole vaikea päätellä noiden yritysten lopputulemaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla se ei ollut lähelläkään. Kolmannella se ehkä oli, mutta ei riittävän lähellä. Neljännen kerrankin olin jo suunnitellut, mutta silloin tuli pari syytä, minkä vuoksi jaksoin vielä jatkaa. Kumpikaan noista syistä ei ole enää osa elämääni, mutta en ole enää aikeissa tehdä itselleni mitään.
Tuon vuoden jälkeen vointi on aaltoillut lähinnä kohtalaisen ja todella huonon välillä. Vuonna 2019 alkoi pidempi alamäki, jonka myötä jatkan edelleen pohjaa kohti luisumista. Tai no, “pohjaa”, koska en ole vahingoittamassa itseäni eli ihan kirjaimellisesti pohjalle en ole päätymässä. Ihan jo senkin vuoksi, että en halua, mutta myös siksi, että eiköhän kolme yritystä kerro jo ihan riittävästi siitä, että ei minusta ole siihen(kään).
Apua pitäisi varmaan hakea. Tässä on vain se, että en ole aiemminkaan kokenut ammattiapua kovin hyödylliseksi, opiskelijaterveydenhuollossa oltiin sitä mieltä, ettei sille ole tarvetta ja kaiken muun hyvän päälle tämä Vastaamo-case on heikentänyt jo valmiiksi alhaista luottamusta mihinkään auttaviin tahoihin todella paljon. Toisekseen, kuten yllä tulikin jo mainittua, niin olen jo aika lailla turtunut tähän olotilaan. Mitään akuuttia hätää ei siis ole ja kykenen kyllä toimimaan arjessa edes jokseenkin, niin tuskinpa siitä mitään hyötyä olisi, jos menisin lässyttämään jollekin terapeutille tai alkaisin napsia jotain tabletteja. Eivät ne ole ennenkään auttaneet, joten tuskinpa auttaisivat nytkään, varsinkaan kun mitään suoranaista hätää ei tosiaankaan ole.
En ole koskaan ollut kovin hyvä avautumaan enkä tiedä, onko tästäkään nyt juuri mitään hyötyä, mutta ehkä tämä vähän helpotti.
Minulla on taas menossa huonompi kausi. Luulin jo että terapiat ja lääkkeet olisi tasoittanut elämää mutta taas on tullut alamäki jossa tunnen itseni ihan turhaksi. Yritän niin kovasti tehdä kaiken oikein ja niin kuin kuuluu tehdä. Olla iloinen hyvä ihminen. Väsyttää vaan niin paljon. Ja yöllä ei nukuta. Olen ehkä väärässä ketjussa koska nämä minun oireet aiheuttaa lähinnä ahdistuneisuushäiriö johon ei tunnu lääkkeet vaikuttavan. Pohjalla on kyllä masennus joka ei vaan täysin väisty. Toivottomuus nostaa päätään. Illalla varsinkin jotenkin vaan... En edes halua ajatella.
@Kaatosade , voimia sinulle.... Ehkä voisit hakea myös apua terveydenhuollon palveluista. Ehkä sinulle löytyy hyvä lääke ja keskusteluyhteys auttaa etenemään johonkin. Aina voi yrittää...
Huono mieliala ollut viime päivinä. Opiskelu ei ole maistunut, pakotan vain itseni suorittamaan kurssit ja käymään töissä. Mikään ei ole innostanut muutamaan päivään. Yksin oleminen kotona vapaa-ajalla sekä arjessa ahdistaa. Aamuisin ei jaksaisi herätä ja illalla haluan nukahtaa mahdollisimman aikaisin. Tuntuu että en voi avautua kellekään ja ihmiset kenestä välitän, välttelevät minua. Tyttö kenestä pidän lopetti yhtäkkiä minulle puhumisen, ja kaverini ovat kiireisiä töiden tai opiskelun takia. En ole siivonnut, enkä käynyt muutamaan päivään, ei ole jaksanut.
Itselläni varmaan myös tämä vuodenaika ja korona tuo lisää näköalattomuutta. Itse kaipaan myös fyysistä- ja varsinkin henkistä läheisyyttä mitä tyttöystävä voisi tuoda. En haluaisi olla muutenkaan näin yksin, haluaisin välittäviä ihmisiä ympärilleni, ja joskus tukea muilta. Jonkun mielestä voi kuulostaa turhalta valittamiselta, kun näen ainakin viikoittain jotain kaveria, joskus useammin ja joskus harvemmin. Yksin ollessa sitä tulee kuitenkin mietittyä liikaa negatiivisia asioita itsestä sekä muista, tulee oltua liian kärsimätön mitä tulee esimerkiksi ihmissuhteisiin tai sitten elelee omassa pilvilinnassa ja kun totuus käy ilmi, se sattuu.Ekana sanon voimia sinne. Kuulostaa myös hyvin tutulle jutelle. Itse kanssa viettänyt hyvin paljon aikaa omillaan ilman ystäviä. Luojan kiitos talosta löytyy puoliso ja pari lasta. Itse olen löytänyt tähän yksinäisyyteen yhden erinomainen harrastuksen. SAUNA. Kaupungista löytyy monta mahtavaa saunaa. Aina kun menee saunan lauteille istumaan niin kyllä sieltä löytyy joku kenen kanssa alkaa juttelemaan. Pari bisseä reppuun ja saunomaan. Tämä on myös minun suunnitelma tällä viikolla.
Kuunnelkaa niitä, jotka suunsa aukaisevat. Se voi olla merkki jostain todellisesta pulmasta, jonka yksilö tiedostaa ja haluaa ongelman ratkaista. Ne ovat vaarallisimpia, jotka eivät puhu. Uskaltaisin väittää, että näin se menee.