Olen hieman mietiskellyt tuntojeni kirjailemisesta tähän ketjuun, en tosin itse masennuksesta kärsivänä vaan masentuneen puolisona.
Vaimoni ja minä olemme nuoresta iästämme huolimatta (minä 23 ja hän 24 vuotta) ehtineet olla jo reilut viisi vuotta yhdessä ja saman katon allakin on asuttu puolitoista vuotta. Puolisoni psyykkiset oireet juontavat juurensa ilmeisesti hänen kolmisen vuotta kestäneesesn työpaikkaansa eräässä pienessä Salessa ns. huonolla alueella, jossa asiakkaat olivat suureksi osaksi manneja, juoppoja plus muita pikkunilkkejä. Kaupassa työskenneltiin varsinkin iltaisin yksin, minkä lisäksi kaupan myymäläesimies oli melko inhottavan puoleinen kaveri.
Esimies oli naamatusten kuulemma aina mukava, mutta puhui selän takana paskaa työntekijöistä, myös asiakkailleen. Sen lisäksi tämä tapasi luvata hoitaa esimerkiksi työvuorojen vaihdon, muttei sitä koskaan tehnyt. Pikkujouluissa tai työntekijöiden ravintolailloissa tämä tapasi olla aika päissään ja haastaa riitaa. Tilanne oli kuitenkin ollut suhteellisen siedettävä siihen asti, kunnes jossain palautekyselyssä työntekijät olivat antaneet ilmeisesti aika paskaa palautetta tälle esimiehelle, joka sitten veti herneet nenään ja aloitti kaikenlaisen pienen kiusanteon, esimerkiksi nolaamalla työntekijöitä, erityisesti puolisoani asiakkaiden silmissä.
Vaimoni lopetti kaupassa työskentelyn noin puolitoista vuotta sitten. Hän opiskeli vuoden ja meni viime kesäksi töihin erääseen elintarviketehtaaseen. Asuimme sen kesän eri paikkakunnilla, suhteellisen kaukana toisistamme. Tässä työpaikassa työilmapiiri kuulosti vähintäänkin ahdistavalta. Kesätyöntekijöitä simputettiin muiden työntekijöiden ja ilmeisesti myös esimiesten toimesta. Vaimoani tämä ei kuitenkaan kesällä häirinnyt vielä erityisen paljoa, mutta viime syksynä hän aloitti uudet opinnot, tällä kertaa eri paikkakunnalla kuin minä. Käytännön järjestelyinä pidämme kaksiota täällä minun opiskelupaikkakunnalla ja hänellä on soluasunto omalla paikkakunnallaan, josta hän tulee viikonlopuiksi luokseni. Uusista opinnoista unelmaopiskelupaikassa ei vain ole tullut mitään. Hän sanoo, että ne kesän kiusaustapaukset ja vanhemmatkin tapaukset Salesta tulevat aina mieleen kiusaamaan, kun yrittää keskittyä opiskeluun. Hän on nyt talven aikana käynyt lääkärin ja psykologin juttusilla ja saanut sairaslomaa. Sen lisäksi hänellä on diagnosoitu keskivaikea depressio ja annettu jotain ilmeisesti suhteellisen mietoja lääkkeitä ahdistukseen.
Erikoista (ja ehkä kaikkein huolestuttavinta) tässä on, että hän "muistaa" nyt jälkeenpäin kaikenlaista vaikkapa siitä viime kesästä. Hän on varma, että häntä on kuvattu tehtaan tuotanto- ja taukotiloissa ja vapaa-ajallakin, kun häntä on yritetty johtaa tekemään jotain typerää. Osa näistä juttuista on melko varmasti mielen tuotosta, hän on esimerkiksi varma, että se hänen Salen esimiehensä ja viimekesän työkaverinsa ovat murtautuneet hänen asuntoonsa ja kätkeneet sinne salakuuntelulaitteita, kameroita yms.. Osa kiusaamisjutuista on varmasti totta, mutta aika iso osa on "päättelyä" tai muiden sanomia "vihjailuja", joita en pidä ollenkaan luotettavina.
Sen lisäksi hän laajentaa tätä epäiltyjensä piiriä jatkuvasti. Viimeisin riitamme aiheutui, kun hän väitti, että nämä viime kesän työpaikan kiusaajaporukka on ollut yhteydessä hänen opiskelukavereihinsa ja näyttänyt jotain videoita hänestä. Minä sanoin, että vaikea uskoa, mikä tietysti oli virhe ja nyt pidetään mykkäkoulua. Näihin "epäiltyihin" kuuluvat monet hänen kanssaan viimeaikoina tekemisissä olleet, mikä on huolestuttavaa, koska jossain vaiheessa ei voi luottaa enää kehenkään.
Normaalioloissa, varsinkin kun olen hänen kanssaan, elämänlaatu on kuulemma kohdallaan. Näin kahden opiskelijan liitossahan rahaa nyt ei riitä mihinkään, mutta muuten kaikki on kuulemma OK. Hän saa välillä vain ahdistuskohtauksia, jolloin mistään ei tule mitään. Ja opiskeluun ei voi keskittyä kuulemma ollenkaan.
Minun on ollut erittäin vaikea suhtautua tilanteeseen oikein mitenkään. Aiemmin olen ollut sitä mieltä, ettei ihminen voi oikeasti masentua, vaan ottaisi nyt vain itseään niskasta kiinni, niin kaikki olisi hyvin. Olemme molemmat melko sopeutuvaisia, emmekä juurikaan riitele tavallisista asioista, mutta keskusteluistamme näistä masennukseen johtaneista seikoista aiheutuu lähes aina ilmiriita. Aluksi ilmaisin aika voimakkaasti epäilykseni näistä salakuuntelujutuista yms., mutta nyt olen vain hiljaa ja nyökkäilen. Kuunnellessa noita kiusaamisjuttuja tekisi mieli oikeasti mennä ja tappaa ne kiusaajapaskat, mutta koska osa noista hänen jutuistaan ei voi olla totta, niin on erittäin vaikea sanoa, millainen tilanne esim. viime kesänä on oikeasti ollut.
No, hänellä on lääkäri- ja psykologitapaamisia edessä, joista toivottavasti on hyötyä. Hän on saanut selvitettyä asioita mm. kelan suuntaan, ettei opintotukiakaan peritä takaisin, vaikka pisteitä on tullut vain kourallinen vuoden aikana. Jos jollakulla palstalaisella olisi vinkkiä, miten itse voisin auttaa häntä omalla suhtautumisellani, niin olisin erittäin kiitollinen. En usko, että tilanne on enää menossa alamäkeen, vaan olen suhteellisen positiivisella mielellä tulevasta.
Tulipa melko raskaslukuista tekstiä, mutta ei sitä ollut helppo kirjoittaakaan.
