Taudinkuvana depressio

[Surukuku]

Hyvä artikkeli, joskaan eipä liene mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta. Nykyinen meno jatkunee entisellään vielä pitkään, kun ei nähdä muuta - tai ole varaa siihen.

Pienenä kuriositeettina huomautan, etteivät masennuslääkkeet käsitykseni/kokemukseni mukaan ikinä voi varsinaisesti parantaa ketään, mutta lieventävät sairauden aiheuttamia negatiivisia tuntemuksia siten, että paranemisprosessin on mahdollista käynnistyä.
Tosin, yksin pelkän lääkehoidon avulla ei ihmeitä voi edes toivoa ja pitkässä juoksussa lääkkeet menettävät tuon positiivisen boostin ja niiden haittavaikutukset alkavat nousta merkittävämmäksi.

 

[Vuokralainen]

Mulla toimii lääkkeet niin (jos toimii): Ketipinor rauhoittaa iltaisin ja antaa mahdollisuuden nukkumiseen. Tämä toimii aika hyvin, paitsi, että makaan päivätkin. Pari viime yötä on taas mennyt 2-4 tunnin unilla ja siten, että käsiä ja ja jalkoja ei pysty pitämään aloillaan eli levottomin raajoin. On muuten helvetin vittumaista. Tekis mieli heti hypätä ikkunasta alas, jos ei tietäisi asuvansa ekassa kerroksessa.
Voxraa en syönyt kuukauteen, joten juuri silloin makasin päivätkin. Sen(Voxran) pitäis antaa potkua päivään ja antaahan se, jos sen vaan viitsii ostaa ja ottaa. Köyhälle aika kallis lääke muiden lääkkeiden lisäksi.

Olen kokeillut usesti nukkuvani ilman rauhoittavia. Ei vaan onnistu. Painajaiset ja heräämiset ovat pahempia kuin kauhuelokuvissa.
Silti tai juuri siksi haluaisin eroon kaikista lääkkeistä. Myös buranasta ja uskotko sinä siihen(buranaan), mutta mielialalääkkeihin et?

 

[Päätykiekko]

Yöt nämä oikeastaan ainakin itselleni ovat sitä kaikista pahinta aikaa. Nukkuminen ja itsensä rauhoittaminen, että nukkumisesta edes tulisi jotain. Yhdesti olen lääkäriltä saanut reseptin unilääkkeihin (nimeä en nyt muista) ja kyllähän ne toki auttoikin ja uni tuli suhteellisen nopeasti sen jälkeen, kun oli lääkkeen ottanut. Ongelma alko oikeastaan sitten, kun yritti nukkua ilman niitä. Tuntu, että unta ei tule millään ja heti piti sitten unilääke ottaa. Päätin kuitenkin sen jälkeen, kun unilääkkeet loppui, että en halua niitä ruveta kuin pakosta käyttämään uudelleen. No eihän se uni tule läheskään yhtä helposti, mutta tuntuu vain paremmalta nukahtaa ilman unilääkkeitä. Sitten, kun vain saa mielen tarpeeksi rauhalliseksi.

Aika synkät pari päivää tässä on nyt itsellä ollut. Pienet asiat tuntuu suhteettoman isoilta ja tuntuu, että ihan pienenkin asian tekemisestä on todella uupunut olo. Toisaalta mieli taas paranee, kun saa vaikka siivottua kämppää tai jotain. Pieni juttu monelle, mutta itselle sekin tuntuu tärkeältä. Saa edes jotain järkevää aikaiseksi.

Ihmisten ilmoilla ei oikein kauheasti jaksa käydä. Rupeaa ahdistamaan todella paljon, kun ympärillä on vähänkään enemmän ihmisiä. Jo niinkin arkipäiväinen asia kuin kaupassa käynti tuntuu välillä enemmän tai vähemmän ahdistavalta. Eihän siellä minua kukaan tunne tai tiedä minun tilanteesta. Puhumattakaan, että haluaisi johonkin kaupungille lähtä. Ne vasta ahdistava käyntejä ovat olleetkin.

Moni asia on muuttanut merkitystä ja moni asia on elämässä täysin auki tulevaisuuden suhteen. Asiat olisi mukava saada raiteilleen ja tuntea puhdasta iloa elämästä. Nyt ei juuri hymyilytä ja vielä vaikeampi on yrittää olla romahtamatta vieläkin pahemmin. Vähän niinkuin nuoralla tanssisi. Vielä nuoralla jotenkin on pysynyt, mutta huomisesta ei sitten tiedä vielä.

Jostakin pitäisi saada uskoa parempaan huomiseen. Ehkä siellä tunnelin päässä on valoa, vaikka tällä hetkellä se valo on aika kaukana, mutta pitää jaksaa uskoa siihen, että sen tavoittaa. Ehkä vielä joskus.

 

[Vuokralainen]

Tänään tuli oltua kaverin mökillä halkotalkoissa. Kivaa hommaa oli, varsinkin klapikoneen käyttäminen.
Nyt vaan pelottaa mennä nukkumaan, kun tiedän, että unissa polvilumpiot ja päät poksahtelevat klapikoneessa ja sormet katkeilevat moottorisahan ketjuihin. Mistäkö sen tiedän? Unet ovat taas viime aikoina olleet täyttä helvettiä ja perustuneet joko päivän tapahtumiin tai niihin vanhoihin vittumaisiin tapahtumiin. Nään noita uhkakuvia jo nyt hereillä, niin unissa ne ovat kahta kauheampia.

 

[Jääkoneenkuljettaja]

Runttaanpas teille hivenen luettavaa, jos sen julkituominen auttasi. Tietystihän tämä on vanhan kertausta - myös teille muistinne säilyttäneille ja ketjussa vierailleille - ja melkoisen vähäpätöiseltä vaikuttavaa tilitystä.

Kaikki näytti niin vitun hyvältä Voxran, säännöllisten mielenterveyshoitajalla (josta kohta käytetään lyhennystä mth) käyntien, unettomuuden korjaukseen saadun Ketipinorin kera ja työelämävalmennuksen kera. Siitä se sitten lähti...

... palasin alalle, joka oli omalta osaltaan ajamassa minut tähän tilaan. Takaisin siihen mukavuusalueelle, kun osaan varmasti riittävästi, mutta milläs vitulla jaksat tätä? Ei tällä alalla (IT/ITC) ole enää mahdollisuutta rakentaa mitään pilvilinnaakaan, jossa voit kertoa olevasi jossain kahden vuoden päästä näiltä lähtökohdilta. Onneksi tällä hetkellä on jotain, minkä vuoksi jaksaa taikinoida tämän pelleilyn läpi: kunhan työt tässä (tulevassa) konkurssissa loppuvat niin alkaa TE-keskuksen ja mielenterveystoimiston kanssa tapahtua: en aio kuluttaa elämästäni enää näillä henkisillä resursseilla varustettuna enää päivääkään epävarman tulevaisuuden kanssa painiessa, joten alanvaihto on edessä.

Monenmoisia psykologisia testejä on käyty läpi ja lopputulema niistä on se, etteivät ne kerro oikeastaan mitään minusta. TE-keskuksen testeissä ovat todenneet, etten enää ole niin lähellä sairaalahoitoa vaativaa vakavaa masennusta kuin ennen (aiempi testi oli melkein vuosi sitten)! Samalla toki totesivat, että minulle (sosiaaliselle ihmiselle? HAHA!) sopivia ammatteja olisivat myyjän, näyttelijän ja tiedottajan hommat. No näyttelijänä en ole vielä kokeillut palkan puolesta, mutta muut on todettu vääriksi. Mitään käryä siitä ei ole, että mitä tahtoisin tehdä tästä ja seuraavasta päivästä eteenpäin. Tilaisuus on kuitenkin olemassa, että pääsisin kokeilemaan melkein ihan mitä tahansa ammattia... ehkä se näyttelijän duuni tulee luonnostaan? TE-keskuksen psykologi on kolmen tunnin (kahdella eri kerralla, joista molempien piti olla tunti vainen) tapaamisten perusteella varma siitä, että kyllä tämä tästä.

Alan nyt tämän hyvin, hyvin pitkän itsetutkiskelun aikana pääsemään jyvälle tietyistä puolista minussa, jotka estävät elämästä. Näihin ehken päästään pureutumaan kunnolla tulevaisuudessa, kunhan kognitiivispsykoanalyyttinen (en ole ihan varma tuosta termistä, mutta ei kognitiivista psykoterapiaa, eikä psykoanalyyttistakaan, mutta jotain sieltä väliltä) terapia alkaa, terapeutti vaan uupuu. Ongelmista suurimmat lienevät siinä, että jollain helvetin ilveellä kykenen aina pääsemään pälkähästä tai suvun rahat pelastavat viimeistään! Ei, en ole rahakkaasta suvusta tai mikään selviytymistaitojen mestari, mutta niin vain noiden yhdistelmä on aina pelastanut. Yhteiskunnallisella tasolla. Tunteista ja elämästäni taasen en jaksa romaania kirjoittaa, mutta joskus aikanaan (1992) minut on yliempaattiseksi tuomittu ja siksi mielenvikaiseksi. Siitä sitten kasvoi kiusaajien ja olemattoman itseluottamuksen kautta todella kyyninen ulkokuori, joka sitten jossain vaiheessa elämää pääsi kuoren sisällekin.

Nyt tässä on sitten elämää sivusta seuraamassa tunteensa hyvinkin kurissa pitävä mies, joka pelkää itseään (=tunteitaan). En ole aikeissa kuolla vielä(kään), enkä sitä kovinkaan aktiivisesti haikaile. Juuri mikään ei tuota iloa enää elämässä, ja jos niin käy että sitä tunnenkin niin meneehän tuossa sen arviolta 20min kun palaudun entiseen vormuun. Jokseenkin huvittaa, kun tuota kuvaillessa tulee se paska suomalainen leffa "levottomat" tms mieleen:"kun mikään ei riitä". Riittäisi saatana! Mutta kun ei. Joojoo, terapiaan, terapiaan.

Kaksi syytä niistä elämää estävistä jäi mainitsematta, eivätkä ihan helpoimmasta päästä ne. Olen alkoholisti. Mikäs siinä sen myöntämisessä muka on vaikeaa? Vitut! Myönnän sen ja kaikki sen tietää, mutta en vaan pääse siitä yli. Mitä todennäköisemmältä se näyttää, että joudun olemaan yksin tunteideni ja ajatusteni kanssa niin sitä todennäköisempää se on, että olen aamulla krapulassa töissä. Sitten siihen naisasiaketjutilitykseen: suurin syy minun tilaani on kaiken tuon summa. Kasvukipuja tuli, meni, oli ja on... Se ainoa parisuhde, joka minulla on merkityksellinen ollut kuoli minun vuoksi. Tai no ei ihan täysin, mutta rakastan tuota syyllisyyttä. Elämä lähti niin kauniisti aikanaan rullaamaan, kun oli parisuhde, koti, toistaiseksi voimassaoleva työsuhde ja mitä vielä. Sitten alkoi pudotuspelit duunissa, joka yllätti sinisilmäisen. Siitä sitten parisuhteen alun tuottamiin kasvukipuihin, kun ehken käyttäydyin kuin jokin sarvijaakko (eip, enpäs olekaan pannut ketään parisuhteen aikana) tai vastaava. Lopulta niin ja niin monet ongelmat kävi meidän kahden elämässä sietämättömiksi. En osaa edes sanoa, että kuinka monta kertaa ehdimme erota, mutta niitä kertoja riitti. Tulta ja tappuraa, kyllä, taivaasta helvettiin, sitähän se oli. Lopulta tilanne meni minun osalta tähän missä nyt olen, en vain enää jaksanut.

Ehkä uudelle kappaleelle, sillä tämä nyt on.. tätä. Jaksaminen loppui totaalisesti kun kolmansilla YT-neuvotteluilla vihdoinkin tuli se tieto, ettei tässä enää jatketakaan. Halvemmat ja ammattitaidottomat jatkavat teidän kalliiden puolesta! No parisuhteen toinen puolisko oli siihen saakka saanut elää helppoa elämää rahan puolesta, opiskelija kun oli (toiseen ammattiin jo, suhteen aikana). Nyt olimmekin siinä tilanteessa, etten voikaan enää tuoda rahaa pöytään. Vaimoke sitten painostaa hakemaan, tekemään, olemaan... mutta viesti ei mennyt perille: ei pysty! Siitähän sitten saatiinkin aikaan kunnon noidankehä ja tappeluita tappeluiden perään. Välillä meni kivasti, kunnes kävi se mitä en ikinä uskonut tekeväni: kävin käsiksi. Ei siinä mitään, mutta tein sen muutaman vuoden päästä vielä toisenkin kerran. Tiedän jo, että apua olisi pitänyt hakea aikanaan näihin pääasioihin, mutta niin siinä sitten kävi.

Nostan hattuni exälleni, sillä kuitenkin se jaksoi ja jaksoi. Ehkä kituutellen, ehkä tuhoten paljon itsestäänkin niin tehdessään. Lopulta tuomio suhteelle tuli, kun minulla oli orastava ura aluillaan. Ero tuli juuri silloin, kun minulla oli edes vähän ideaa siitä mitä tahtoisin tehdä. No erohan sitten lopulta tuhosi minut, sillä juuri silloin kun jotain uskoa tulevaan oli niin se pahin pommi tipahti taivaalta. Usko ja toivo kuulemma loppui.

No nythän tuosta erosta on kohta 2 vuotta. Olen koettanut olla erossa, mutta milläs vitulla tässä kykenet... kun se magneetti ei ole samalla navalla! Olemme aivan liikaa tekemisissä edelleen ja kait meitä voi kutsua toistemme parhaiksi ystäviksi, joka sinänsä on kyllä kohteliaisuus ottaen huomioon exän laajan sosiaalisen piirin. Revin siis syyllisyydentuntoa auki joka ikinen kerta kun tapaamme. Käyn päivä päivän päälle läpi kaikkia niitä kipukohtia suhteesta, olimme tekemisissä tai emme. Mitään tulevaisuutta tämä ei todellakaan povaa, eikä sellaista ole hänen mielestään olemassakaan.

Äh. Alkaa niin vitusti jo väsyttää, ettei jaksa enää loppuun saakka (tai edes lukea jo kirjoitettua ja edes vähän alusta jäsennellä). Ehkä jatkan herättyäni, ehkä en.

Tämä nyt ei niinkään kertonut siitä, missä paskassa elän vaan enemmänkin koetin itselleni - ja tietysti tämän lukeville - koettaa saada paloja palapelistä hieman lähemmäs oikeaa paikkaansa.

Kiitos.

Voimia muille, jotka tänne ketjuun ovat uskaltautuneet. Erityisesti kiitokset Surukukulle, jonka viesteistä on löytynyt ainakin minulle ajoittain voimaa jaksaa.

EDIT: niin se mth ja mitä vielä... Ketipinor aiheuttaa minulle tällä hetkellä ongelman: nukun kyllä, mutta olen kuin toisessa ulottuvuudessa seuraavan päivän, puhumattakaan pääkivuista. Olen kärsinyt viimeisen 2kk pahasta pääkivusta joka kerta kun olen nukkunut lääkkeellä. Ne kerrat kun ei pääkivusta ole ollut haittaa, ovat olleet joko täysin nukkumattomia öitä tai migreenin auvoisassa sylissä vietettyjä...

Mth oli sitä mieltä, että olen naistennaurattaja. Tiedän sen kyllä, mutta tulevan rouvan olisi pitänyt tuo sanoa jo aikaa sitten... naiset.

EDIT2 (ei, en jaksanut itsekään lukea viestiäni, kunhan jatkan): Tämän hetken tunteiden tulkiksi: Daft Punk - Veridis Quo@ YT, videosta viis.

 

[Päätykiekko]

Näinpä siinä sitten kävi, että sairaslomalta ei enään ole paluuta töihin. Eipä ollut ehkä elämäni hauskin puhelu, mutta jotenkin sitä osasi odottaa. Toisaalta, kun on koeaika päällä, niin tämänkaltainen lopputulos oli aika odotettavissa. Kyllä se silti tyhjensi pään aika totaallisesti. Vaikka tietää, että työnantajan päätös oli ihan aiheellinen ja hyväksyttävä. Eipä tästä lopputuloksesta voi syyttä kuin itseään ja olla itselleen rehellinen ja muille. Pettymys on toki valtava. Se ehkä lisää pettymystä, että työ oli sellainen mistä oli pitkään haaveillut. Sen tyylinen homma, mikä oli askel eteenpäin työuralla. No se askel päättyi totaallisen epäonnistumiseen. Olo on kyllä todella epätoivoinen ja ahdistunut tällä hetkellä. Pahinta tässä on se, että tietää ettei ole tehnyt periaatteessa mitään väärää, mutta silti koko päivän olen miettinyt, että mitä olisin voinut tehdä toisin? Yritinkö tarpeeksi? En tiedä. En tiedä edes kehtaanko sanoa tätä edes kaikille läheisille. Häpeän tunne on nyt sen verran voimakas itselläni.

Tulevaisuus pelottaa nyt vielä enemmän. Mistä jaksaisi etsiä positiivista suuntaa ja uskoa parempaan huomiseen? Pelkoja on paljon, epävarmuutta ja avoimia kysymyksiä ilman järkeviä vastauksia. Tällä hetkellä voi sanoa, että asia kuin asia tuntuu aika painavalta harteilla. Päässä vain vilisee sekavia ajatuksia. Yhdestäkään ei oikein saa kiinni.

En minä halua vain itseäni ajatella. Tuntuu pahalta myös jokaisen läheisen puolesta, joka on yrittänyt auttaa ja antaa voimia tulevaan. Minusta olen tuottanut pettymyksen liian monelle läheiselleni. On vaikea katsoa näitä läheisiä silmiin ja sanoa, että tässä sitä taas ollaan. Lähtöpisteessä. Joku ymmärtää, joku ei. Ketään en vaadi ymmärtämään enkä varsinkaan halua, että minua aletaan sääliä. Monella läheisellä menee elämässä pirun hyvin. Se on vain hieno asia. Nähdä aidosti iloisia ihmisiä, jotka pystyvät nauttimaan elämästä. Se antaa itsellekkin vielä ehkä joskus toivon paremmasta.

Ehkä huomenna käsittää joitain asioita paremmin. Tämä maanantai ei todellakaan ollut elämän valoisin maanantai. Nyt ei juuri riitä aivokapasiteetti käsittelemään näitä tunnetiloja. Ei sitten millään.

 

[Vuokralainen]

Nyt ois pieniä työkuvioita ilmassa, joihin aion mahdollisuuksien mukaan tarttua.
Tapasin viikonloppuna viehättävän naisen, joka ei juossut heti kauheasti nauraen pois. Tuli vietettyä pitkä ilta yhdessä jutellen niitä näitä ja lopuksi sain jopa puhelinnumeron. Oli ihan sen oma numero jopa, kun tekstasin sille myöhemmin ja se tekstas takasin.
En sitten tiedä oisko naiskuviot jo vähän liikaa tässä vaiheessa. Vituikshan niillä kuitenkin on tapana mennä.
Sais työpaikan ensin itselleen ja pääsis elämänrytmin kautta parempaan kuosiin, niin vois naisetkin taas enemmän kiinnostaa. Tosin kyllähän toi tuntuis kiinnostavan jo nyt, mutta...

Terve, olen Vuokralainen ja mielenterveyspotilas ja sen takia elän kuntoutustuella toistaiseksi. Olen siis köyhä ja vaikea ihminen. Aletaanko seurustelemaan?

 

[Päätykiekko]

Noniin huomenna sitten pitäisi lähteä kaupunkille hoitamaan asioita. Pakkohan nämä asiat on mennä hoitamaan, vaikka suhteellisen raskaalta se tuntuukin tällä hetkellä. Ehkä eniten raskaalta tuntuu mennä nyt jo entisellä työpaikalla käymään. No pakkohan sekin asia on pois alta hoitaa, mutta eipä se varmasti tule kauheasti mieltä ylentämään. No onneksi se on nopea käynti, niin ei tarvitse kauheasti veistä kääntää haavassa omalla kohdalla. Pahinta on kuitenkin se meneminen sinne, mutta eiköhän siittä jotenkin tule selviämään kuitenkin. Pakkohan se on.

Tuossa tänään mietin, että kuinkahan pitkään nykyinen seurustelukumppani jaksaa minun kanssani vielä olla. Ei tämä tilanne ole hänelle varmasti yhtään sen helpompi mitä itsellenikään. Ei tässä varmasti tällä hetkellä varmasti ole siellä ihan unelmien mies listan top kymmenessä tällä hetkellä. Eikä varmasti itse pysty sitä kaikkea suhteelle antamaan, mitä todennäköisesti pitäisi antaa. Välillä tuntee itsensä helvetin itsekkääksi. Haluaisin antaa tuolle toiselle osapuolelle paljon enemmän ja näyttää, että kyllä minustakin vielä on johonkin. Jotenkin yrittää osoittaa kiitollisuutta siittä, että on tuossa tukena ollut näinä vaikeina aikoina. Tällä hetkellä voimat ei vain riitä itselläni siihen, vaikka kuinka haluaisi.

Turhautunut olo on tällä hetkellä itselläni. Samalla suhteellisen voimaton ja epätoivoinen. Ei oikein jaksa tällä hetkellä kauheasti ajatella positiivisia ajatuksia. Ehkä ne posiitiviset tunteet ja elämästä ihan oikeasti nauttiminen tulee vielä jossain vaiheessa. Oikeastaan tällä hetkellä positiiviset asiat on hyvin vähissä. Vaikea niitä on tyhjästä kuitenkaan alkaa keksimään ja sitä kautta elää jossain epätodellisessa haavemailmassa, kun todellisuus ihan jotain muuta kuitenkin.

 

[Vuokralainen]

Tänään tuli sitten sovittua erittäin mieluisa työkokeilupaikka ja sen innoittamana soitin myöskin pari viikkoa sitten tapaamalleni naiselle ja sovin treffit huomiselle.
Saas nähdä mitä tästä tulee. Just nyt hyvä fiilis, mutta ennenkin se fiilis on hetkessä kääntynyt nurinkurin.

 

[Azteca]

Kello on paljon ja väsyttää, joten tässä ei nyt tule omia taustoja tai muutenkaan sen enempää, kunhan tuon yhden pätkän lainaan ja kommentoin sitä:

Haluaisin antaa tuolle toiselle osapuolelle paljon enemmän ja näyttää, että kyllä minustakin vielä on johonkin. Jotenkin yrittää osoittaa kiitollisuutta siittä, että on tuossa tukena ollut näinä vaikeina aikoina. Tällä hetkellä voimat ei vain riitä itselläni siihen, vaikka kuinka haluaisi.

Kun ei ole voimia niin ei vaan ole, mutta uskon että toinen osapuoli kuitenkin arvostaa kiitosta ja sitä että sanot että hän ansaitsisi enemmän, mutta sinusta ei vain juuri nyt ole siihen. Kun saa tukea ja apua, niin jollain tavalla sitä kiitosta pitää muistaa antaa edes silloin tällöin. On se sitten kirjoittamalla tuollainen teksti minkä olet jo kirjoittanut tai jos jaksaa niin käy jopa ostamassa kukkia tai muuta sopivaa ja jos sana ei hallussa niin voi antaa vaikka kiitoskortin. En tarkoita siis että et jo nyt kiitosta anna, sillä kirjoitathan että "jotenkni yrittää osoittaa kiitollisuutta". Ei muuta nyt, menen nukkumaan. Anteeksi väsymyssekaisesta tekstistäni :)
Hyviä öitä kaikille

 

[Bruno]

Otetaas vähän päivitystä omaan tilanteeseen. Tämäkään tauti ei sitten ota talttuakseen. Lääkkeitä aamulla (escitalopram) ja illalla (Mirtazapin).
Kyrpii kun ei jaksa mitään tehdä, mikään ei kiinnosta ja kaiken lisäksi vielä työpaikka on sellainen, jossa ei missään tapauksessa voi masennuksesta avautua.
Nyt onneksi kotona ja se ainoa, joka työpaikalla on jossain määrin kiinnostunut työntekijöidensä hyvinvoinnista, soitti tuossa pariin otteeseen ja juteltiinkin pitkät tovit.
Jostain syystä huonoja päiviä puskee aina silloin tällöin, ja kun huono päivä koittaa, on se todella huono. Ne on sitten niitä päiviä, kun verenvuoto rauhoittaa, joten onpa komeita arpia ympäri kehoa.
Viimeinen psykologikäynti oli kaksi kuukautta sitten, onneksi seuraava on jo ensi viikolla, alkaa nimittäin olemaan voimat vähissä. Kaksi kuukautta? Miten helvetissä kuvitellaan, että masennuspotilas pärjää kaksi kuukautta ilman ammattilaisen apua. Sen on nähnyt nyt viime päivinä, että ei pärjää. Itkua, itsetuhoisuutta, viiltelyä ja uhkailua. Kivaa on ollut.
Kavereilta on saanut tarvittavaa ensiapua, jotta edes päivän verran jaksaa jatkaa, tyttöystävä vittuilee, kun on huono olla.
Tietenkin se on vaikeaa ymmärtää toisen pahaa oloa, jos ei itse ole moista kokenut, vaan on aina ollut perusterve ihminen.
Kyllä tämä taas tästä taittuu parempaan. Voi voi, kun tästä joskus pääsisi irti.
Ei vain tunnu pätkään vertaa siltä, että jaksaisi päivääkään enää.
Kiitos ja anteeksi.

 

[Vuokralainen]

...

Bruno perkele.
Kun nyt menet sinne terapiaan niin ota tämä kirjoittamasi teksti mukaan ja näytä nuo viiltelyt. On kyllä ihme, jos et apua enempää saa.
Jos sitä ennen tuntuu, ettet jaksa niin laita yv:tä vaikkapa minulle, että saat purkaa tuntojasi sillä se yleensä auttaa pahimman yli.

Taidan olla toiseksi eniten tähän ketjuun kirjoittanut. Työterveydestä vaihdoin aikoinaan kunnalliseen ja tunnen, että vasta sen jälkeen olen apua saanut. Käyn juuri nyt noin kahden viikon välein terapiassa ja joka kerta terapeuttini kysyy uusia aikoja sovittaessa, että onko tämä rytmi hyvä.

E-resepit, vittu. Katoin netistä, että Ketipinoria olisi vielä sata jäljellä. Ne loppuivat eilen ja menin tänään apteekkiin, niin ei heidän mukaan ole yhtään jäljellä, vaikka näkivät, että mulle niitä viimeksi 300 määrättiin ja olen 200 hakenut. Eivät voi asialle mitään, kun järjestelmä tökkii.
Ei tarvi saatana sitten juurikaan rauhoittua saatika nukkua ennenkuin resepti saadaan noin viikossa uusittua. Maanantaina pitäis mennä sopimaan työkokeilusta.

 

[Lunatico]

Työterveydestä vaihdoin aikoinaan kunnalliseen ja tunnen, että vasta sen jälkeen olen apua saanut. Käyn juuri nyt noin kahden viikon välein terapiassa ja joka kerta terapeuttini kysyy uusia aikoja sovittaessa, että onko tämä rytmi hyvä.

Itsekin käyn noin 2-3 viikon välein juttelemassa mielenterveyshuollossa ja se on minusta ihan hyvä tahti. Vuonna 2006-2007 kävin erittäin hyvän psykologin luona juttelemassa peräti kaksi kertaa viikossa (aluksi kerran viikossa), mutta silloin olikin asiat todella huonosti ja olin täysin paskana. Siihen nähden nyt asiat on paremmin, mutta ei tässä mitään riemunkiljahduksia päästä huutamaan. Melkoinen lääkearsenaalikin päällä niinkuin aikaisemmin tänne kirjoitin. Itsestä tuntuu, että yksi lääke on liikaa kun siitä ei ole mun mielestä ollut juurikaan hyötyä. Mutta katsellaan.

Voimia kaikille elämänsyrjässä roikkuville! Kyllä se aurinko joskus sitten paistaa sinne risukasaankin :)

 

[opelix]

Näin hieman ulkopuolisena väitän että tämä on hieno kanava em.asioiden käsittelyyn. Samanhenkisiä jakamassa asioita. Niin suomalaista mutta sehän sopii.

Jatkoaika ansaitsisi enemmänkin arvostusta,täällä ei tyhmät reuhaa mutta fiksut osaa avautua!

 

[Vuokralainen]

Jatkoaika ansaitsisi enemmänkin arvostusta,täällä ei tyhmät reuhaa mutta fiksut osaa avautua!

Tämä onkin Jatkoajan suuria vahvuuksia.
Olen saanut yksityisviesteinkin älyttömästi yhteydenottoja ja pelkästään positiivisia, vaikkakin negatiivisista asioista.
En usko, että palstaveljet olisi yhtä hyvin takana, jos kirjoittelisi vaikkapa Suomi 24:n.

 

[Uleåborgir]

Näin hieman ulkopuolisena väitän että tämä on hieno kanava em.asioiden käsittelyyn. Samanhenkisiä jakamassa asioita. Niin suomalaista mutta sehän sopii.

Jatkoaika ansaitsisi enemmänkin arvostusta,täällä ei tyhmät reuhaa mutta fiksut osaa avautua!

Tämä onkin Jatkoajan suuria vahvuuksia.
Olen saanut yksityisviesteinkin älyttömästi yhteydenottoja ja pelkästään positiivisia, vaikkakin negatiivisista asioista.
En usko, että palstaveljet olisi yhtä hyvin takana, jos kirjoittelisi vaikkapa Suomi 24:n.

Totta. Kävin vasta FutisForum2:n linjoilla. Minua rupesi nopeasti ahdistamaan se tauhka ja provoanarkia, joka siellä vallitsee. Jatkoajassa tunnen olevani kuin virtuaalikotona. Jatkoaika on helvetin hieno keskustelupalsta - sanoisin että paras kaikista.

 

[Jääkoneenkuljettaja]

Jatkoaika on helvetin hieno keskustelupalsta - sanoisin että paras kaikista.

Aamen.

Edellinen oksennukseni tähän ketjuun oli mitä pitikin. Se postaus oli lähinnä ajatuksien jäsentelyä tähän neliulotteiseseen maailmaan jossa elämme, ja kännissä. Nyt olen päässyt lopputuloksiin noissa jäsentelyissä, sillä elämä tuntuu pitkästä aikaa vaivansa veroiselta. Elämä todellakin tuntuu siltä, että sen vuoksi voi herätä aamuisin ja mennä tekemään persnettoa työelämävalmennuksessa, vaikka edellinen tilinauha alkoi samoissa töissä kolmosella. Suunta on jotain, mistä en ole vuosiin tiennyt.

Tein nyt tänään lopultakin tunteeni tiedettäväksi exälleni, joka on avain tulevaisuuteeni. Ota tai jätä, olivat vaihtoehdot jo kertaalleen jättäneelle. Aikaraja päätöksen ilmituonnille on se aika mitä vietän tällä pallolla. Toisin sanoen olen varma siitä, ettei minun tarvitse enää hakea sitä oikeaa. Tiedän kuka hän on, eikä vastauksella ole väliä... paitsi että "ei"-vastaus voi keikuttaa venettäni, mutta olen kuitenkin siinä tilanteessa ettei kumpikaan vastaus murra minua enää. Kyllän antaessaan hän saa jotain mitä ei tiennyt mennettävänsä eron aikaan. Ja paljon enemmän. "Se tekisi minusta miehen."

Elän siis mielenterveyteni ja elämäni suunnan valinnan aikaan merkittäviä hetkiä. Olen ylpeä siitä, että sain vihdoinkin pelattua sen kaikkein merkityksellisimmän arpapelin elämässäni. Minä olin meistä kahdesta alunperin se enemmin voimavaroin varustettu, mutta elämä siinä katastrofissa vei meidät päinvastaisiin suuntiin. Kuitenkin nyt sen viimeisen partaveitsellä tansittavan tanssin kutsuin minä. Olen valmis molempiin, sillä elämäni on risteyksessä. Elän elämäni yksin tai kuten tahdon: erään valitun kanssa.

No tämä tästä.

Olin narsisti. Olin psykoosissa. Löysin kuitenkin pelkällä mielenterveyshoitajan ohjauksella ne kysymykset mitä minun olisi pitänyt kysyä itseltäni jo vuosia sitten. Kaikki ylläoleva on pelkkiä vastauksia.

Lääkitys on tällä hetkellä 50mg Voxra per päivä ja nukkumista auttava Ketipinor 25mg tai tuplat pahassa paikassa. En tarvi muuta, sillä en tahdo tuonkin kuorman lisäksi mitään mikä savustaisi minut pois itsestäni ei-toivotuilla vaikutuksillaan. Voxran merkitystä kyseenalaistan tällä hetkellä, sillä olin parin viikon juomattomuuden aikana 8 päivää ilman tuota dopamiinin ja noradrenaliinin lisäystä, ja tunsin oloni hyväksi ja nukuin yllättävän hyvin ilman Ketipinoria. Mikäli Voxran voin lopettaan niin Ketipinor on vain edellisen oireita tilkitsemässä; pois. Kaipaan sitä aikaa, kun saatoin elää ilman kemikaaleja. Alkoholin suhteen on vielä vähän tekemistä, mutta sekin on jo yllättävän hyvin hallinnassa, joten uskon siihen etten tarvitse enää näitä minuuttaani vääristäviä.

En silti väitä olevani tasapainossa itseni kanssa. Siihen on vielä vähän matkaa. Terapeutilla en ole vielä käynyt, mutta se on tässä kuussa ensimmäistä kertaa eläissäni. Koetan vain kertoa teille muille, ettei se arpien hankkiminen tai todella sen viimeisen arven saaminen ole sitä mitä se voi olla ilman niitä. Elämässä on meille jokaiselle jotain annettavaa. Tämä kappale on sinulle, Bruno.

Olen saanut nauttia tässä ketjussa monien ja monien ihmisten viesteistä. Sitten on niitä, joiden viestejä kannattaa meidän kaikkien lukea. Surukuku on eräs, jonka kirjoitushistoriasta olen erittäin kiitollinen, jopa kirjanmerkkiin saakka. Kiitos. On vlad, Vuokralainen, puukädet ja sitten on vielä Uleåborgir....

En tiedä kuinka minun viestini voivat teitä muita auttaa, mutta enhän tee mitään muuta kuin kerron elämästäni ja selviytymisestäni. Jos edes sen. En toivo selviytymistänne, en toivo jaksamistanne. Toivon teille suuntaa ja keinot löytää voimavaranne siihen.

 

[Surukuku]

Syvä kumarrus Teille, palstaveljeni - kukaan ei tässä ketjussa kirjoittelisi ilman pakottavaa syytä hakea ja saada tukea ja lohtua omaan pahaan oloonsa eikä se ei ole keltään pois, kun tänne usein niin ahdistuneena vuodatetuista tunteista, tuntemuksista ja kokemuksista on lopulta apua toisillekin - päinvastoin!
Kyyneleet silmissä ja pala kurkussa tänne on kirjoiteltu ja tätä luettu...

Itse aloitan tällä viikolla kongnitiivisen psykoterapian - jälleen kerran, koska uskon vakaasti, että sen avulla pääsen vielä/taas askeleen eteenpäin painiessani näiden meneisyyteni haamujen kanssa - vielä tällä iälläkin...
Lääkkeitä en enää syö ja sen tähden joudun välillä henkisesti aika syväkyykkyyn, lähinnä stressin takia, mutta ymmärtämällä itseäni ja syitä reaktiooni, sieltä noustaan kerta toisensa jälkeen, kunhan saan vain hieman aikaa puhaltaa (= sairausloma).

Niin kai se on, että tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.

 

[Bruno]

No niin. Nyt on taas parin kuukauden tauon jälkeen käyty keskustelemassa asioista ja toin esiin kaikki mieltä painavat asiat.
Aika nopeasti päästiin siihen pisteeseen, että laitetaan lähetette psykiatrille, jotta saisin pidempiaikaista ja hieman syvemmälle porautuvaa hoitoa. Tämä on kuitenkin "vain" psykiatrinen sairaanhoitaja eikä psykologi/psykiatri. Ison avun toi tämänpäiväinen keskustelu, olin todellakin sen tarpeessa.
Ja toin esiin myös sen, etten pidä hyvänä asiana kahden kuukauden taukoja toistuvasta masennuksesta kärsivien potilaiden kanssa. En tarkoita itseäni vaan ihan kaikkia. Joku voi tuossa ajassa sen lopullisen ratkaisun tehdä.
Ainahan löytyy noita kaiken maailman apuja hetkellisesti, mutta ei se kauhean pitkäkestoinen apu ole.
Nyt joka tapauksessa pääsee taas vähän jaloilleen, kun sai taas purkaa itseään ulkopuoliselle.

 

[Bruno]

Hyviä kysymyksiä. Pohjalla on oltu täälläkin, masennusketjussa en ole käynyt, koska se ei tunnu omimmalta paikalta enää tänä päivänä. Aikoinaan, kun ei tunnuksia tänne ollut, se oli hyvinkin auttava paikka. Joskus on helpompi ottaa tukea vertaisiltaan, masennusvene kun tuntuu olevan nykyään loppuunbuukattu.

Mutta. Usko, toivo ja rakkaus. Usko ennen kaikkea itseensä, vaikka joskus kaikki tuntuu ylivoimaiselta, niin itse sitä on aina itselleen se isoin kriitikko ja usko tai älä - myös voimanlähde. Toivo siitä, että ei helvetti tää voi loputtomiin yhtä paskaa olla. Aina kannattaa makustella sillä, että elämä ei ole ohi, ei todellakaan ennenkuin maailma niin päättää. Itse sitä ei kannata tehdä. Kaverini minulle joskus sanoi, että on maailman itsekkäintä lopettaa se itse. Se on rakkautta ja välittämistä. Rakkaus on monella, niin minullakin se syy huonoon oloon. Joskus se ottaa, joskus se antaa. Silti se on tärkeintä elämässä.

Aika ympäripyöreitä ajatuksia, mutta onneksi tänne on pakko kirjoittaa oli asia mikä tahansa.

Hyviä ajatuksia olivat sulta. Usein asiat tuntuvat ylivoimaisilta ja varsinkin se voimattomuuden tunne, kun ei vaan enää jaksaisi jatkaa eteenpäin. Siinä vaiheessa on onneksi tullut vastaan vielä elämänilo. Kaverisihan on aivan oikeassa, päättämällä oman elämänsä saattaa päättää monen muunkin elämän. Vaikka ei fyysinen elo päättyisi, voi se olla helvettiä läheisilleen. Ikuisia kysymyksiä, joihin koskaan ei saisi vastausta.
Se on toinen, jolla jaksaa eteenpäin. En halua aiheuttaa ihmisille paskaa fiilistä, mutta tuleepa noita jaksoja jolloin olisi kiva tietää mitä se oma kuolema aiheuttaisi läheisissä.
Onneksi se on vain väliaikaista ja aina löytää jonkun pienen kipinän kavuta pahimman paskan ylitse.
Isoin kriitikkohan elämässä on toki, kuten sanoit, itse. Joskus oman itsensä kritisointi menee niin yli, ettei sitä enää itsekään hyväksy. Joskus ihmettelee, miksi on niin helvetin kova ja tiukka itselleen, ei siitä ole kuin haittaa.
Ehkä siihen johtaa luulot itsestään, toteutumattomat haaveet, epäonnistuneet ihmissuhteet, koulu- tai työpaikkakiusaus. Syitä on lukemattomia.
Silti suurelta osin juuri itseensä ja elämään uskomalla pääsee aina päivän lävitse ja kohti seuraavaa, ehkä parempaa ehkä huonompaa, päivää. Aina se ei ole helppoa, joskus jopa todella vaikeaa, mutta toistaiseksi on revitty tarvittava halu päästä.
Miksi kirjoitan tänne? Vaikeita asioita minulle kertoa lähipiirille, joista suurin osa tietää ainakin 75% mietteistä ja olotiloista, mutta joille ei ihan kaikkea tule kerrottua. Väärin? Varmaankin, mutta näin se on.
Helpottaa omaa oloa, kun kirjoittaa fiiliksiä ylös. Huomenna psykiatrille ja sitten nähdään miten pitkään Bruno siirretään sivuun työelämästä.

 

[Bruno]

Saikkua tuli viikon verran lisää ja varmuuden vuoksi vielä yksi lääke kahden aiemman kaveriksi. Alkaa olla Repomies-olo noiden lääkkeiden kanssa. Joskus tuntuu kyllä siltä, että joku voisi huutaa "LÄÄKKEET", kun sekoilu alkaa.
Menee nimittäin välillä turhan pitkälle vainoharhaisuus. Viimeisimpänä eilen illalla tuntui, että koko maailma haluaa vain pahaa ja on mua vastaan. Noh, eihän se niin ole, mutta minkä sille fiilikselle voi.
Jotenkin on sellainen tunne, ettei Bruno vähään aikaan tule töihin menemään. Niin hienosti heittelee tunteet normaalista syvälle pimeimpään helvettiin.

 

[Uleåborgir]

Vielä kerran haluan painottaa yhtä "ikuisuusasiaa", jonka olen oppinut omasta historiastani, enkä siitä muuten voisi puhuakaan:

Jos masennus ja muut mielenterveyshäiriöt painavat niskaan, niin antakaa itsellenne mahdollisuus parantua olemalla selvin päin vaikkapa kaksi kuukautta. Kielteisiä tunteita ei pidä oman kokemukseni mukaan palkita juomalla viinaa.

Juomisen ja muun tauhkan lopettamista oli minulla estämässä aikoinaan tunne siitä, että sitten kun en enää juo, on elämä yhtä vitun tuskaa ja sinnittelyä. Näin ei asia kuitenkaan ole. Selvin päin elämä ja tunteet koetaan luonnollisina ja marinoimattomina - au naturel. Kokemukset voivat olla teräviä, raadollisia ja tuskallisia, mutta myös erityisen kauniita ja myönteisiä. Ehdottomasti elämä kuitenkin alkaa rakentua terveellä tavalla. Koko maailma näyttäytyy erilaisena, kirkkaana, ja päivä päivältä ihminen huomaa, että mahdollisuuksia on enemmän kuin omassa pienessä elämänkehässä tai olutkuplassa on ollut.

Samoin lähipiirin ja yhteiskunnan apu on saatavilla aivan eri tavalla. Ei se ole mikään ihme, että masentunut päihteidenkäyttäjä jää pikku hiljaa yksin. Apua kyllä annettaisiin, mutta lähipiirikin voi turhautua siihen, että mikään ei mene perille eikä mikään muutu. Juomari unohtaa neuvot, avunantoyritykset ja keskustelut, joissa voi päihteiden alaisena olla itse masentunut hyvinkin avoin. Tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, jos masentunut unohtaa kaiken tällaisen. Ne ihmiset, jotka eivät ole humalassa keskustelun aikana muistavat kyllä. Heille syntyy kuva, että tuo tai tuo sopimus ei taaskaan pitänyt, ehkä he eivät enää jaksa puhua koko asiasta, vaikka sydämessään haluaisivatkin.

Lisäksi juomiseen ja muuhun sellaiseen keskittyvä ihminen saattaa ulkoisestikin muuttua kielteisesti. Juomari lihoo tai laihtuu sairaalloisesti, ei liiku, syö mitä sattuu, hygieniasta huolehtiminen voi tulla laiminlyödyksi. Ja totta kai nämä seikat tuovat lisää vaikeuksia, tai sanotaanko, että haasteita. Ruumis siinä kärsii, masentunut kuolee tervettä todennäköisemmin sydänkohtaukseen juopotellessaan, tai nukahtaa saunaan.

Jokainen tietenkin tekee nämä päätökset ja niiden toteuttamiset ihan itse. Niin itse kuin voi itse mitään tehdä. Alkoholismi tai päihderiippuvuudet eivät mielestäni ole sairauksia, mutta ne aiheuttavat erilaisia sairausoireita. Masennus taas on mielestäni sairaus, ja alkoholi aiheuttaa sen oireita. Ei näitä asioita tarvitse näin rautalangasta tietenkään vääntää, mutta onpahan internetin muistissa, jos joskus tarvitsee kantojaan tarkistaa.

 

[Worrell]

Parin viikon päästä olisi edessä noin seitsemän viikon työkokeilu. Joten vielä olisi ensi viikko ns. "vapaata" eli ei suuremmin mitään pakollista tekemistä psykoterapiakäyntien lisäksi. Tuttu paikka onneksi tiedossa, joten ei tarvitse pahemmin sitä jännittää.

Lähinnä miettii tuota omaa jaksamista, että miten sen kanssa sitten käy, kun nyt on kyseessä hivenen pidempi "työsuhde" about vuoteen. Onneksi tässä ollaan kuitenkin koko ajan hoitosuhteessa ja työpaikalla käy vähintään joka toinen viikko kuntoutusohjaaja tms. vastuuhenkilö. Joten jos jonkinlaisia terveydellisiä ongelmia tulee, niin niistä pystyy sitten tarvittaessa keskustelemaan ja saamaan jonkinlaista jelppiä. Toivottavasti pää ei ainakaan kovin pahasti leviä syksyn aikana ja ei tulisi nukkumisen kanssa vaikeuksia. Mutta senpä näkee sitten.

 

[Tinke-80]

Worrellille sen verran että kannattaa olla tarkkana jaksamisen kanssa sillä ainakin itselläni iski työkokeilun aikana järkyttävä jaksamattomuus stressin seurauksena. Toki tätä jaksamattomuutta edesauttoi unettomuus/huono unisuus joka puhkesi stressin ansiosta aika voimakkaasti. Mutta jaksamisia sinne suuntaan Worrell! Ja jos vastoinkäymisiä tulee, niin ne vain kertovat lisää sinun kyvyistä palata työelämään.

-Tinke

 

[Jääkoneenkuljettaja]

Työssäjaksaminen on minullekin se kaikkein suurin vuori ylitettävänä tällä hetkellä, sillä en ole tämän neljän kuukauden aikana saanut kuin ajoittain itsestäni irti kaiken mitä duunille olisi annettavana. Pelkällä asennoitumisella kuitenkin olen saanut revittyä ruhoni työpaikalle lähes joka aamu ja joskus jopa ajallaan. "Jokainen sekunti poissa omista ajatuksistani ja ihmisten parissa on voitoksi" on ollut jotakuinkin mantra aamuisin, jolla olen itseäni potkinut eteenpäin.

Vaikka juomisen kanssa on välillä hankalaa ja se vaikeuttaa välillä kokonaisvaltaisesti jaksamisen kanssa painimista niin asiat ovat kuitenkin pikkuhiljaa rullailemassa kaipaamaani suuntaan: elämällä todellakin on nyt jotain annettavaa ja minulla sille. Tänään tipahti melkoinen pommi toiselta pomolta, kun ilmoitin vaihtavani alaa, kaupunkia ja mielellään maatakin. Puhe kääntyi välittömästi minun työelämävalmennuksen jälkeiseen aikaan, ja vakituiseen työsuhteeseen sen jälkeen.

En olisi uskonut, että työpanokseni olisi ollut riittävä tai pahasti vanhentunut osaamiseni tuollaisen letkautuksen arvoista! En ole ottanut mitään palkkaukseen, työsuhteeseen tai vastaavaan viittaavaakaan puheeksi aiemmin, kunhan vain mainitsin että minun päivät IT-/ITC-alalla alkavat olla vähissä. Ilmeisesti olen tehnyt jotain oikeinkin?

Toisaalta on sanottava, että masennuksen kanssa minulla on nyt tämän kevään jaakopinpainin jälkeen tasaveroiset asetelmat: se on osa minua ja lyö minut aika ajoin maahan, mutta vittu nousen minä täältä ylöskin. Töistä on kuitenkin siinä ollut apua, sillä kun vastuuta ja vapautta työskentelyyn on tullut koko ajan enemmän ja enemmän, sekä luottoa etenkin, niin se on auttanut. Se on auttanut helvetisti! Viime viikolla esimerkiksi tunsin todella nauttivani työstä - ensimmäistä kertaa vuosiin - kun sain vain autonavaimet, työkalut ja työmääräykset lapaan ja "hyvää viikonloppua" -toivotuksen aamulla. Tein siis esimiesten itselleen kaavailemat hieman triviaalimmat keikat kaikki yhdelle viikonlopulle? Suoriuduin niistä tuon annetun luoton vuoksi saamalla voimalla päivässä.

Eilen pääsin sanomaan mielenterveyshoitajalle yli kuukauden tapailemattomuuden jälkeen, että minulle kuuluu oikeastaan ihan hyvää. Terapiat alkavat tässä kunhan alkavat, mutta mth itsekin oli vaikuttunut siitä, että jokin isompi hammasratas minun koneistossa on ilmeisesti öljytty ja jengoillaan pian. Mth ampui myös alas minun epäilykseni siitä, että onko tämä jotain orastavan manian merkkejä tämä hyvänolontunne. Ehkä tässä vielä päästään siihenkin, ettei tarvitsisi ottaa lääkkeen lääkettä?

Juuri nyt tuntuu helvetin hyvältä, kun uskaltaa välillä hymyilläkin. Koko ajan tietysti takaraivossa on se epäilys siitä, että kuinkahan kauan tätä taas kestää ennen seuraavaa rysähdystä. Sen aika on sitten joskus, joten jos nyt tästä koettaisi nauttia, sillä kyllähän elämästä saa ja pitääkin nauttia.

Sori sinänsä, että täältä tulee näinkin positiivista settiä nyt.