Taudinkuvana depressio

[Ted Raikas]

Ei ole tänne tullu vähään aikaan kirjoiteltua, mutta kirjoitellaan nyt sananen.

Tämän vuosikymmenen alku oli tosiaan erinäisistä syistä itselleni tosi vaikeaa ja kun oli työtön, niin omaa tarpeettomuuden tunnettaan tuli lääkittyä välillä liikaakin alkoholilla. Tuo alkoholi on kyllä tosi paska seuralainen jos olet depressiivinen ja muutenkin kärsit sosiaalisista ahdistuksista, kuten minä. Pahentanut välillä vaan entisestään sysäten epätoivon kuiluun. Minullahan todettiin siis keskivaikea masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko sekä viitteitä sekamuotoisesta persoonahäiriöstä myös oli, ainakin estyneen ja epävakaan persoonan piirteitä löytyi sekä myös psykoosipiirteisen. Psykiatrin mukaan noista jotkut ei kyllä oikein yleensä istu samaan henkilöön, mutta tiedä näistä sitten. Voi olla persoonahäiriö, tai sitten ei. Ainakin ihmissuhteet on olleet aina varsin kaoottisia ja ristiriitaisia.

Työelämään mukaan pääseminen tokikin helpotti ja auttoi paljon eteenpäin, mutta ei kaikenlaisiin henkisiin solmuihin ja traumoihinkaan.

Tässä kohtaa muutaman muun kohtuu suuren elämänmuutoksen myötä kuvaan astui psykedeelit. No, en minä niitä ole paljoa ottanut, mutta psilosybiinisieniä kerran ja hiljattain myös MDMA:ta ja nuo on kyllä avanneet monia asioita henkisellä puolella, nostanut vireystasoa ja tiettyä sosiaalista rohkeuttakin - siis jälkeenpäin. Itse kokemukset noiden aineiden kanssa on ollut aika kummallisia, outoja ja osin pelottaviakin, mutta jälkivaikutukset jotka tuntuu pitkään on tavallaan mielenkiintoisimmat. Ihan noin vaan en ole mennyt näitä aineksia ottamaan, vaan harkinnut pitkään ja myös miettinyt sopivaa hetkeä. Kokemus noiden kanssa on, että ihan jatkuva nappailu ei kenties kannata, koska ajatuksia ja tunteita on syytä purkaa, keskustella niistä ja sulatella. Liian tiheästi käytettynä voisi olla, ettei aikaa siihen ole. Toki kuka mitenkin. Tiedän kyllä sellaisia jotka tekee toisin.

Kyllä minä näen noissa todella suuren potentiaalin mielenterveyden kohentamiseen. Eikä tämä ole mitään hippiblaastausta, vaan aikanaan, ennen kuin nuo aineet kiellettiin niitä oikeasti tutkittiin mm. riippuvuuksien ja mielenterveyden ongelmien parantamiseen ja tulokset oli lupaavia, kuten ne on nykyäänkin, kun psykedeeliavusteista terapiaa ollaan tutkittu. Todella moni on saanut siitä apua. Omien kokemusten perusteella olen vakuuttunut asiasta. En nyt suoraan kellekään tietenkään suosittele, sillä ei nuo täysin riskittömiä tokikaan ole. Laittomiakin (ikävä kyllä.) Puhumattakaan, että subjektiivisten kokemusten ollessa kyseessä, ei voi luvata, että koet ja tunnet sitä ja tätä, koska minä koin. Olosuhteet ratkaisee ja siksi en oikein noiden bilekäyttöä ehkä kannata. En tuomitse, toki, mutta omakohtaisesti näen, että paras setting on se, että on turvallinen, rauhaisa ympäristö ja mielellään luotettava ihminen jolle voi puhua. Sillä puhumisen ja sisäisten asioiden purkamisen tarve voimistuu näiden kautta. Ilmaisu selkiytyy ja vahvistuu.

Todetaan vielä, että nuo molemmat kokemukset on suitsineet mm. juomahaluja huomattavasti. Jotenkin intoa muutenkin terveellisempään elämäntyyliin on alkanut tulla. Eli se, miten nuo voi vähentää riippuvuuksia on kyllä ihan validi asia. Alkoholia en ole jättänyt kokonaan pois, mutta paremmin tiedostaa sen, että miten pahasti se voi rapauttaa mielentilaa ja voimistaa kielteisiä ajatuksia. Nyt sitä tekee mieli juoda entistäkin maltillisemmin ja osaa lopettaa ajoissa, juo vain silloin kun todella tekee mieli ja on hauskaa. Masennukseen se ei ole toimiva lääke. Ennemmin vaikka rauhoittuminen silmät kiinni ja syviä hengityksiä.

Masennus ja vääristyneet ehdollistuneet käytösmallit ja tavat ei ole poistuneet tietenkään kokonaan, mutta ainakin tiedostan ne paremmin ja pystyn suhtautumaan niihin kyseenalaistavasti ja miettimään muita suhtautumistapoja. Tuolta osin suunta on parempaan, näkisin.

 

[godspeed]

Noin 10 vuotta olen syönnyt mielialalääkkeitä, mutta tilaani ei ole juurikaan koskaan paremmin tutkittu. Tänä aikana on ollut hyviä ja huonoja jaksoja, mutta elämä on kuitenkin ollut aika tasapaksua ilman ilon huippuja tai syviä masennuksen kuoppia. Minulle on useampi henkilö sanonut että kannattaisi mennä juttelemaan ja hakea ammattiapua, mutta jostain syystä tämä tuntuu ylitsepääsemättömältä. En voi kuvitella kertovani omia henkilökohtaisia tuntojani kenellekkään vieraalle. En pysty enkä halua ottaa riskiä että tämä henkilö on joku jonka kanssa ei kemiat toimi alkuunkaan. Ylimielinen työhönsä leipiintynyt vanhempi mies, tai juuri valmistunut, minua huomattavasti nuorempi tyttö. Niinpä olen tarponut omassa tasapaksussa elämässäni vuodesta toiseen.

Olet aikaisemminkin kertonut jollekin, koska olet lääkkeet saanut. Minua ihmetyttää tosin, että mitään kontrollikäyntejä ei ilmeisesti ole ollut? Olet siis ollut käytännössä heitteillä, vaikka kai jotain kautta olet reseptejä uusinut.

Tehtävänä lekurikäynti ei ole kuitenkaan sen vaikeampi nykyään, vaan itse asiassa paljon helpompi. Mieleterveysongelmista tiedetään paljon enemmän, lääkärit ovat kehittyneempiä ja tietäväisempiä ja osaavat suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella. He ymmärtävät paremmin nyt kuin "ennen" millaisia tauteja tai häiriöitä on olemassa, koska mt-ongelmia on alettu diagnosoida kovemmalla kädellä ilman että se on kuitenkaan diagnosoimista diagnosoimisen vuoksi. Kärsiminen on aivan turhaa ajantuhlausta, tiedät sen itsekin, joten jos saan vielä yhden antamattoman neuvon antaa, niin pyydä vaikka jotakuta muuta tilaamaan aika lekurille, jos et itse jaksa tai se on jotenkin vaikeaa. Lekurit kuuntelevät vuositolkulla samanlaisia juttuja kuin joista sinä kärsit, joten mikään ei ole enää niille täysin uutta. Heitä ei kannata enää pelätä, sillä vain rehellisesti kertomalla voi päästä eroon kärsimyksistään, ikään kuin purkamalla ne sosiaalisen kontaktin kautta. Pelkäät minusta enemmän itseäsi kuin ketään muuta, joten ainoa kanavointikeino on kertoa ja kertoa, puhua ja puhua. Tulet vielä huomaamaan sen, kuinka hyvältä ja autuaalta tuntuu kertoa asioista jollekin, joka kuuntelee.

 

[Petri1981]

E
Tässä kohtaa muutaman muun kohtuu suuren elämänmuutoksen myötä kuvaan astui psykedeelit. No, en minä niitä ole paljoa ottanut, mutta psilosybiinisieniä kerran ja hiljattain myös MDMA:ta ja nuo on kyllä avanneet monia asioita henkisellä puolella, nostanut vireystasoa ja tiettyä sosiaalista rohkeuttakin - siis jälkeenpäin. Itse kokemukset noiden aineiden kanssa on ollut aika kummallisia, outoja ja osin pelottaviakin, mutta jälkivaikutukset jotka tuntuu pitkään on tavallaan mielenkiintoisimmat. Ihan noin vaan en ole mennyt näitä aineksia ottamaan, vaan harkinnut pitkään ja myös miettinyt sopivaa hetkeä. Kokemus noiden kanssa on, että ihan jatkuva nappailu ei kenties kannata, koska ajatuksia ja tunteita on syytä purkaa, keskustella niistä ja sulatella. Liian tiheästi käytettynä voisi olla, ettei aikaa siihen ole. Toki kuka mitenkin. Tiedän kyllä sellaisia jotka tekee toisin.

Kyllä minä näen noissa todella suuren potentiaalin mielenterveyden kohentamiseen. Eikä tämä ole mitään hippiblaastausta, vaan aikanaan, ennen kuin nuo aineet kiellettiin niitä oikeasti tutkittiin mm. riippuvuuksien ja mielenterveyden ongelmien parantamiseen ja tulokset oli lupaavia, kuten ne on nykyäänkin, kun psykedeeliavusteista terapiaa ollaan tutkittu. Todella moni on saanut siitä apua. Omien kokemusten perusteella olen vakuuttunut asiasta. En nyt suoraan kellekään tietenkään suosittele, sillä ei nuo täysin riskittömiä tokikaan ole. Laittomiakin (ikävä kyllä.) Puhumattakaan, että subjektiivisten kokemusten ollessa kyseessä, ei voi luvata, että koet ja tunnet sitä ja tätä, koska minä koin. Olosuhteet ratkaisee ja siksi en oikein noiden bilekäyttöä ehkä kannata. En tuomitse, toki, mutta omakohtaisesti näen, että paras setting on se, että on turvallinen, rauhaisa ympäristö ja mielellään luotettava ihminen jolle voi puhua. Sillä puhumisen ja sisäisten asioiden purkamisen tarve voimistuu näiden kautta. Ilmaisu selkiytyy ja vahvistuu.

Nämä ovat kyllä mielenkiintoisia asioita. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vaikeasta post-traumaattisesta stressihäiriöstä kärsiville sotilaille on tehty MDMA-terapiakokeiluja, ja tulokset ovat olleet häikäiseviä. Joissakin tapauksissa jo yksi terapiakerta on tuonut merkittävää parannusta ja kolme terapiakertaa käytännössä parantanut vaikean sairauden kokonaan. Lääkeyhtiöt eivät vain kovin suopeasti näihin valitettavasti suhtaudu, koska ne ovat vähän liiankin tehokkaita, sillä onhan se lääkebisnekselle parempi, että ihmiset syövät vuositolkulla kalliita mielialalääkkeitä (Erittäin hintavia varsinkin Yhdysvalloissa), kuin se että pari annosta MDMA:ta parantaisi sairauden. Surullista.

Ekstaasi pelasti sotaveteraanin: ”USA:ssa 22 veteraania tekee joka päivä itsemurhan – voitaisiin välttää” - Suomenkuvalehti.fi

Linkin takana lukemisen arvoinen artikkeli, jossa MDMA-terapia pelasti vaikeasti sairaan hyvinkin nopeasti.

 

[hablaa]

Menee nyt pikkuisen ohisektoriin otsikosta, mutta kerta asiasta on puhetta, muutama pointti niille jotka harkitsevat MDMA:ta itseterapointiin (en kannusta enkä tuomitse, aikuiset ihmiset saavat tehdä kehollaan mitä lystäävät ja tosiaan erittäin positiivisiakin tuloksia ollaan saavutettu). Ensiksi, "essot" mitä helpostikin tulee kadulla vastaan sisältävät hyvin harvoin pelkästään MDMA:ta, joskus ei laisinkaan. Saattaahan sitä sattua "sitä itseään" vastaan, mutta on melkoista arpapeliä. Ja kun se sisältö tosiaan voi olla ihan jotain muutakin, suosittelen jättämään terapiamielessä väliin (esimerkiksi amfetamiini tuskin hirveästi ahdistusta helpottaa). Eli siis, MDMA aina "kristallina". On tyyristä, mutta tietää ainakin mitä saa.

Sitten kun on terapiasession aika, jos suinkin mahdollista yksi hyvä ystävä mukaan, joku johon luottaa. Jos ei "matkakumppaniksi" niin ihan vaan olemaan paikalla. Kyse ei ole siitä, ettäkö olisi mitään riskiä tyyliin "luulen olevani appelsiini ja kuorin itseni" (joka on urbaani legenda LSD:stä, sivuhuomiona), mutta vaikka sitä asoita voi pyöritellä omassakin päässä, varmasti tulee jossain vaiheessa olo että haluaisi keskustella jonkun kanssa. Sitä varten siis. Voihan sitä toki useammankin ihmisen ottaa mukaan, mutta se menee helposti bilettämiseksi ja ryhmässä omista asioista puhuminen voi myöskin tuntua hankalammalta.

Mikään ei tule ilmaiseksi ja myös MDMA:n käytön jälkeen voi olla hetken aika nihkeä olo. Ei pelkästään "laskut" seuraavana päivänä, vaan vähän pidemmän aikaa. Syy on ihan fyysinen, MDMA kuluttaa serotoniinin aivoista aika tehokkaasti, kestää hetken ennen kuin normitila palautuu. Tätä ei pidä yrittää kompensoida ottamalla lisää - ensiksikään, se ei toimi enää niin hyvin (pitää ottaa isompi annos eikä siltikään vaikutus ole sama) ja serotoniinitaso senkun laskee entisestään. Ei varmaankaan suotavaa, etenkin jos masentaa jo valmiiksi.

Ja sitten vielä erittäin tärkeä juttu, ei missään nimessä MDMA:ta mielialalääkkeiden kanssa. Riippuen lääkkeestä, voi olla ettei tee mitään tai voi olla jopa hengenvaarallista. Jotkut talidomit tietoisesti "boostaa" ottamalla erästä tiettyä (en nimeä tässä ettei kenelläkään käy edes mielessä), täysin järjetöntä pelleilyä. Eli siis vähintään parin päivän tauko mielialalääkkeistä, mielellään vaikka viikko, etukäteen.

Mutta kuten todettua, en kannusta ketään käyttämään huumeita (tosin en tuomitsekaan), tämä oli ihan näin käyttöturvallisuuden kannalta jos siltä tuntuu.

 

[Ted Raikas]

Paljon hyviä pointteja.

Ensiksi, "essot" mitä helpostikin tulee kadulla vastaan sisältävät hyvin harvoin pelkästään MDMA:ta, joskus ei laisinkaan. Saattaahan sitä sattua "sitä itseään" vastaan, mutta on melkoista arpapeliä. Ja kun se sisältö tosiaan voi olla ihan jotain muutakin, suosittelen jättämään terapiamielessä väliin (esimerkiksi amfetamiini tuskin hirveästi ahdistusta helpottaa). Eli siis, MDMA aina "kristallina". On tyyristä, mutta tietää ainakin mitä saa.

Se mitä itse otin oli nimenomaan kristallimuodossa olevaa, eli puhdasta. Tämän asian suhteen olen tarkkana ja en missään tapauksessa ottaisi tabletteja. Ellei nyt joku olisi voinut todentaa, että se on puhdasta.

MDMA:na tosiaan myydään kaikenlaisia sekoituksia joista osassa ei ole itse asiaa välttämättä lainkaan. Ikävä ilmiö ja juurikin katukaupan pimeitä piirteitä.

Sitten kun on terapiasession aika, jos suinkin mahdollista yksi hyvä ystävä mukaan, joku johon luottaa. Jos ei "matkakumppaniksi" niin ihan vaan olemaan paikalla.

Juurikin näin. Olennainen juttu ja jossain kohtaa sitä puhetulvaa ja tarinaa alkaa vaan tulla. Varsinaisissa huippukohdissa näiden aineiden vaikutuksen alaisena on ainakin itselläni todella sisäänpäinkääntynyt olo, eikä ole halua keskustella ja kommunikoida millään lailla, vaan keskittyä kokemusmaailmoihin. Tuossa onkin seurana olevan ihmisen syytä muistaa, että antaa aineen vaikutuksenalaisena olevan olla siinä omassa rauhassa, ellei erikseen pyydä apua, eikä varsinkaan tuputa mitään ajatuksia ja mielipiteitään, koska ne voi olla haitaksi. Tuo päti sekä psilosybiinin, että MDMA:n kohdalla. Ajatuksenvaihto sujuu sitten muutamia tunteja myöhemmin jouhevasti. Sitten on puhumisen aika.

Mikään ei tule ilmaiseksi ja myös MDMA:n käytön jälkeen voi olla hetken aika nihkeä olo. Ei pelkästään "laskut" seuraavana päivänä, vaan vähän pidemmän aikaa. Syy on ihan fyysinen, MDMA kuluttaa serotoniinin aivoista aika tehokkaasti, kestää hetken ennen kuin normitila palautuu. Tätä ei pidä yrittää kompensoida ottamalla lisää - ensiksikään, se ei toimi enää niin hyvin (pitää ottaa isompi annos eikä siltikään vaikutus ole sama) ja serotoniinitaso senkun laskee entisestään. Ei varmaankaan suotavaa, etenkin jos masentaa jo valmiiksi.

Tässäkin erittäin hyviä toteamuksia ja näin se on. Toki yksilöllistä kuitenkin. Itse tunsin kyllä aika suuria heittelyjä mielialassa, korkealentoisista aika epätietoisiin ja pelokkaisiin myös. Asiaan auttoi toki se, että pystyi myös noita juttuja purkamaan jonkun tai joidenkin kanssa ja tietää että nuo voi kuulua aika tyypillisenä ilmiönä aineen kohdalla. Ei siis ajaudu totaalipaniikkiin, kun saman kokeneet osaa rauhoitella. Ei omalla kohdalla tulisi mieleenkään vetää tuota tavaraa ihan heti. Ehkä joskus, mutta kunnon tauolla. Kyllä tuossa pureskeltavaa riittää vielä nyt, vaikka kokeilusta on kohta kuukausi aikaa. Järki ja harkinta on kyllä ensiarvoisen tärkeitä. Tällä tavaralla jos millä voi varmaan saada itsensä aika fucked up kondikseen halutessaan ja käsittääkseni juuri ne psykedeeliset ja itsetutkiskelua edesauttavat ominaisuudet hälvenee nopeaan jos tätä vetää usein. Siksikin voi helposti käydä sitten niin, että MDMA vaihtuu suoraan amfetamiinin käyttöön, mikä nyt ei taas ole järin hyvä homma sitten. Se on usein menoa. Tiedän tapauksia.

Ja sitten vielä erittäin tärkeä juttu, ei missään nimessä MDMA:ta mielialalääkkeiden kanssa. Riippuen lääkkeestä, voi olla ettei tee mitään tai voi olla jopa hengenvaarallista. Jotkut talidomit tietoisesti "boostaa" ottamalla erästä tiettyä (en nimeä tässä ettei kenelläkään käy edes mielessä), täysin järjetöntä pelleilyä. Eli siis vähintään parin päivän tauko mielialalääkkeistä, mielellään vaikka viikko, etukäteen.

Tämä. Todella tärkeä juttu. Näistä on tullut lueskeltua, onneksi. Itse en ole tosin SSRI:ta syönyt enää muutamaan vuoteen. Mielialalääkkeet ei toimi monen muunkaan psykedeelin (no MDMA ei ole varsinaisesti edes psykedeeli) kovin hyvin. Monessa tapauksessa lähinnä voi heikentää vaikutukset olemattomiin.

Kuten todettua, pidemmän harkinnan kautta lähdin näitä kokeilemaan. Vuosien pohdinnan jälkeen. En tosiaan lähde suosittelemaan, kuten en yleensäklään päihteitä (edes alkoholia ja sitä varsinkaan) mutta jos joku haluaa kokeilla, toki kerron omista (sinänsä vähäisistä) kokemuksista ja autan tiedonhankinnassa ja olen valmis olemaan myös seurana jos joku joka minut kokee luotettavaksi henkilöksi. Oman harkinnan mukaan.

Ajattelin tästä hommasta nyt tässä ketjussa kertoa, koska molemmat aineet on eri tavalla minua henk.koht. kyllä auttaneet ja antaneet ainakin uudenlaisia lähestymiskulmia omiin ongelmiin ja helpottaneet asioista puhumista ja myös monessa kohtaa olemaan itseään ja tuntemuksiaan kohtaan täysin rehellinen. Olin viime vuonna jossain kohtaa psilosybiinireissun jälkeen työterveyden kautta psykiatrin juttusilla muutaman kerran ja johtuen juurikin tuosta tripistä, niin asioiden käsittely ja esiin tuominen oli paljon iisimpää kuin mitä vuosia aiemmin, jolloin lähinnä halusi karkuun tilanteesta jatkuvasti. Nyt vuorostaan oli todella energinen ja tyytyväinen olo kun oli käynyt puhumassa - koska se sujui. Psykedeeliterapia aineena kiinnostaa paljon ja pyrin lueskelemaan aina kun löytyy jotain juttua. Mitään huuhaata tämä ei ole, koska oikeasti vankkoja tutkimustuloksia siis on.

Sinänsä harmi, että varsinkin 60-luvulla monet hippiliikkeiden ja vastaavien tietyt johtohahmot teki vähän karhunpalvelusta koko alalle ja se johti sitten mm. LSD:n ja monien muidenkin vastaavien aineiden kriminalisointiin ja totaalikieltoon, mikä lamaannutti myös tärkeän tutkimustyön. Onneksi se on nyt asteittain alkanut jälleen vapautua, mutta pitkä matka, että se olisi laillista. Ehkä se päivä koittaa ja moni kipeästi apua kaipaava sitä voisi saada tätäkin kautta.

 

[ace]

@teemu_s
@Pisin Kääpiö 186cm
@godspeed

Kiitos tuesta ja rohkaisusta. Mutsin kuoleman, sekä samoihin aikoihin osuneen hirvittävän selkäkivun myötä tosiaan päädyin lääkäriin ja psykiatrille asti. Tämä sivuutti äidin kuoleman kokonaan ja julisti että masennus johtuu jatkuvasta kiputilasta. Sain reseptit mielialalääkkeisiin, joita aluksi käskettiin ottamaan yli suositeltujen rajojen, sekä kipulääkkeisiin, jotka ilmeisesti luokiteltiin huumeeksi. Olo oli tuolla kombolla ihan kamala ja luojan kiitos kipulääkkeistä pääsin helposti eroon. Mielialalääkkeet vähensin pikkuhiljaa minimiannokseen, jolla olen siis mennyt melkein 10 vuotta.

En muista enää tarkkaan miksi kontrollikäynnit jäivät, mutta tähän kymmeneen vuoteen on mahtunut näistä vaivoista johtunut ainakin työpaikan menetys, sekä parisuhteen loppuminen. Ero ei ollut mitenkään siisti 6v sitten ja painaa jossain takaraivossa vieläkin. Myös jonkin asteinen sosiaalinen eristäytyminen sekä yksinäisyys on astunut kuvaan mukaan. Ihan erakkona en elele, jo työ ja harrastus ovat sellaisia jossa olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä, mutta näiden ulkopuolella pysyttelen hyvin pitkälti kotona omissa oloissa. Hiljattain vastakaiutta jäänyt rakastuminen lienee se laukaiseva tekijä tämän hetkiselle tilanteelle.

Onneksi selkä kuntoutui sen verran leikkaustuomiosta huolimatta, että pystyin palaamaan työelämään, vaikkakin se kipuilee edelleen ja epäilemättä on osasyy tähän kaikkeen. Korvien välissä olevia asioita varmaan pitäisi päästä hoitamaan, mutta se ammattiauttajan puheille meneminen tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä. Minun on vaikea avautua kenellekkään tavallisistakaan asioista, mutta tämä tuntuu ihan mahdottomalta.

Siskoni kärsii samankaltaisista ongelmista ja hänen kanssaan olen asiasta pystynyt puhumaan, mutta tuskin hänkään tietää asian todellista laitaa.

Tässähän tuli huomaamatta vuodatettua jo aika paljon, täytyy keräillä vielä rohkeutta lääkärille menoa varten.

 

[tant gredulin]

Tässähän tuli huomaamatta vuodatettua jo aika paljon, täytyy keräillä vielä rohkeutta lääkärille menoa varten.

Jos puhuminen tuntuu vaikealta voisit kokeilla kirjoittamista. Teksti mukaan ja lääkärille luettavaksi?
Parempia päiviä toivon sinulle!

 

[Hidas_ja_kankea]

Tuollaista näkökulmaa haluaisin tuoda esiin ja kyseenalaistaa psyykkisten vaivojen medikalisoimista.

”Suuri serotoniinihuijaus - Iltalehti”
Uutuuskirjat lyttäävät nykyajan psykiatrian - "Psykiatreista tuli lääketeollisuuden juoksupoikia"

Artikkeli on kovin pintapuolinen raapaisu asiaan, mutta halukkaat voivat vaikka tutustua Kopakkalan kirjaan. Vastavirtaan asettumisen vuoksi Kopakkala menetti kuntoutusjohtajan virkansa.

En haluaisi täysin lytätä psyykelääkkeitä, mutta pelkkä lääkkeiden syöminen ilman henkilökohtaista terapiaa ja seurantaa on huono suuntaus. Joillakin voi toimia SSRI-lääkkeet. Lähihistoriassa on määrätty lääkkeitä, joiden vaikutukset on myöhemmin myönnetty olleen haitallisia tai ollaan rajattu, missä tilanteissä lääkettä määrätään.

Joillakin voi toimia nykysuuntauksen mukainen SSRI ja toisilla vuorostaan ei. On myös sellaisia terapeutteja, jotka lähtevät liikkeelle täydellisestä lääkkeiden kieltämisestä. Joillakin se voi olla paremmin tuloksiin johtavaa. Itselle hyvän hoidon löytyminen voi olla kovan työn takana. Ensimmäinen lähestymistapa ei välttämättä ole paras.

Jokainen ongelmatilanne on yksilöllinen ja yhtä kaiken kattavaa patenttiratkaisua ei ole olemassa.
Mahdollisesti esittämäni linkki on jo esitetty ketjussa, mutta en ole tätä lukenut alusta lähtien.

 

[Tinke-80]

@Hidas_ja_kankea Vastapainoksi voisin sanoa että lääkekielteisyys on todella iso vaiva mt-puolen asiantuntijalle. Aika usein menee aikaa ja vaivaa siihen että ammattilaiset joutuvat väittelemään asiakkaitten kanssa lääkkeiden käytöstä vaikka useimmiten lääkkeet ovat se tehokkain tapa taistella masennusta vastaan.

Mutta pahin uhka taistelussa mielenterveysongelmia vastaan on resurssien puute. Tai niin itse ainakin näen näin kuntoutujan näkökulmasta. Vai mitä mieltä muut tämän ketjun vakionaamat ovat? Saako nykyään näihin ongelmiin hyvin apua? Itse saan kun kerran olen päässyt ns järjestelmän pariin mutta kokemukseni mukaan apua voi olla vaikea saada... varsinkin jos ei osaa tai jaksa hakea apua.

-Tinke

 

[godspeed]

Olen sitä mieltä, että jos lääkkeet eivät toimi, niin aivoissa ei ole mitään fyysistä vikaa.

 

[Morgoth]

Tuollaista näkökulmaa haluaisin tuoda esiin ja kyseenalaistaa psyykkisten vaivojen medikalisoimista.

Sama pätee toki koko lääketieteeseen eikä vain psykiatriaan. Samanlaista keskustelua voi käydä esim. kolesterolilääkkeistä. Onko mitään järkeä syöttää ihmisille lääkkeitä joilla kolesteroliarvot ovat vain hieman kohoillaan. Heille riitää usein liikunnan lisääminen ja ruokavalion muutos. Vastaavasti henkilö jolla kolesteroliarvot ovat yli 10 ei auta kuin lääkkeet, vaikka kuinka tarkkailisi ruokavaliotaan tai liikkuisi miten paljon tahansa. Keskivaikeaan masennuksen asti varmaan muu kuin lääkehoito on tehokkaampaa. Käsittääkseni näin jossakin käypähoidossa yms. on hieman linjattukin.

Näkisin ongelmana enemmän resurssien puuteen. koska jostakin on pakko säästää niin psykiatria luultavasti helpoimpia kohteita päättäjille. Rahalla saa mitä tahansa, mutta kaikilla ei ole varaa ja julkisella puolella potilaat priorisoidaan ja välttämättä lievästi masentuneet eivät saa edes apua (ensimmäinen kerran jälkeen). Lisäksi ihmisiä on paljon avohoidossa joiden paikka luultavasti olisi suljetulla osastolla, joten masentuneita ei välttämättä kukaan ole auttamassa. Erikoissairaanhoitoon ei ole helppo päästä edes psykiatrin lähetteellä ja keskivaikeasta masennuksesta sellaista tuskin kukaan edes kirjoittaakaan.

Erilaisilla terapeuteillakin on myös oma lehmä ojassa. Muutama SSRI-purkki on todella halpaa siihen lystiin verrattuna. Lisäksi erilaisten terapiamuotojen toimivuudesta riittää varmaan vähintäänkin saman verran keskusteltavaa kuin SSRI-lääkkeiden tehosta.

 

[Hidas_ja_kankea]

Vastapainoksi voisin sanoa että lääkekielteisyys on todella iso vaiva mt-puolen asiantuntijalle. Aika usein menee aikaa ja vaivaa siihen että ammattilaiset joutuvat väittelemään asiakkaitten kanssa lääkkeiden käytöstä vaikka useimmiten lääkkeet ovat se tehokkain tapa taistella masennusta vastaan.

Tuotahan esiintyy myös somaattisten sairauksien kohdalla. Samaan aikaisesti sitten tapahtuu myös ylilääkitystä, varsinkin vanhuksille, kun kukaan ei huolehdi kokonaisuudesta. Pitkälti ongelmat johtuvat tosiaan resurssien puutteesta.

Vastaavasti henkilö jolla kolesteroliarvot ovat yli 10 ei auta kuin lääkkeet, vaikka kuinka tarkkailisi ruokavaliotaan tai liikkuisi miten paljon tahansa.

Toinen ristiriitainen oppikiista. Isälläni oli 10 arvot ja niinpä tuo lopulta 86 vuoden iässä kuoli keuhkokuumeeseen. Sydän- ja verenkierto-ongelmia ei esiintynyt. Itse olen saanut ruokavaliolla ja urheilulla arvot pysymään noin 7, mutta perinnöllisesti koko suvussa on korkeat arvot.

 

[Kumielvis]

Moikka. Kyselen täältä kun en nyt oikein googlaamalla löytänyt mitä etsin. Oon nyt pari viikkoa sitten muuttanut Helsinkiin. Mun elämä on viimesen n vuoden ollut melkoisen tapahtumarikasta, hyvällä tavalla. Se on kuitenkin myös tarkottanut että olen muuttanut neljästi, mulla on ollut 10 eri kämppistä ja oon asunut 7kk jenkeissä nyt viimesen kahen kesän aikana. Viime jouluna valmistuin amkista. Kaikki tää on siis ollut erittäin sosiaalista, vilkasta, seikkailullista ja kaikin puolin ihan vitun mahtavaa. Ongelma onkin se et nyt mä oon ihan helvetin yksinäinen ja mun elämä on tylsää. Mulla on perus 8-16 duuni, joka on ihan kivaa. Asun kivassa kämpässä kivan ystävän kaa. Kaikki onkin "ihan kivaa" ja siksi nolottaakin vinkua kun ihmisillä on vakavaa depressiota ja sitä syytä nousta sieltä sängystä ei löydy. Ongelma on vaan se että haluaisinkin ehkäistä sitä nurkan takana kolkuttelevaa syysdepistä. Mulla on ollut aika pahoja syyskausia aiemmin, pariin vuoteen ei ole enää ollut yhtä pahoja kuin nuorempana kun rupesi olemaan itsetuhoisia ajatuksia yms mukavaa.
Samaan aikaan mun isä on juomassa itseään hengiltä ja äiti taas muuttamassa toiseen kaupunkiin (nää kaksi ei siis liity toisiinsa, erosivat yli 20v sitten). Eli mun lapsuuskoti on myös katoamassa. Samaan aikaan mulla puuttuu se tietty kuuluvuuden tunne, kun ei ole ollut oikeaa kotia nyt reiluun vuoteen, siis sellaista pysyvää mikä tuntuu kodilta. Niin toi lapsuuskoti on ollut sellainen. Pimeän syksyn on aina pelastanut se että on ollut kiva perhejoulu, ainut aika vuodesta kun oikeastaan välitän mun porukoista.
Lisäbonuksella rakastuin jenkeissä yhteen tyyppiin ja meillä on nyt omituinen paraskamu -suhde kun molemmat tietää että ei voi olla enempää, se vaan on parempi "deal with it" kun minä. Niin on semmonen kiva riuduttava ikävä tohon päälle. Plus se yksinäisyys, kun aiemmin on ollut koko nuoruuden parisuhteissa ja nyt sit ei ole ollut yli vuoteen.
Tiivistetysti siis on ollut helvetisti muutosta ja tuo iskä tuohon päälle ja haluaisinkin tehdä sen mihin olen ollut liian pelkuri aiemmin eli hakea jonkunlaista terapia-apua koska puhuminen auttaa mulla paljon, en vaan halua kuormittaa kamuja enempää. Noi kaikki mitä löysin on joko saatanan kalliita yksityisiä, kunnallisia jotka kuullosti enempi siltä et ota lääkkeet ja menoks ja sit jotain hippikommuuneja. Hippikommuuneissa ei sinänsä ole vikaa, en vaan kaipaa vertaistukiryhmää vaan 1-on-1 keskustelua.
Tulipas pitkä ja sekava viesti. Jos jollakin on antaa vinkkejä missä pääsisi juttelemaan jollekin ammattilaiselle niin voi laittaa joko tähän tai yv kumpi vaan:) Tattista ja jaksamista syksyyn kaikille, onneksi on vielä pari päivää kivat kelit ennenkun se hilpeä pimeys saapuu.

Tässä on tietty vielä se et aika yleensä auttaa, eli kunhan totun tähän uuteen elämään niin ei ole niin paha. Silti haluaisin nyt tsekata tän avunhommaamisvaihtoehdon kun lupasin itselleni etten enää mee läpi tota yksin.

 

[Meeps]

Tuollaista näkökulmaa haluaisin tuoda esiin ja kyseenalaistaa psyykkisten vaivojen medikalisoimista.

”Suuri serotoniinihuijaus - Iltalehti”
Uutuuskirjat lyttäävät nykyajan psykiatrian - "Psykiatreista tuli lääketeollisuuden juoksupoikia"

Artikkeli on kovin pintapuolinen raapaisu asiaan, mutta halukkaat voivat vaikka tutustua Kopakkalan kirjaan. Vastavirtaan asettumisen vuoksi Kopakkala menetti kuntoutusjohtajan virkansa.

En haluaisi täysin lytätä psyykelääkkeitä, mutta pelkkä lääkkeiden syöminen ilman henkilökohtaista terapiaa ja seurantaa on huono suuntaus. Joillakin voi toimia SSRI-lääkkeet. Lähihistoriassa on määrätty lääkkeitä, joiden vaikutukset on myöhemmin myönnetty olleen haitallisia tai ollaan rajattu, missä tilanteissä lääkettä määrätään.

Joillakin voi toimia nykysuuntauksen mukainen SSRI ja toisilla vuorostaan ei. On myös sellaisia terapeutteja, jotka lähtevät liikkeelle täydellisestä lääkkeiden kieltämisestä. Joillakin se voi olla paremmin tuloksiin johtavaa. Itselle hyvän hoidon löytyminen voi olla kovan työn takana. Ensimmäinen lähestymistapa ei välttämättä ole paras.

Jokainen ongelmatilanne on yksilöllinen ja yhtä kaiken kattavaa patenttiratkaisua ei ole olemassa.
Mahdollisesti esittämäni linkki on jo esitetty ketjussa, mutta en ole tätä lukenut alusta lähtien.

Vaikka lääkehoito on varmasti ongelmallinen asia, eikä siitä ole kaikille apua, suhtaudun melko varauksellisesti Kopakkalaan kyseisen aiheen asiantuntijana. Kopakkala on psykologi. Psykologin koulutukseen kuuluu erittäin pieni pintaraapaisu psyykelääkkeiden farmakologiasta. Toisen artikkelissa mainitun kirjan on kirjoittanut sosiaaliantropologi. Mielummin lukisin tästä asiasta ihan oikeilta alan erikoisasiantuntijoilta.

 

[ace]

Tässähän tuli huomaamatta vuodatettua jo aika paljon, täytyy keräillä vielä rohkeutta lääkärille menoa varten.

Nyt on asia edennyt sen verran, että lääkärillä on käyty. Aamulla on aika mielenterveyshoitajalle, joka sitten tekee arvion minkälaiseen hoitoon on tarvetta.
Pikkasen jännittää.

E: Itseäni lainasin, jotenkin sain nimimerkin jätettyä pois.

 

[Vuokralainen]

Nyt on asia edennyt sen verran, että lääkärillä on käyty. Aamulla on aika mielenterveyshoitajalle, joka sitten tekee arvion minkälaiseen hoitoon on tarvetta.
Pikkasen jännittää.

Tärkein sääntö mielestäni tuolle huomiselle käynnillesi on se, että olet mahdollisimman rehellinen kaikesta sille mielenterveyshoitajalle, mutta ennenkaikkea samalla itsellesi.
Se että ylipäätänsä myöntää itselleen, että nyt on tarve hakea apua on suuri edistysaskel. Eikä se myöntäminenkään vielä mitään, vaan se että myös hakee apua.
Olet oikealla tiellä.

 

[Ted Raikas]

Eikä pidä lannistua jos ei ihan heti kaikkea osaa ja pysty puhumaan. Itse ainakin jarrutin monessa kohtaa, koska joitain asioita ei vaan viitsi kertoa. Tai uskalla. Helposti miettii, että ei tämä ole tärkeää tai, että siihen ei suhtauduta oikealla tavalla. Monia estoja ja lukkoja varsinkin ensialkuun. Se helpottuu yleensä ajan kanssa, eli mitään kauhean kireitä aikatauluja ei itselleen kannata laatia. Kertaluonteisesti. Lisäksi päivät on erilaisia, että jonain päivänä tuntuu, että pystyy avautumaan enemmän ja edistyy, kun taas toisena kertana voi tuntua, että otaa takapakkia.

Edelleen, se aika on tässä ystävä.

 

[Vuokralainen]

Vuoden 2014 alusta asti olen ollut ilman terapiaa ja lääkitystä eli ns. terveiden kirjoissa.

Tänä vuonna sitten aloitin opiskelun ja opiskelut ovat lähteneet menemään melko hyvin, mutta kyllä ne jumalauta vievät aivan kaikki voimavarat. Koulupäiviä on noin kolme viikossa ja pari muuta päivää ovat itseopiskelupäiviä. Itseopiskelupäivinä riittää kyllä tehtäviä reilusti ja pari ekaa viikkoa niiden kanssa menikin hyvin, mutta nyt ei jaksa tarttua toimeen, ei sitten millään. Koululla jaksan olla skarppina ilman poissaoloja ja hoitaa hommani siellä hyvin eikä varmasti siellä kukaan huomaa, että helvetin vaikeata on henkisellä puolella. Tekemäni koulutehtävät ja erilaiset seulat ovat sujuneet todella mallikkaasti.
Sillä tavalla on tullut palattua vanhoihin synkimpiin aikoihin, että ainoa mikä kiinnostaa on nukkuminen. Saatan nukkua yöllä kunnon unet ja sitten vielä kolmet, neljät päikkärit siihen päälle. Helvetisti pelottaa myös tulevat työharjoittelujaksot, joissa olen itseni lisäksi vastuussa muista ihmisistä.

Tosi vähän aikaahan tätä opiskelua on vasta kestänyt, mutta olis kai hyvä, jos osaisi nyt jo tehdä jotain jaksamisensa edistämiseksi ettei tämä vaan pääse pahemmaksi? Sairastuminenhan olisi sama kuin opiskelun lopettaminen ja sitä en kyllä missään nimessä halua.

Tää nyt oli vähän tämmöistä itselleen kirjoittamista, koska siitä on aina välillä apua.

 

[godspeed]

@Vuokralainen

Krooninen masennus, bipolaarihäiriö tai joku remissiossa (= oireettomana) ollut mielen sairaus. Käy ilmi vasta kun aloittaa ns puhtaalta pöydältä jonkun urakan kuten työn tai opiskelun, muttei kuitenkaan jaksa vääntää koska sisimmältään kaikki on aika perseestä. Edelleen siis perseestä.

 

[bulftrik]

Löytyykö täältä ketään, jolla on ollut masennus jo pitkään (useita vuosia) ennen virallista diagnoosia, ja sitten diagnoosin jälkeen oikeasti hyötynyt jostain hoitokeinosta?

Itselle diagnosoitiin keskivaikea masennus noin kolme vuotta sitten. Kyseessähän oli siis aika muodollinen diagnoosi, koska kyllähän tuo oli itsellä tiedossa ettei kaikki ole "kunnossa" (mitä ikinä sitten tarkoittaakaan) jo useita vuosia ennen tuota. Kävin lekurilla siis lähinnä vain varmistamassa asian. Siihen kylkeen tuli reseptit lääkkeille ja pyyntö ottaa yhteyttä kaupungin mt-palveluihin. No reseptit lensivät kotimatkalla roskikseen ja aikaa en koskaan varannut tuonne mt-puolelle.

Miettinyt että joskos sitä kokeilisi vaikkapa jotain terapiaa, mutta kuulostaa erittäin epätoivoiselta että tuollainen voisi auttaa. Lähinnä siis siksi, että olen kumminkin hyvin tietoinen mistä ongelmani johtuvat ja myös siitä, etteivät ne ole korjattavissa ihan tuosta vain. Mutta aina sitä jaksaa kusettaa itseään että kyllä ne asiat lähtevät rullaamaan joku päivä. Enää ei jaksa.

 

[Styge]

@Vuokralainen Koulusta en olisi niin huolissaan, sillä yleensä se menee kaikilla niin. Kursseissa on todella paljon epäolennaisuuksia ja niistä saa ihan hyvät arvosanat jokatapauksessa. Keskittyy enemmän niihin kursseihin, jotka ovat merkityksellisempiä tulevaisuuden työn ja osamisen kannalta.

Enemmän olisin huolissani väsymyksestä, joka varmasti johtuu myös taustasta. En oikein muuta voi kuin toivottaa tsemppiä ja sitä, että kannustusta, hoitoa ja voimavaroja löytyy päästä irti siitä kierteestä.

Itse suosittelisin monille masentuneille jonkinlaista itsensä pakottamista urheiluun, esimerkiksi lenkkeilyyn. Vaatii kyllä tarpeeksi pitkän ajan panostaakseen siihen. Yleiskunnon noustessa jaksavuus nousee ja siinä ehtii kummasti virkistää päätään. Itseni se ainakin jossain vaiheessa nosti kohtuu syvistä vesistä ja tekee varmasti hyvää myös muille. Ei se tietenkään vakavissa tapauksissa voi ensisijainen hoitomuoto olla, mutta monille se on se henkireikä normaalissakin elämässä.

Tsemppiä kaikille masennuksesta kärsiville. Toivottavasti se elämä voittaa. Jos tuntuu, että tarvitsee keskusteluseuraa tai muuta, niin laittakaa viestiä inboxiin. Katsotaan sitten tarpeen mukaan, jos keksitään ratkaisuja asioihin.

 

[Aatos]

Löytyykö täältä ketään, jolla on ollut masennus jo pitkään (useita vuosia) ennen virallista diagnoosia, ja sitten diagnoosin jälkeen oikeasti hyötynyt jostain hoitokeinosta?

Itselle diagnosoitiin keskivaikea masennus noin kolme vuotta sitten. Kyseessähän oli siis aika muodollinen diagnoosi, koska kyllähän tuo oli itsellä tiedossa ettei kaikki ole "kunnossa" (mitä ikinä sitten tarkoittaakaan) jo useita vuosia ennen tuota. Kävin lekurilla siis lähinnä vain varmistamassa asian. Siihen kylkeen tuli reseptit lääkkeille ja pyyntö ottaa yhteyttä kaupungin mt-palveluihin. No reseptit lensivät kotimatkalla roskikseen ja aikaa en koskaan varannut tuonne mt-puolelle.

Miettinyt että joskos sitä kokeilisi vaikkapa jotain terapiaa, mutta kuulostaa erittäin epätoivoiselta että tuollainen voisi auttaa. Lähinnä siis siksi, että olen kumminkin hyvin tietoinen mistä ongelmani johtuvat ja myös siitä, etteivät ne ole korjattavissa ihan tuosta vain. Mutta aina sitä jaksaa kusettaa itseään että kyllä ne asiat lähtevät rullaamaan joku päivä. Enää ei jaksa.

Itsellä oli vuosia hoitamaton bipoläärihäiriö johon kuului nimenomaan hallitsevana masennusjaksot. Vauhtijaksoja ei niinkään. Lisäksi tuohon rinnalle kehitin han itse päihdeongelman. Perinteistä itsehoitoa, ja helvetin huonoin tuloksin. Lääkkeitä meni liikaa. Ja väliin alkoholia.

Lääkkeet olivat rauhoittavia joista vieroitus on helvettiä. Siihen liittyi vahvasti voimakas masennusjakso sekä unettomuus. Unettomuus on vaivannut mua pikkupojasta lähtien. Väliin aikas vaikeana. Ja juuri se altisti masennukselle jonka hoito oli pahasti retuperällä.

Sain siihen lääkkeet joilla elämänlaatu koheni huomattavasti. Kunnon nukkuminen on mulle elinehto tämän taudin suhteen. Lisäksi hakeuduin kognitiiviseen psykoterapiaan joka oli loistava juttu. Voin kyllä suositella kenelle tahansa. Parasta tuossa terapiamuodossa on että se ei ole mitään positiivista ajattelua vaan niiden prosessien tunnistamista joita meitä kaikissa on. Tunteita ei voi hallita mutta niiden ylivallan voi välttää. Jos sulla on mahdollista, mene ihmeessä.

Lisänä mulla omassa hoidossani on terveet elintavat. Liikuntaa, päihteet jätin pois. Säännöllistä elämää, terveitä ihmissuhteita ja muuta mielekästä tekemistä. Yksi niistä on esimerkiksi lukeminen.

 

[Vuokralainen]

@Vuokralainen Koulusta en olisi niin huolissaan, sillä yleensä se menee kaikilla niin. Kursseissa on todella paljon epäolennaisuuksia ja niistä saa ihan hyvät arvosanat jokatapauksessa. Keskittyy enemmän niihin kursseihin, jotka ovat merkityksellisempiä tulevaisuuden työn ja osamisen kannalta.

Enemmän olisin huolissani väsymyksestä, joka varmasti johtuu myös taustasta. En oikein muuta voi kuin toivottaa tsemppiä ja sitä, että kannustusta, hoitoa ja voimavaroja löytyy päästä irti siitä kierteestä

Kiitos tuesta.
Olin tuossa yhteydessä hoitotahoon ja minulla on nyt tarvittaessa sinne taas valmis kontakti.

Tuon hetken vaikean vaiheen jälkeen on asiat koulussa ja nukkumisenkin suhteen taas lähteneet rullaamaan todella hyvin. Koulussa niin hyvin, etten oikein kehtaa itse sanoakaan.
Onhan tässä vähän oppinut kuuntelemaan itseään ja siksi sitä on välillä aika varuillaan.

 

[teemu_s]

Löytyykö täältä ketään, jolla on ollut masennus jo pitkään (useita vuosia) ennen virallista diagnoosia, ja sitten diagnoosin jälkeen oikeasti hyötynyt jostain hoitokeinosta?

Itselle diagnosoitiin keskivaikea masennus noin kolme vuotta sitten. Kyseessähän oli siis aika muodollinen diagnoosi, koska kyllähän tuo oli itsellä tiedossa ettei kaikki ole "kunnossa" (mitä ikinä sitten tarkoittaakaan) jo useita vuosia ennen tuota. Kävin lekurilla siis lähinnä vain varmistamassa asian. Siihen kylkeen tuli reseptit lääkkeille ja pyyntö ottaa yhteyttä kaupungin mt-palveluihin. No reseptit lensivät kotimatkalla roskikseen ja aikaa en koskaan varannut tuonne mt-puolelle.

Miettinyt että joskos sitä kokeilisi vaikkapa jotain terapiaa, mutta kuulostaa erittäin epätoivoiselta että tuollainen voisi auttaa. Lähinnä siis siksi, että olen kumminkin hyvin tietoinen mistä ongelmani johtuvat ja myös siitä, etteivät ne ole korjattavissa ihan tuosta vain. Mutta aina sitä jaksaa kusettaa itseään että kyllä ne asiat lähtevät rullaamaan joku päivä. Enää ei jaksa.

Mitä nyt asiasta mitään tiedän niin ainoa, mikä voi auttaa lopullisesti masennukseen, on terapia. Tuolla tavalla teet lähinnä itsellesi pahasti hallaa kun et hakeudu hoitoon. Miksi edes hait diagnoosia, jos et aio hakeutua terapiaan?

Tekisi mieleni vittuilla jyrkemminkin tuollaisesta tavasta toimia mutta kukin tavallaan.

 

[Yläpesä]

Lisäksi hakeuduin kognitiiviseen psykoterapiaan joka oli loistava juttu. Voin kyllä suositella kenelle tahansa. Parasta tuossa terapiamuodossa on että se ei ole mitään positiivista ajattelua vaan niiden prosessien tunnistamista joita meitä kaikissa on. Tunteita ei voi hallita mutta niiden ylivallan voi välttää. Jos sulla on mahdollista, mene ihmeessä.

Täsmälleen. Aika monella lienee mielikuvatasolla käsitys terapiasta hörhöilynä ja vielä erityisen kalliina luksuksena johon ei ole varaa. Viime vuodesta alkaen Kelan korvaus yksilöterapiasta on nostettu 57,60 euroon per käynti (16-67-vuotiaat). Edullisimpien terapeuttien taksat pyörivät tyypillisesti jossain 70-90e paikkeilla joten gäppiä jää kympin parin verran. Vuoden terapian omakustannushinta voi siis jäädä n. 1000e tasoon. Ryhmäpsykoterapiaan pääsee vielä edullisemmin ja siellä käynnin omakustannusosuus Kelan tukemassa terapiassa on esim. 10e.

Kelasta lisää:
Kuntoutuspsykoterapia - kela.fi