Taudinkuvana depressio

[Morgoth]

etenkin jos tutkimuksen tekijät vaikuttavat asiallisilta ja taustat ovat hyvät, osallistumiseni olisi hyvin todennäköistä.

HYKSin ja THLn, joten ihan asiallinen. Ainoa mikä hieman epäilytti on tuo verinäyteestä otettavat geenit, mutta ilmeisesti yksittäistä potilasta ja verinäytettä ei ole mahdollista enää jälkikäteen yhdistää. Jos sitä omalta osaltaa voi jotenkin auttaa niin miksipä ei.

 

[Lunatico]

Kävin sitten eilen Psykiatrin vastaanotolla ja päädyttiin siihen, että paluu entiseen on tosiasia. Tarkoitan tällä sitä, että Zyprexa merkkinen lääke vaihdetaan Peratsin nimiseen lääkkeeseen. Zyprexasta on tarkoitus päästä eroon vähitellen, niinpä tehtiin 2,5 viikon suunnitelma jossa lääkettä vähennetään pikkuhiljaa ja Peratsin otetaan tilalle myös pikkuhiljaa.

Tähän asti mulla on ollut Zyprexa silleen, että olen herättyäni ottanut yhden 10mg napin ja sitten illalla kaksi. Peratsinissa tehdään niin, että syön sitä sitten 2X4mg päivässä. Unohtu vaan kysyä lääkäriltä, että pitääkö tuo annostus ottaa kerralla vai yksi aamulla, yksi illalla. No jospa ne Apteekissa osaavat sanoa.

Mulla tosiaan tuo Peratsin oli vuodesta 2007 vuoteen 2010 ja en silti millään muista otinko silloin kerralla vai yksitellen. Psykiatri sanoi, että tuo Zyprexa on huono lääke, että Peratsin on huomattavasti parempi. Miksi multa sitten aikoinaan otettiin tuo lääke pois ja vaihdettiin? No siksi, että syksyllä 2010 yritin itsemurhaa ja sen epäonnistuttua jouduin suljetulle 4 vrk ja siellä sitten jossain psykoosin tuolla puollen sanoin, ettei silloiset lääkkeet auta vittuakaan. Siksi siis vaihdettiin.

 

[Surukuku]

Minä en voi hyvin. Joudun taas vain toivomaan, että tämäkin alakulo ja ahdistua olisi vain tilapäistä ja ohimenevää. Näinä hetkinä minun on kuitenkin vaikea ymmärtää elämäni ja sairauteni lainalaisuuksia, asioita, joista toisillekin olen täällä neuvoja antanut. Lisäksi huoli läheisteni epävarmuudesta vointini suhteen painaa raskaana. Kirjoitin eilen rakkailleni ao. kirjeen, koska sairaudestani kirjoittaminen on minulle helpompaa kuin siitä kasvokkain puhuminen.

Laitan nämä sanani myös tänne, jos niistä jollekin joskus apua olisi - minä mukaan lukien.

Tervehdys,

Istuskelen tässä tietokoneen ääressä osaamatta oikein tehdä mitään järkevää - tai edes järjetöntäkään. Minulla on kuitenkin jokin piinaava tarve kertoa teille läheisilleni tunteistani ja tuntemuksistani, jolla ikään kuin saisin oikeutuksen tälle kaikelle, sille, miten elämääni yritän elää ja mistä vieläkin jaksan unelmoida.

Minun on ollut ja on edelleenkin hyvin vaikeaa tunnustaa itselleni ja sitä kautta läheisilleni, kuinka mitä luultavimmin olen sidottu lopuksi elämääni tämän sairauteni kahleisiin, sen asettamiin reunaehtoihin ja rajoituksiin. Ja kuitenkin - törmään niihin aina uudestaan yhtä kipeästi ja ehkä vanhemmiten yhä useamminkin, kun voimani ja kykyni käsittää ja hyväksyä asioita edelleen hiipuvat.

Tässä istuessani, sairauslomalle jälleen kerran "päässeenä", tunnen toisaalta helpotusta, toisaalta häpeää siitä, etten taaskaan jaksanut pitää itseäni riittävästi kasassa ja ollut tarpeeksi voimakas kestämään elämän minulle asettamia paineita. Toisaalta, jos minä olisin jotenkin fyysisesti rikki, jalka tai käsi poikki, kaikki näkisivät sen eikä minun tarvitsisi edes ajatella joutuvani puolustelemaan kyvyttömyyttäni. Näin henkisesti rikki olevana toisille jää helposti aina epäilys siitä, onkohan tuo jaksamattomuus ja saamattomuus vain teeskentelyä ja yleinen hypoteesi - isäni sanoin: "Sitä kyllä pystyy, jos vain haluaa!" kaikuu sanomattomanakin meidän kaikkien korvissamme, toisilla varmuutena, toisilla taakkana ja syytöksenä.

Ei, minä en jaksa, minä en pysty enkä kykene...

Sen tosiasian kanssa minun on vain tultava toimeen ja sen tosiasian minä joudun kantamaan lähimmäisteni eteen epäsäännöllisen säännöllisesti - ja aina yhtä pettyneenä itseeni kuin kaikki muutkin.

Kuitenkin, pidän huolta itsestäni ja unelmoin omasta kodista - vieläkin... kodista, joka osaltaan toisi turvaa ja rauhaa elämääni. Toivon samalla, että elämänkokemukseni ja historiani auttaisivat osaltaan minua ymmärtämään ja toteuttamaan oppimaani ajatusta: "Onnellisuus ei ole päämäärä, vaan tapa matkustaa." Tiedän myös, että sisäisen rauhan voin saavuttaa vain sisimpääni kuunnellen, omien arvojeni ja valintojeni kautta, mutta en silti halua niiden olevan missään räikeässä ristiriidassa lähimmäisteni arvojen kanssa - "No man is an island!"

Rakkaudella
xxx​

 

[Uleåborgir]

- - Kirjoitin eilen rakkailleni ao. kirjeen, koska sairaudestani kirjoittaminen on minulle helpompaa kuin siitä kasvokkain puhuminen. - -[/INDENT][/I]

Surukuku, olet hieno mies. Kunnioitusta ja menestyksen toivotuksia minulta sinulle. Samoin kaikille muillekin mielenterveysongelmien kanssa painiskeleville mukaanlukien itseni (sic).

Atomeiksi purettunahan masennus ja esimerkiksi allerginen ihottuma ovat samankaltaisia sairauksia. Kummassakin tietyt kemikaalit tai niiden puute aiheuttavat oireita. Myös sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriö voidaan rinnastaa helposti allergioihin, joihin katson parhaaksi hoidoksi hitaasti aloitetun siedätyksen.

Masennuksen voi rinnastaa halvaukseen, masennus on henkinen halvaantuminen. Masennus on tunnottomuutta ja pistelyä. Ahdistuksessa sielua närästää, sielussa on puristavaa tunnetta, sielu on tukossa. Mutta sielu ei helposti aivasta. Joskus harvoin se kuitenkin pärskähtää, ja räkä kimaltelee silkasta helpotuksesta.

 

[Vuokralainen]

Minä en voi hyvin.
...
Rakkaudella
xxx

Hieno kirjoitus läheisillesi. Toivottavasti ymmärtävät ja saat heiltä oikeanlaista tukea.

Minulla tulee tänään tasan kaksi vuotta siitä, kun totaalinen romahdus tuli ja jäin töistä pois.
Kirjoitin myös silloin avoimesti ystävilleni vastaavanlaisen kirjeen ja se oli minusta järkevä teko. Millään en olisi jokaisen kanssa erikseen jaksanut asiaa läpi käydä, mutta en nähnyt myöskään mitään syytä miksi olisin asiaa peitellyt.
Tukea saa kyllä parhaiten niiltä joilla itsellään tai läheisillään on masennuksesta jo aiempaa kokemusta. Läheskään kaikki eivät ikävä kyllä asiaa ymmärrä.

Olin tässä välillä lähes kolme kuukautta työkokeilussa, mutta se loppui toukokuun lopulla, kun ei siitä vain mitään tullut vaikka intoa olisi ollut ja työpaikallakin minusta pidettiin ja sain jo ihan omalle vastuulleni asioita, mikä sitten olikin ilmeisesti liikaa. En vaan jaksanut.
Nyt olen kuntoutustuella lokakuun loppuun asti ja hiljalleen etsitään uutta työkoeilupaikkaa.

Tsemppiä sinulle Surukuku. Omia tuntojaan on todella hyvä purkaa, vaikkapa kirjoittamalla, kun ei kaikesta puhuminen niin helppoa ole. Minä ainakaan en saa oikein puettua sanoiksi tuntojani. Kirjoittaminen on useasti helpompaa kuin puhuminen.

Onneksi huomenna alkaa futiksen EM-kisat.

 

[Lunatico]

Tässä istuessani, sairauslomalle jälleen kerran "päässeenä", tunnen toisaalta helpotusta, toisaalta häpeää siitä, etten taaskaan jaksanut pitää itseäni riittävästi kasassa ja ollut tarpeeksi voimakas kestämään elämän minulle asettamia paineita. Toisaalta, jos minä olisin jotenkin fyysisesti rikki, jalka tai käsi poikki, kaikki näkisivät sen eikä minun tarvitsisi edes ajatella joutuvani puolustelemaan kyvyttömyyttäni. Näin henkisesti rikki olevana toisille jää helposti aina epäilys siitä, onkohan tuo jaksamattomuus ja saamattomuus vain teeskentelyä ja yleinen hypoteesi - isäni sanoin: "Sitä kyllä pystyy, jos vain haluaa!" kaikuu sanomattomanakin meidän kaikkien korvissamme, toisilla varmuutena, toisilla taakkana ja syytöksenä.

Ei, minä en jaksa, minä en pysty enkä kykene...
​

Ihan kuin minun kirjoittamaa. Muistan vuoden 2008 ja kesän kun ekaa kertaa elämässäni olin ollut reilut 10kk oikeissa töissä, josta sai ihan oikeaa palkaa. Kuitenkin pitkään kestäneet selkäsäryt ja osittain myös tietynlainen harhaluuloisuus ajoi minut ensin saikulle, ja sitten lopulta työsuhteen päättymiseen yhteisymmärryksessä firman kanssa. Olin tuolloin asunut etelässä vuoden. Töihinhän minä sinne ensisijaisesti lähdikin ja samalla aikuistumaan ja ottamaan oman otteen omasta elämästä.

Kun työsuhde päättyi olin todella masentunut. Itkin jopa. Olin pettynyt jälleen kerran itseeni ja siihen ettei minusta taaskaan ollut yhtään mihinkään. Tunsin pettäneeni itseni lisäksi vanhempani ja sisarukseni. Kaikki luotti minuun ja minä sitten en pystynytkään käymään oikeissa töissä tuon kauempaa. Se valtava tunne, minkä tuo työsuhteen päättyminen aiheutti, oli jotain aivan hirveää ja jopa sietämätöntä. Mulle jopa tarjottiin selälle paremmin sopivaa työtä, ja olisin sen saanutkin, mutta tilanne oli jo siinä pisteessä, että en kyennyt lähtemään kämpästä ulos ollenkaan. Oli mulla ihan aamulla herätys, kun edellisenä iltana vielä loin itselleni uskoa, että pystyn menemään sinne. En pystynyt. Se työ meni sitten siinä silmän räpäyksessä.

Tässä vaiheessa tilanteeni oli mennyt tosiaan siihen pisteeseen, että kaikki mikä viittasi kämpästä poistumiseen, oli mahdotonta. Mulla oli silloin kämppis ja tyttöystävä, jotka sitten hoiti kaupassa käynnit. Minä en liikkunut minnekään. En minnekään. Tuota painajaista kesti useamman kuukauden ja se aika, se oli pitkä ja raskas. Sitä en muista miten nousin tuosta ylös, tai oikeastaan en ole täysin ylhäällä vieläkään. Välillä olen käynyt korkeammalla ja sitten taas ollaan menty alas kohti pohjaa. Voisi melkeimpä todeta, että elämäni on ollut viimeiset 6-7v yhtä vuoristorataa. Tällä hetkellä tilanne on parempi kuin esim. vuosi sitten, mutta ei tässä täysissä sielun ja ruumiin voimissa olla vieläkään, ei lähelläkään. Kyllä nämä vuodet ovat olleet tosi pitkiä ja kivisiä. Välillä tuntuu, että ainut valo mikä tunnelin päässä näkyy, on junan valot. Mutta ei tällä kertaa tästä tämän enempää. Jatketaan taas joskus.

Voimia ja tsemppiä kaikille mt-ongelmaisille!

 

[ms.qvist]

Minä en voi hyvin. Joudun taas vain toivomaan, että tämäkin alakulo ja ahdistua olisi vain tilapäistä ja ohimenevää. Näinä hetkinä minun on kuitenkin vaikea ymmärtää elämäni ja sairauteni lainalaisuuksia, asioita, joista toisillekin olen täällä neuvoja antanut.

On hyvä, että uskaltaa tunnustaa "pienuutensa" ja "voimattomuutensa", sillä se on monasti ovi sille tielle, joka johtaa eheämpään ja parempaan kuntoon - minään. Tie on pitkä ja mutkikas mutta toivon, että sinulla riittää voimia sen kulkemiseen. Tähän tiehen liittyvät myös ne taka-askeleet ja hetket jolloin uupumus valtaa mielen ja tekee mieli luovuttaa - pahimmillaan ajatus konkretisoituu tekojen asteelle - mutta tällöin on hyvä levähtää, antaa aikaa itselle, kerätä voimia, ja uskoa ja luottaa siihen, että voimien palattua seuraava päivä on jo parempi.

Toisinaan ollessani voimaton ja nähdessäni oman elämäni toivottomuuden ja ahdistavuuden, mieleeni on kummunnut sanat japanilaisen Tomihiro Hoshinon kirjasta "Sairaalan puistossa kukkii atsalea": Pimeän yön jälkeen aamu on häikäisevän kirkas.

Minulla on oma sairauteni, toisinaan mieleni on sen vankina ja toivon kuolemaa, mutta hetkittäin mietin sitä, että kuinka tyytyväinen voin olla siihen, että minä voi päättää mitä tehdä ja minne mennä, toisin kuin kirjailija Hoshino, jonka mieli on kyllä vapaa mutta se on liikkumattoman kehonsa vanki.

Toivotan sinulle, minulle, kaikille jotka olemme mielemme vankeja, voimia!

vlad.

 

[mfish]

Kirjoitin jo hyvin pitkän tarinan omista kokemuksistani, mutta ajattelin, että mitä sitä suotta. Voin kertoa asiani lyhyemminkin. Minulla on kokemusta erittäin vakavasta masennuksesta 5 vuoden ajalta. Itsemurha-ajatukset kiehtoivat minua kovasti. Mm. Mun päässä pyöri todella usein ajatus "hyppää, hyppää, hyppää, hyppää nyt". Meinasin tulla hulluks, mutta en hypänny. Asuin tuolloin siis 5 kerroksessa.

Ainut lääke mistä olen oikeasti saanut apua on magnesium, d-vitamiini ja b-complex vitamiini yhdistelmä. Magnesium yhdessä b-vitamiinien kanssa vie pois kaiken sen epätoivon tunteen. Ne vahvistaa sinun hermojasi. Kestät taas painetta ja pääset myös eroon itkuherkkyydestä, jota minä ainakin vihasin omassa sairaudessani koko ajan. Pillitin koko ajan kuin joku nainen.

En tahdo kuulostaa miltään vitamiinihörhöltä, mutta viisi vuotta lääkkeitä syönneenä ja viidet eri lääkkeet yhdessä monien eri unilääkkeiden kanssa kokeneena, kehotan kokeilemaan näitä.

D-vitamiinia 125-250 mikrogrammaa / pvä

Magnesiumsitraattia 800mg/pvä

Yksi b-complex / pvä.

Noudattakaa tätä se 3-6kk. Mulla meni 5kk, ennen kuin oikeasti huomasin eron. Tsemppiä kaikille!

 

[Morgoth]

En tahdo kuulostaa miltään vitamiinihörhöltä,

...eihän tosta puuttunut kuin Tohtori Tolosen E-EPA -tuotteet !

 

[Käppyrä]

En tahdo kuulostaa miltään vitamiinihörhöltä, mutta viisi vuotta lääkkeitä syönneenä ja viidet eri lääkkeet yhdessä monien eri unilääkkeiden kanssa kokeneena, kehotan kokeilemaan näitä.

D-vitamiinia 125-250 mikrogrammaa / pvä

Magnesiumsitraattia 800mg/pvä

Yksi b-complex / pvä.

Noudattakaa tätä se 3-6kk. Mulla meni 5kk, ennen kuin oikeasti huomasin eron. Tsemppiä kaikille!

Melko tuhdit on vitamiiniannokset pitkäaikaisessa käytössä sinulla. D-vitamiinissa on muistaakseni viranomaisten mukaan ns. turvallisen käytön yläraja 50 mikrogrammaa/vrk. Monissa magnesiumvalmisteissa on suositeltu annostus n. 375/400 milligrammaa/vrk. Sinulla se on vastaava annostus tuplana + vielä paremmin imeytyvänä sitraattina. Onko joku lääkäri tms. suositellut sinua käyttämään noita valmisteita noilla annostuksilla vai oletko itse omien kokeilujen kautta päätynyt tuohon tulokseen?

Itse olen melko skeptinen vitamiinien ja ravintolisien käytön suhteen, jollei mitään selkeää puutostilaa ole todettu. Nykyään tuntuu, että purkista otettuja vitamiineja pidetään eräänlaisina ihmelääkkeinä, jotka tehoavat vähän kaikkeen vaivaan.

Mukava kuitenkin kuulla, että vointi on parantunut ja fiilikset nousseet. Oletan, että olet voinut hiljalleen luopua "raskaammista" reseptillä olevista masennus-/psyyke- ja unilääkkeistä? Tsemppiä sinulle!

 

[Surukuku]

Joo - elämä jatkuu, välillä paremmin, välillä huonommin ja joskus joutuu lähes pysähtymään, mutta asioista puhuminen aina auttaa ja kiitokset myös teille, arvoisat palstatoverini, kommenteistanne ja myötätunnostanne.

Eihän tällainen "putoaminen" minulle mitään uutta ole, mutta aina vaan jaksan hämmästyä ja pettya omasta avuttomuudestani - kertooko se vain epärealistisista odotuksistani?
Noh, nyt pitää sitten jälleen lähteä kokoilemaan itseään ja hakemaan taas ehkä pikkuisen uutta lähestymiskulmaa ympärilläni tapahtuviin asioihin, elämään. Sain ilokseni eilen illalla kuulla, että olisin siihen ehkä saamassa ammattiapuakin.

 

[Worrell]

Tuli sitten suoritettua kuntoutustutkimukseen kuulunut työhön tutustuminen tässä viimeisen parin viikon aikana. Eipä tuosta oikein jaksamisen kannalta voinut oikein sanoa juuta eikä jaata, kun kyseessä oli vain viiden päivän pituinen sessio. Viihdyin tuolla yrityksessä erittäin hyvin. Työtehtävät olivat mukavia ja sellaisia joita osasin tehdä. Tuo alakin vaikuttaa sellaiselta, mitä voisin tehdä fyysisestä sairaudesta sekä henkisestä terveydentilasta huolimatta, kunhan saan päänupin pikkuisen parempaan kuntoon tässä ajan kanssa.

Syksyllä on edessä työkokeilu samaisessa yrityksessä. Mielellään ottavat minut uudestaan sinne. Työkokeilu kestää 37-40 päivää, jos en väärin muista. Viiden tunnin päiviä viitenä päivänä viikossa. Sitten näkee tarkemmin, että miten jaksan ja pärjään tuossa työssä. Hyvä puoli on ainakin se, että kun kyseessä on tuttu paikka ja mukava porukka, niin ei tarvitse syksyllä sitten hirveästi jännittää tuonne menemistä.

Tässä tuleekin sitten lähinnä psykoterapiassa pyörittyä tämä kesä, kun ryhmäterapiakin päättyi pari viikkoa sitten. Yllättävän paljon siitäkin oli hyötyä, vaikka aluksi tuli ajatuksia, että "onko tästä nyt mitään hyötyä?" Voin kyllä sanoa, että oli. Kyseessähän siis oli aiemmin mainitsemani ryhmä, joka oli tarkoitettu sosiaaliset tilanteet vaikeiksi tunteville ja/tai paniikkihäiriöistä kärsiville ihmisille.

 

[Uleåborgir]

Tässä tuleekin sitten lähinnä psykoterapiassa pyörittyä tämä kesä, kun ryhmäterapiakin päättyi pari viikkoa sitten. Yllättävän paljon siitäkin oli hyötyä, vaikka aluksi tuli ajatuksia, että "onko tästä nyt mitään hyötyä?" Voin kyllä sanoa, että oli. Kyseessähän siis oli aiemmin mainitsemani ryhmä, joka oli tarkoitettu sosiaaliset tilanteet vaikeiksi tunteville ja/tai paniikkihäiriöistä kärsiville ihmisille.

Masennuspotilaalle on mielestäni erityisen tärkeää olla muiden ihmisten seurassa, tavalla tai toisella. Masentunut tarvitsee siinä missä muutkin ihmiset välitöntä palautetta ympäristöstään voidakseen tuntea olevansa osa yhteisöä. Samalla masentunut saa signaaleja siitä, että hänkin on oikea ja pystyvä ihminen. Yksinäisellä masentuneella elämänkehä on valtavan ahdas, puristava ja pimeä, jolloin käy niin, että esimerkiksi tuttavien ja sillä hetkellä entisiltä tuntuvien ystävien Facebook-päivityksetkin ilonpitoineen ja ainakin näennäisine onnellisuuksineen syventävät omaa pahaa oloa. Onhan syrjästäkatsojan rooli on aina ollut murheellinen.

Mutta on hienoa kuulla, että Jatkoajan mt-väki on yhteiskunnan syrjässä kiinni. Analyyttisellä otteella voi auttaa itseään selviämään masennuksesta. Jos on tietoisuus siitä, että tietyt asiat auttavat vääjäämättä toipumisessa, niin niitä asioita voi käyttää keinoina, eikä tarvitse maata tiedottomana tulessa.

 

[Worrell]

Masennuspotilaalle on mielestäni erityisen tärkeää olla muiden ihmisten seurassa, tavalla tai toisella.

Tämä on totta. Minulla on onneksi asiat siltä osin onneksi kunnossa, että muutamia hyviä kavereita löytyy. Vaikkei aina tule heitä nähtyä, niin silloin tällöin on mukava viettää aikaa porukalla. Olen oikeastaan koko ikäni ollut ns. erakkoluonne, välillä kaipaan sitä yksinäisyyden tunnetta ja pärjään viihdyn hyvin itseksenikin. Toki ystävät ovat tärkeitä ja se, että on sitä sosiaalista elämää kodin ulkopuolella. Kyllähän se virkistää, kun välillä näkee muitakin ihmisiä ja lähtee ulos.

Silloin, kun on syvästi masentuneet fiilikset, niin silloin nämä ystävät ja tuttavat tulevat arvoon arvaamattomaan ja ystävyyssuhteista kannattaakin pitää kiinni, mikäli se on vain mahdollista. Puhun ihan omasta kokemuksesta siitä, että kavereiden fyysinen läsnä olo on auttanut ajattelemaan jotain muuta kuin niitä huonoja ja paskoja ajatuksia.

 

[Salama15]

Olen (yhden semi burn-outin muutama vuosi sitten kokeneena) tässä jonkun aikaa jo seuraillut näitä tämän topicin kirjoituksia, välillä vähän kauhunsekaisin tunteinkin, ja kiittänyt Luojaani, että olen itse välttynyt [toistaiseksi-] vakavilta mielenterveysongelmilta...

Yksi asia joka tulee lähes joka kohdassa esiin on yksinäisyys ongelmien keskellä; mielenterveyspotilas / -kuntoutuja kaipaa (välillä ehkä tiedostamattaankin) hyvää jengiä ympärilleen jonka kanssa jakaa tuntemuksiaan ja oikeasti tuntea ettei ole tilanteensa kanssa yksin tai ainutlaatuinen. Mielestäni tämä on kohtuu vahva signaali nyky-yhteiskuntamme ns. yhteisöllisyyden puutteesta ja siitä, että vaikeat / hankalat tapaukset tavallaan lakaistaan maton alle (pois silmistä, pois mielestä). Onneksi on olemassa tällaisia kanavia (vaikkakin virtuaalisia), joissa tuota yhteisöllisyyttä on olemassa, joten koittakaa te toipua ja potkia elämää eteenpäin itsenne & meidän "terveiden" kanssa ajatuksianne jakaen! Arvokkain asia mitä ihminen voi tehdä elämässään on toisen ihmisen hengen pelastaminen (sanotaan Veripalvelun mainoksessa), joten kunniaa kaikille jos tämä palsta aktiivisine kirjoittajineen estää yhdenkin dramaattisen ihmiskohtalon toteutumisen...

Loppuun jonkun wiksun sanat jostain; on kahdenlaisia ihmisiä => niitä joilla on mielenterveys-diagnoosi ja niitä joita ei ole diagnosoitu tarpeeksi!

 

[Aatos]

En tiedä mikä vaivaa mutta on jotenkin paha olla. Mieli maassa eikä mitään tiedossa olevaa syytä. Bipotautiin liittynee.

Mulla on pari kertaa vuodessa tällainen jakso. Kestää onneksi vain muutamia päiviä. Lisäksi tähän liittyy suunnaton ärsytys ihmisiä kohtaan. Äsken kaupassa nainen törmäsi minuun kulkiessaan katseensa ollessa muualla. Teki mieli avautua perusteellisesti...Polkea maanrakoon verbaalisesti.

Kävelin pois tajuten ärsytyksen suhteettomuuden..

Kumpa joku vielä sanoisi:" kaikki mikä ei tapa vahvistaa".

Yhtä kaikki, vittumainen olotila.


A

 

[Surukuku]

Sain tänään kovasti odottamani soiton KELA:lta. Ystävällinen nainen totesi, etten ole oikeutettu KELA:n tukemaan terapiaan työelämässä jaksamistani edistämään, koska olen jo kerran aiemmin saanut tätä tukea vähän reilun vuoden verran ja väliä seuraavaan tukijaksoon tulisi olla väh. viisi vuotta - vahinko, ettei sairauteni ymmärrä näitä byrokratian rajoitteita.
Toisaalta, tuon viiden vuoden karenssin jälkeen, jos en olisi töissä enää edes osa-aikaisena, en olisi oikeutettu tuohon tukeen lähtökohtaisestikaan, koska eihän KELA:kaan tunnetusti laiskoja ja sairaita elättele.

Eli - minun tulisi kustantaa terapiani ihan itse, olinpa sitten töissä tai en. Käytännössä minun tulisi siis jaksaa olla töissä, jotta minulla olisi varaa rahoittaa terapiani, jotta jaksaisin olla töissä - vittumainen yhtälö!
Pitää nyt laskeskella viikonloppuna kuitenkin vielä, kuinka tämä onnistuisi, vai luovutanko pikkuhiljaa ja heittäydyn lopullisesti syömään itse maksamaani sosiaaliturvaa kokoaikaisen sairauseläkkeen myötä jo ennen varsinaista eläkeikääni - ja sairastan mitä sairastan.

PS. Tää juttu ei kuulu tähän ketjuun, mutta KELA:lla asiani tiimoilta viikolla vieraillessani huomioni kiinnittyi, väkisinkin, ihonväriltään ja pukeutumiseltaan erittäin kirjavaan sakkiin, jotka niin lukuisina tuskin olivat siellä kaikki terapian tarpeessa, vastikkeettoman rahan kylläkin - tasan ei käy onnenlahjat täällä Suomessakaan...

 

[Ted Raikas]

PS. Tää juttu ei kuulu tähän ketjuun, mutta KELA:lla asiani tiimoilta viikolla vieraillessani huomioni kiinnittyi, väkisinkin, ihonväriltään ja pukeutumiseltaan erittäin kirjavaan sakkiin, jotka niin lukuisina tuskin olivat siellä kaikki terapian tarpeessa, vastikkeettoman rahan kylläkin - tasan ei käy onnenlahjat täällä Suomessakaan...

Jatketaan OT:ta sen verran, että eikös ne vastikkeettoman rahan kerääjät enemmänkin pyöri siellä sossun luukulla? Käsittääkseni KELA:lta ei juuri rahaa irtoa, ellei ole esimerkiksi opinnot takana, eli on valmistunut johonkin ammattiin. Lisäksi saadakseen KELA:lta tukea on sitoutunut työttömäksi työnhakijaksi Työvoimatoimiston kautta. Toki ei sekään välttämättä erityisesti velvoita ja on monesti lähinnä muodollisuus, mutta noin periaatteessa on milloin tahansa käytettävissä työvoimaksi ja myös velvollinen vastaanottamaan työn tai koulutuksen kun siihen komennetaan.

Eli mielestäni KELA:n kautta rahaa saavat ovat nyt yleenä tehneet jotakin ja pääsääntöisesti yrittävät enemmän eteenpäin, kuin pelkällä sosiaaliturvalla elelijät.

Terv. nimim. KELA:n rahoilla vielä ainakin toistaiseksi elelevä.

 

[Surukuku]

Juu - en nyt ihan tuota tarkoittanutkaan, vaan tätä:

"Vakinaisesti Suomeen muuttavien on haettava Suomen sosiaaliturvan piiriin pääsyä haetaan Kelan asiointipalvelussa tai lomakkeella Y 77. Suomen sosiaaliturvaan kuuluville annetaan kirjallinen päätös asiasta." Lähde: KELA:n sivut

Sitten vasta sossuun!

 

[Lunatico]

Jatketaan OT:ta sen verran, että eikös ne vastikkeettoman rahan kerääjät enemmänkin pyöri siellä sossun luukulla? Käsittääkseni KELA:lta ei juuri rahaa irtoa, ellei ole esimerkiksi opinnot takana, eli on valmistunut johonkin ammattiin. Lisäksi saadakseen KELA:lta tukea on sitoutunut työttömäksi työnhakijaksi Työvoimatoimiston kautta. Toki ei sekään välttämättä erityisesti velvoita ja on monesti lähinnä muodollisuus, mutta noin periaatteessa on milloin tahansa käytettävissä työvoimaksi ja myös velvollinen vastaanottamaan työn tai koulutuksen kun siihen komennetaan.

Eli mielestäni KELA:n kautta rahaa saavat ovat nyt yleenä tehneet jotakin ja pääsääntöisesti yrittävät enemmän eteenpäin, kuin pelkällä sosiaaliturvalla elelijät.

Terv. nimim. KELA:n rahoilla vielä ainakin toistaiseksi elelevä.

Itsekin elelen KELA:n masseilla + soskusta saan jotain hyvin pientä. Lääkkeet kuitenkin maksavat ja se on helvetin hyvä, sillä muuten olisin kusessa. KELA:sta saa rahaa ammattiin valmistuneet ja jos ei ole ammattia (niinkuin minulla) saa rahaa kun täyttää 25v ja on työkkärissä työnhakijana.

 

[Vuokralainen]

Kumpa joku vielä sanoisi:" kaikki mikä ei tapa vahvistaa".

Yhtä kaikki, vittumainen olotila.

Jos sanoo niin sitä vedetään yhdessä tauluun.
Eipähän tapa, mutta vahvistaa sitäkin.

 

[Derby]

Päivitystä: Sepram on tällä hetkellä 40 mg ja olen päässyt takaisin elämään kiinni ja jaksanut jopa palata takaisin töihin. Elämänilo on palaillut josta olen erittäin onnellinen, joulun tienoilla en uskaltanut tällaisesta edes haaveilla, kauhulla muistelen tuota aikaa enkä enää ikinä sitä halua kokea. Kuitenkin tässä edetään ihan rauhassa ja lääkäri sanoi että sepram on mahdollista nostaa jopa kuuteenkymppiin jos tarvetta on, tällä hetkellä ei ole mutta onneksi olen löytänyt toimivan lääkityksen.

 

[Lunatico]

Jaa'a mitähän tästäkin tulee. Zyprexa 3X10mg vaihdettiin Peratsin 2X4mg (tämä lääke on ollut minulla aikaisemminkin) ja ainakin näin vajaan kahden viikon "takaisin paluun" jälkeen harhaluuloisuudet, epämielyttävät tuntemukset (niinkuin lääkepurkissa lukee) ja muut skitsoilut EIVÄT ole poistuneet, vaan edelleen kuvittelen, tiedostaen toki ettei ajatuksissani ole mitään järkeä, ties mitä ja ihan naurettavissa "tilanteissa". Peruskuvitelma on se kun olen vaikkapa faijani luona ja lähden olohuoneesta missä muutkin ovat, tupakalla ja heti alan kuvittelamaan, että isä ja muut (sisarukset) puhut minusta pahaa selkäni takana. Näin ei tietenkään ole, mutta KYLLÄ ON VITTUMAISTA kun ei tuo paska lähde päästä sitten millään.

 

[Päätykiekko]

Eipä ole tähän ketjuun itse tullut vähään aikaan kirjoitettua, mutta nyt taas tuli tässä yön valvonneena sellainen olo, että pakko saada tätä olotilaa jollakin tavalla purkautumaan.

Tässä on itse tullut tämän masennuksen kanssa painittua enemmän tai vähemmän viimeiset pari vuotta. Välillä se on tuntunut, että kyllä tämä tästä iloksi muuttuu (no kyllähän se välillä niin tekeekin). Töissä jaksaa käydä, on jaksanut urheilla ja olla vähän enemmän se, mitä oli joskus silloin, kun ei vielä tätä ollut itsellä todettu. Tai ehkä pitäisi sanoa, että kun sitä ei vain ollut itselleen myöntänyt. Tosin nyt taas töissä ei ole tullut oltua viikkoon ja eikä varmasti tule oltua vielä pariin seuraavaankaan. Pahinta kai tässä on se, että kun uusi työ alkoi ja ihan oikeasti tuntui, että nyt henkisesti valmis taas tähän "normaaliin" arkeen. Aika nopeasti sitten alkoi taas tutut mielialat nostamaan päätään ja siittähän tämä homma sitten alamäkeen on taas lähtenyt.

Jotenkin edes kehtaa enään kertoa monellekkaan tutulle omasta tilanteessta, vaikka varmasti sen tiedän, että ei nämä läheiset ystävät ala epäilemään, että on vain pirun laiska jätkä kyseessä ja haluaa ottaa lunkusti. Ei siinä, en minä kiellä, jos joku asiasta kysyy, mutta en minä silti vieläkään pysty kovin avoimesti tuntemuksista puhumaan. En tyttöystävälle, en veljelle, vanhemmille enkä muutenkaan hyville ystäville.

Raskasta aikaa tämä on tällä hetkellä, niin itselle ja myös varmasti muutamalle muulle läheiselle ihmisille omassa elämässä. Luulisi, että kesällä olisi edes vähän hyviä fiiliksiä, mutta ei niitä nyt oikein paljon ole. Aika mustalta tällä hetkellä mielessä asiat tuntuu ja ihan rehellisesti täytyy sanoa, että huominen päiväkin pelottaa niin perkeleesti. Puhumattakaan, että pitäisi miettiä elämää pitemmällä aikavälillä.

Pettynyt on olo itseensä tällä hetkellä. Pitäisi vaan ymmärtää, että ei tästä asiasta ole nopeaa tietä ulos. Kunhan vain ensin löytäisi sen oikean tien.

 

[Hemingway]

Kun lääketiede ja rahan tavoittelu yhdistetään, seurauksena voi olla valintoja, joilla ei ole tieteellistä perustaa. Tästä on toitotettu aikaisemminkin, mutta hyvä, että lisääkin rummutetaan.

Lääkintöneuvos varoittaa masennuslääkkeiden voivan kasvattaa vihaa ja aggressiivisuutta. Puoli miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeitä.

Masennuslääkkeiden käyttö on yli kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Psykiatriseen hoitoon pääsy on vaikeaa, ja hoito korvataan usein masennuslääkkeillä. Lääkintöneuvos, psykiatri, emeritusylilääkäri Tapani Sipilä varoittaa masennuslääkkeiden mahdollisista vaarallisista sivuvaikutuksista.

Hänen mukaansa mielialalääkkeiden syönnin sivuvaikutuksena itsemurhakäyttäytyminen voi lisääntyä, samoin aggressiivisuus. Potilaalla voi myös ilmetä uppiniskaista ja vastahakoista käytöstä.

Psykiatri: Masennuslääkkeillä voi olla vaarallisia sivuvaikutuksia | Yle Uutiset | yle.fi