Olen saavuttanut bipolaarihäiriöni kanssa toivottavasti pysyvän aselevon. Aiemmasta mahdottomasta kasasta nappeja on jäljellä mielialatasaajatabletin puolikas, ja sekin lääke on epätyypillinen neurolepti, eikä mikään varsinainen mömmö. Viimeisestä bentsovalmisteesta onkin yhtä monta päivää, kuin on Suomi-Venäjä-välierästä viime vuoden keväältä. Nyt - yli puolen vuoden jälkeen - alkaa unikin olla hyvää ja luonnollista.
Muutamia ajatuksia näin masennuksenjälkeiseltä ajalta, kun omaa depressiotaan voi tarkastella ikään kuin ulkopuolisena.
Masentuneen päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Tämä johtuu siitä, että päivät ovat kiintopisteettömiä, niihin ei haluta herätä, niissä ei ole mitään odottamisen arvoista, mitään kokemisen arvoista. Herättyään toivoo vain, että olisi jo yö, jolloin voisi taas nukkua. Heräämisen ja nukahtamisen välinen aika on vain tapettavaa aikaa.
Vuodet ovat lyhyitä samasta syystä. Jälkeenpäin mietittynä vuosi kulahtaa nopeasti, koska ei ole kiintopisteitä. Ei ole mukavia juhlia, joissa on ollut mukana, ei ole matkoja mihinkään, ei ole tullut viettäneeksi synttäreitään, ystävien kanssa puuhailu on minimissä. Mitään kun ei tapahdu, niin ei ole mitään muisteltavaakaan, eikä mitään muistettavaa, on vain tyhjää mennyttä aikaa.
Talous on sitä, että saa juuri sen verran rahaa, että vuokra ja perustarpeet saa täytettyä. Niin, kyllähän kuntoutustuellakin pärjää, sillä pystyy elämään, mutta sillä pärjää vain suhteellisesti. Kuntoutustuella ei voi elää kuten työhön kykenevät ikätoverit, sillä ei voi tehdä piristäviä reissuja, sillä ei voi ylläpitää autoa, sillä ei voi ostaa uusia huonekaluja ja niin edelleen. Ja kun tietää, että ikätoverit elävät aivan eri tavalla kuin mihin itse kykenee, masentaa lisää. Sosiaalinen media tuo pimeään kämppään tiedon, kuinka se ja se on nyt kuuntelemassa Metallicaa tai Sir McCartneytä. Niin, siellä olisin minäkin, jos olisi parempi tuuri käynyt. Kolmas kaveri on eukkonsa ja lastensa kanssa kohteessa. Neljäs mökillä. Heidän ilonsa ei ole tietenkään masentuneelta pois, mutta kun tällä ei ole pääsyä - väliaikaisesti tai pysyvästi - siihen hyvävointisten yhteiskuntaan, asian tiedostaminen käy kipeästi sieluun. Köyhällä ei ole Suomessa oikeutta nauttia elämästään ainakaan taloudellisen panoksen kautta. Ei edes sellaisella köyhällä, jonka omaa syytä köyhyys ei ole. Ei varsinkaan sellaisella köyhällä.
Kuntoutustuki ei riitä yksityiseen terveydenhoitoon ja julkisen terveydenhoidon piiriin pääseminen on tuskallisen hidasta, jos kyseessä on niin sanotusti kiireetön tapaus. Masentuneen hampaat voivat olla surkeassa jamassa, toinen voi kärsiä vaikkapa jännetupen tulehduksesta, eikä siksi käy edes kävelylenkeillä. Yhteiskunnan kelkassa olevat pääsevät työterveyslääkärille nopeasti ja monesti ilmaiseksi. Ja palvelu on heille parempaa kuin viimein siellä terveyskeskuksessa. Inhottava paradoksi, jota ei pitäisi olla nyky-Suomessa, mutta näyttää siltä, että kuilu vain syvenee.
Masentunut syrjäytyy kovin helposti. Onneksi olen itse päässyt takaisin. Pystyn myös taas käsittämään omat vahvuuteni, ja kyllä ne ihan riittäviltä tuntuvat moneenkin asiaan. Kouluun ja töihin meneminen tuntuvat korkeintaan "haastavilta" asioilta, eivät suinkaan mahdottomilta. Päiväkin pitenee ja on talvi. Metsässä on mänty ja männyssä lumiset oksat.