Taudinkuvana depressio

[thego]

Miksi vähättelit ongelmiasi? Totuudenpuhuminen kun kaikesta huolimatta edesauttaisi sinua kaikkein eniten (ja toisaalta kysymykseni on tyhmä, koska itse syyllistyin alussa samaan - oireiden vähättelyyn ja lopetin sen vasta sitten kun huomasin, että rehellisyys ja oireiden tunnustaminen muillekin kuin itselleen auttaa eniten).

Niin eihän tää tosiaan ensimmäinen kerta ole lääkärillä vaikkakin nyt on vähän uusia oireita ilmenny. Tai oon ehkä tajunnu ne vasta viime aikoina kun alkaa kaveripiiri kaventua kovaa vauhtia. Mutta siis joo en tiedä miksi vähättelin tai miksi en ollut rehellinen. Pohdin näitä asioita hyvissä ajoin ennen lääkärinmenoa ja tiedostin kaikki ne tärkeimmät asiat mitä pitää saada sanottua, mutta ei ne vaan tullu ulos suusta. Toisaalta kun on näitä hyviä vaiheita niin tuntuu et kaikki on ihan saatanan hyvin ja pystyn vaikka valloittamaan koko maailman jos niin haluan (näin kärjistetysti). Itse asiassa tää lääkäri kysyi, että ei kait sulla ihan sellasta oloa ole et oisit koko maailman kuningas ja tuhlaat rahaa ihan hetken mielijohteesta (tai jotain tän suuntasta). No vittu just tollanen olohan mulla on aika usein, mutta suusta tuli sen sijaan "ei nyt sentäs".

Sain muuten lääkäriltä mukaan BDI- kyselyn ja mielialahäiriökyselyn (MDQ) mukaan täytettäväksi. Mitä nyt ite tajuan noista niin masennusta mulla ei ole nimeksikään, mutta sitä maanisuutta sen sijaan vaikka muille jakaa. Testin mukaan siis. Mut kuten edellisessä viestissä mainitsin niin kirjoitin näihin kyselyihin muutamia mietteitä ja pieniä juttuja et miten mulla oikeasti menee nykyään. Tiistaina ei sit oo väliä et saanko suutani auki vai en kun tos lapus on kaikki tärkeimmät.

Mitä vielä tulee siihen vähättelyyn niin aikaisemmassa elämässä se johtui pääasiassa huonosta itsetunnosta ja "en ansaitse apua"- ajattelusta. Nyt tällä hetkellä vaan yksinkertaisesti tuntuu siltä etten tarvi apua.

E: Ja jollain kierolla tavalla mä diggaan tästä olosta. En muista koska olisin viimeksi ollu näin energinen tai seki, et mulla on jo aika normaalit unirytmit! Helvetti ku joka aamu jaksan jo yhdeksän aikaan pompata sängystä ylös ja joskus herään jo ennen kellonsoittoa.

 

[ms.qvist]

Mitä vielä tulee siihen vähättelyyn niin aikaisemmassa elämässä se johtui pääasiassa huonosta itsetunnosta ja "en ansaitse apua"- ajattelusta. Nyt tällä hetkellä vaan yksinkertaisesti tuntuu siltä etten tarvi apua.

Ennen kuin minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja olin elämäni ensimmäisessä hypomaniassa/maniassa, tunne minullakin oli sellainen etten missään hitossa kaipaa apua vaan pystyn vaikka mihin ja olen kaiken muun yläpuolella - kuvittelin pystyväni vaikka mihin, mutta loppujen lopuksi tulos oli aika lähellä nollaa vaikka viikkoja painoin menemään minimaalisella unella, ympäriinsä viuhtoen ja jopa suuruudenhulluja kuvitelmia mielessäni rakennellen.

No nyt on lääkitys, vuosiin ei ole tullut todellista hypoa/maniaa - oireita siihen suuntaan on tullut mutta osaan lukea itseäni aika hyvin. Tarvittaessa pääsen terapiaan aika pikaisellakin varoitusajalla. Tosin se terapia ei mitään välttämättä auta jos homma karkaa lapasesta mutta ennakoinnissa se voi olla hyväksi. Hopot ja maniat on siis kiertänyt minut parin viimeiden vuoden aikana kaukaa, sen sijaan nyt olen vajoamassa/vajonnut masennukseen ja elämääni vaivaa totaalinen voimattomuus vaikka pitäisi rutistaa opintojen viimeinen vaihe läpi, tehdä sitä sun tätä mutta en vaan jaksa mitään - lintsaan koulustakin kun en jaksa olla siellä koko päivää. Voimat loppuvat muutaman tunnin jälkeen totaalisesti. Mutta piruvie, osaan näytellä koulussa aika hyvin, joten kukaan ei epäile sitä missä mennään - terapeuttini kyllä tietää ja hän on sanonut minulle suoraan, että minun kannattaa tehdä mukautettu opintosuunnitelma, jotta saan opintoni edes jossain vaiheessa päätökseen. Mutta en jaksa ottaa tätä asiaa esille opettajani (ryhmäohjaaja) kanssa vaan velttoilen päivästä toiseen. Kesällä lääkärissä todettiin minun kyntävän jo keskivaikean masennuksen puolella, eikä tila ole parantunut laisinkaan näissä reilussa parissa kuukaudessa. Eli voi sanoa, että olen idiootti kun en hoidata itseäni kunnolla kuntoon. Taistelen turhaan koulussa vaikka minun tulisi olla jossain muualla.

vlad.

 

[tant gredulin]

Mutta piruvie, osaan näytellä koulussa aika hyvin, joten kukaan ei epäile sitä missä mennään - terapeuttini kyllä tietää ja hän on sanonut minulle suoraan, että minun kannattaa tehdä mukautettu opintosuunnitelma, jotta saan opintoni edes jossain vaiheessa päätökseen. Mutta en jaksa ottaa tätä asiaa esille opettajani (ryhmäohjaaja) kanssa vaan velttoilen päivästä toiseen. Kesällä lääkärissä todettiin minun kyntävän jo keskivaikean masennuksen puolella, eikä tila ole parantunut laisinkaan näissä reilussa parissa kuukaudessa. Eli voi sanoa, että olen idiootti kun en hoidata itseäni kunnolla kuntoon. Taistelen turhaan koulussa vaikka minun tulisi olla jossain muualla.

vlad.

Tämä on merkillinen juttu monella masentuneella - onko 'sairastuttu vahvuuteen'?

Johtuuko se siitä, että tuntee kyntäneensä syvemmälläkin, mutta on sieltä ennenkin noustu vai onko liian masentava ajatus itselleenkin, että taas pitää mennä pohjan kautta...? Jotkut eivät tunnusta edes terapeutilleen näitä tuntojaan, vaan haluavat vain hampaat irvessä 'pärjätä'.

Vai liittykö tämä bipoon erityisesti?

Ei tarvitse vastata jos tuntuu liian henkilökohtaiselta :)

 

[Vuokralainen]

Kuvittelin olevani jo siinä kunnossa, että työharjoitteluakin voisi kokeilla ja hainkin lyhytmuotoiselle kurssille, johon olisi sisältynyt myöskin työharjoittelua.
Kelalta sitten tuli päätös, että on liian aikaista aloittaa ammatillinen kuntoutus, koska hoitoni on niin alkuvaiheessa enkä ole vielä tarpeeksi vahva ammatilliseen kuntoutukseen. Enhän ole ollut saikulla kohta kuin puolitoista vuotta.
Vakuutusyhtiöltä on onneksi ennakkopäätös kuntoutukseen ja se on voimassa ensi vuoden heinäkuuhun asti ja olen menossa juttelemaan kuntoutuksesta paikallisen koulutuskeskuksen kanssa, johon vakuutusyhtiö minut passitti.

Työnantajahan minut jo irtisanoi, kuten aiemmin kirjoitin ja samalla myöskin tämän työsuhdeasuntoni. Nyt pitäisi jaksaa etsiä asuntoa. No tänään on monta hakemusta lähtenyt ja omankin ilmoituksen laitoin.

Lääkkeet ovat alkaneet arveluttamaan kovasti tai oikeastaan niiden hyöty. Nyt on kai kolmannet eri lääkkeet menossa ja taas suunnitellaan vaihtoa. Ei jaksais niiden kanssa pelleillä.
Ainoa lääke mistä on ollut iloa ovat nuo iltalääkkeet joiden voimalla on saanut nukuttua paitsi ehkä tulevana yönä, kun pää on juuri nyt kuin englantilainen liikenneympyrä.

 

[Fordél]

Ensinnäkin pahoittelen jos termit on vääriä, koska en ole tämän asian erityinen asiantuntija vaikka kokemusta pikkasen on.

Eli Studio55 -ohjelmassa oli eilen mun mielestä hyvä keskustelu masennuksesta. Siellä lääkäri Antti Heikkilä kritisoi kovasti nykyistä masennuksen hoitoa, jossa painotetaan aivan liikaa lääkkeitä ja "kemiallista parannusta" kun kaiken pitäisi lähteä psykoterapiasta ja asioiden läpikäymisestä. Ne masennuksen syyt löytyvät kuitenkin ihmisestä itsestään ja parantuminen tapahtuu kun ne asiat analyisoidaan ja käydään läpi. Ko. olevan nettisivun keskusteluissa Heikkilä näyttää toteavan, että "jos mieli masentuu virheellisen ajatteluprosessin takia niin varmana myös tämä ajattelu heijastuu myös aivojen välittäjäaineisiin. Kun ajattelu muuttuu niin kemiakin muuttu aivoissa". Ja tätähän niillä lääkkeillä ilmeisesti yritetään muuttaa, mutta siihen perimmäiseen syyhyn ei kuitenkaan pystytä vaikuttamaan. Siksi kannattaisi lääkärienkin määrätä vähemmän lääkkeitä ja keskittyä enemmän terapian määräämiseen. Nykyisten resurssien aikana tämä vaan on helpommin sanottu kuin tehty ja jonot terapioihin ovat aivan liian pitkät.

Nyt olisin kysynyt, että miten muut koette tämän asian? Onko jotenkin itsestään selvä, että näinhän se on vai onko tässä yhtään mitään uutta?

Masennukseen myös vähän liittyen Heikkilä toi mielestäni hyvin esille (ei liity välttämättä mitenkään tämän ketjun kirjoituksiin), että liian helposti oma asenne elämässä muuttuu uhriksi, jolloin aletaan syyttää ympäristöä ongelmista vaikka aika paljon homma on kiinni omasta asenteesta. Juuri tätä omaa asennetta pitäisi tukea eli että ihmiset ottaisivat enemmän vastuuta omasta itsestään ja näkisivät sen juuri mahdollisuutena: pystyn muuttumaan ja parantumaan eikä niin helposti heittäydyttäisi uhriksi.

Mutta siis korostan, että tämä ei ole suunnattu mitenkään tämän ketjun kirjoittajille vaan noin yleisenä huomiona, koska olen joitain tällaisia tapauksia nähnyt omassa elämässäni. Niissä tapauksissa pääsisi jo aika pitkälle kun vain muuttaisi oman asenteen eikä näkisi itseä niin selvänä uhrina koko aikaa.

 

[Surukuku]

...

Korostan heti alkuun, että nämä ovat vain omia tuntemuksiani ja omia päätelmiäni, kun olen tullut siihen johtopääytökseen, etteivät lääkkeet minua paranna vaan juuri asioiden analysointi ja läpikäyminen. Lääkkeistä on apua varsinkin hoidon alussa, mutta lopulta, vuosien kuluessa, usein niiden haitat alkavat nousta hyötyjä suuremmiksi.

Voitte uskoa, että tässä yli kymmenen vuoden aikana olen jo kerinnyt käydäkin näitä asioita läpi, niin yksin kuin terapiassakin, mutta prossesi, joka on koko alkuelämäni muokannut käyttäytymistäni ja ajatusmallejani, muuttuu erittäin hitaasti ja elämä ja vanheneminen tuovat siihen koko ajan uusia muuttujia => mikään ei ole suoraviivaista eikä yksiselitteistä.
Lisäksi, tieto ei pelkästään auta; asioita voi analysoida puhki asti, mistä mikin käyttäytymismalli johtuu, jos niille ei kuitenkaan osaa tehdä mitään. Käytäytymisen muuttaminen on oppimisprosessi, joka on täynnä sudenkuoppia ja takapakkeja, mutta terapian avulla ja omalla sinnikkyydellä laiva hitaasti kääntyy.

Tuo Heikkilänkin mainitsema "uhriksi sortuminen/alistuminen" kuuluu sairauteen ja osin myös toipumisprosessiin, sillä tuo negatiivinen tunne ja olotila pitää voittaa, jotta jotain positiivista voi tapahtua.

Kokemusteni mukaan terapia on siis paras tapa löytää takaisin paremman elämän alkuun eli voittaa masennuksen aiheuttama negatiivisuus, toivottomuus, välinpitämättömyys, jne.
Terveet elämäntavat kuten liikunta/raitis ilma ja hyvä ravinto auttavat asiaa, mutta voivat myös sinällään aiheuttaa ylimääräistä stressiä, kun ei aina jaksakaan panostaa eli kohtuullisuus ja itsensä armahtaminen ovat myös avainkäyttäytymistä toipumisessa.
Yksi hyvä tapa päästä eroon masennukseen olennaisesti liittyvästä jatkuvasta tai ajoittaisesta ahdistuneisuudesta ovat rentoutusharjoitukset ja pidemmälle vietynä mietiskely, meditaatio.

Olen siis taas kerran etsiskelemässä itselleni terapeuttia. Valitettavasti varsikin Kela-hyväksynnän omaavan terapeutin löytäminen on enenmmän kuin kiven takana myös tällä seudulla eikä minuakaan ole vielä onnistanut - mutta, jatkan hakemista...

 

[Ramchester]

Siksi kannattaisi lääkärienkin määrätä vähemmän lääkkeitä ja keskittyä enemmän terapian määräämiseen. Nykyisten resurssien aikana tämä vaan on helpommin sanottu kuin tehty ja jonot terapioihin ovat aivan liian pitkät.

Viimeiset tutkimuksethan osoittavat, että masennukseen auttaa placepo ihan yhtä paljon kuin lääkkeet ja Suomessakin on tällä hetkellä tutkimus käynnissä, jossa selvitetään placepon toimivuutta masennukseen ja tähän tutkimukseen haettiin masentuneita ihan äskettäin.

Masentuneiden läheiset voisivat tehdä palveluksenja vaihtaa salaa masennuslääkkeet vaikka D-vitamiinipillereihin...

 

[Surukuku]

Viimeiset tutkimuksethan osoittavat, että masennukseen auttaa placepo ihan yhtä paljon kuin lääkkeet ja Suomessakin on tällä hetkellä tutkimus käynnissä, jossa selvitetään placepon toimivuutta masennukseen ja tähän tutkimukseen haettiin masentuneita ihan äskettäin.

...

Niin - tätä tosiasiaa tukee monikin tutkimus puhumattakaan niistä tutkimuksista, jotka kertovat mielialalääkkeiden erilaisista haitoista etenkin pitkäaikaiskäytössä.

Tässä vielä linkki ohjelmaan, jossa mm. tuosta placebo-vaikutuksesta puhutaan: YLE Areena: Mielen salattu voima

 

[thego]

Ennen kuin minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja olin elämäni ensimmäisessä hypomaniassa/maniassa, tunne minullakin oli sellainen etten missään hitossa kaipaa apua vaan pystyn vaikka mihin ja olen kaiken muun yläpuolella - kuvittelin pystyväni vaikka mihin, mutta loppujen lopuksi tulos oli aika lähellä nollaa vaikka viikkoja painoin menemään minimaalisella unella, ympäriinsä viuhtoen ja jopa suuruudenhulluja kuvitelmia mielessäni rakennellen.

Niin no mä nykyään nukun ihan tarpeeksi (7-9h), syön hyvin, urheilen aktiivisesti (en kuitenkaan liikaa), duunissa oon koko kesän kulkenu sen n. 35h/viikko ja muutenki nää peruspuitteet elämälle on ihan kondiksessa. Masennuskausina elämä oli monesti sitä etten jaksanu liikkua nimeksikään, sain unta todella myöhään ja nukuin niin pitkään kun pystyin (pahimmillaan heräilin siel 17:00 aikoihin), ruokaa meni joko hirveitä määriä kerralla tai sit pidin itseäni nälässä jne. Frendejä on tosiaan kadonnu täs viime aikoina, mut oon tiedostanu asian ja kertonu nille jäljellä oleville et missä mennään ja et sanovat vaan ihan suoraan jos alkaa rasittamaan liikaa. Toisaalta jos mulla on sellaisia ystäviä jotka eivät ymmärrä niin mitä mä niillä teen loppupeleissä?

Johtuuko se siitä, että tuntee kyntäneensä syvemmälläkin, mutta on sieltä ennenkin noustu vai onko liian masentava ajatus itselleenkin, että taas pitää mennä pohjan kautta...? Jotkut eivät tunnusta edes terapeutilleen näitä tuntojaan, vaan haluavat vain hampaat irvessä 'pärjätä'.

Tästä jo vähän oon kirjoitellukin, mutta alkuvaiheissa mentiin paskan itsetunnon mukaan eli en "ansainnut" apua enkä välttämättä täysin tunnustanu olevani sairas. Ajattelin vain, et oon niin paska ihminen ja mua rangaistaan sen takia. Terapian kautta kun tuota itsetuntoa saatiin kohotettua niin tilalle on tullut sellainen "minä pärjään"- asenne. Joissain tapauksissa se on hyvästä, mutta joskus myös pahasta. Omalla kohdalla on ollut vaiheita jolloin masennus on tuntunut vain pahemmalta jos koko mun hyvinvointi on riippunut täysin lääkkeistä ja terapiasta. Sen sijaan jos pystyn itse enemmän vaikuttamaan omaan hyvinvointiin niin se vain kasvaa entisestään se itseluottamus jne. Kuka oikeasti haluaa olla täysin riippuvainen lääkkeistä ja/tai terapiasta?

Nyt olisin kysynyt, että miten muut koette tämän asian? Onko jotenkin itsestään selvä, että näinhän se on vai onko tässä yhtään mitään uutta?

Aika perusjuttua. Vieläpä tuo nuorten päihdeklinikka mihin alunperin hakeuduin menee juuri tän kaavan mukaan. Lääkkeitä pitävät aivan viimeisenä keinona ja se terapia + elämänhallinta on ne avainasiat. Elämänhallinnalla tarkoitan nyt vaikka sitä et sä pakotat itelles jotain rytmiä ja rutiineja elämään, syöt terveellisesti, liikut jne. Jos kroppa voi hyvin niin päälläkin on vähän helpompaa. Nää siis omien kokemusten mukaan.

Mirtatsapiini ja Antabus on ainoat lääkkeet mitä oon ikinä saanu tuota kautta. Ja oon kyl pyytäny unilääkkeitä ja vaikka mitä pillereitä.

Masentuneiden läheiset voisivat tehdä palveluksenja vaihtaa salaa masennuslääkkeet vaikka D-vitamiinipillereihin...

En kyllä suosittele tälläistä pelleilyä. Oon kerran lopettanu Mirtat ihan seinään ja olin kyllä pari viikkoa sekaisin kuin seinäkello. Unta tuli keskimäärin 1-2tuntia yötä kohden ja lopulta oli "pakko" alkaa taas vetään sitä viinaa et sai aivot edes hetkeksi off- tilaan. Vai väitätkö, että se placebo hoitaa kaikki vieroitusoireetki?

 

[Ramchester]

Vai väitätkö, että se placebo hoitaa kaikki vieroitusoireetki?

En väitä mitään. Kyseessä oli mielipide, joka ei perustu tietoon eli mutusta. Sen voi varmasti tutkimukset kumota vääränä mielipiteenä.

 

[thego]

En väitä mitään. Kyseessä oli mielipide, joka ei perustu tietoon eli mutusta. Sen voi varmasti tutkimukset kumota vääränä mielipiteenä.

Ok. Kunhan et vakavissaan mene kenenkään masentuneen läheiselle ehdotteleen tollasia.

 

[Vuokralainen]

Juuri nyt tuntuu ettei noi mielialalääkkeet auta millään tavalla, mutta kai sitä voisi vielä jotain uutta lääkettä kokeilla. Lääkkeiden vaihtaminen on kyllä vieroitusoireineen melkoisen vittumainen prosessi.
Lääkkeen ei ole kai ikinä ollut tarkoituskaan yksinään parantaa masennuksesta, vaan olla apuna selviämisprosessissa.

Te ketkä etsitte terapeuttia, oletteko käyneet lääkärillä yksityisellä vai kunnallisessa?
Minä vaihdoin helmikuussa yksityisen kunnalliseen ja sen jälkeen olen käynyt terapiassa vähintään kerran viikossa, eikä maksa mitään.
Terapiasta minä ainakin haen sitä, että saisin omat ajatukseni kuntoon ja pääsisin pois tästä jatkuvasta paskasta. Pitkäkestoinen prosessi tuo vaan tuntuu olevan.

 

[Morgoth]

Viimeiset tutkimuksethan osoittavat, että masennukseen auttaa placepo ihan yhtä paljon kuin lääkkeet ja Suomessakin on tällä hetkellä tutkimus käynnissä, jossa selvitetään placepon toimivuutta masennukseen ja tähän tutkimukseen haettiin masentuneita ihan äskettäin.

Ymmärtääkseni tämä ei ole näin ristiriidatonta vaan taas on vedetty vähän mutkat suoriksi 'muotioilmiö' masennuksen suhteen. Unohdetaan harmaat sävyt ja päädytään joko valkoiseen tai mustaan, koska ratkaisun pitää olla yksinkertainen ja helppo. Hesarissahan oli tuosta melko paljon uutisia ja yleisönosastolla paljon keskustelua aiheesta. Se minkä käsityksen sain, että lievässä masennuksessa lääkehoidolla ei ole merkitystä, mutta keskivaikean ja vaikean masennuksen hoidossa lääkehoidolla on selvästi merkitystä.

Tunnistetaanko masennus paljon paremmin kuin ennen vai kirjoitetaanko masennus diagnoosia liian helposti alistaanko nykymaailman enemmän tuohon yms.

 

[Morgoth]

Johtuuko se siitä, että tuntee kyntäneensä syvemmälläkin, mutta on sieltä ennenkin noustu vai onko liian masentava ajatus itselleenkin, että taas pitää mennä pohjan kautta...? Jotkut eivät tunnusta edes terapeutilleen näitä tuntojaan, vaan haluavat vain hampaat irvessä 'pärjätä'.

Kenties kyse on jonkinlaista 'periksiantamista' sairaudelle tai vain kuuluu osana sairaudenkuvaa? "Resistance is futile?" Lääkkeet, terapia tai 'itsensä tai läheisten tsemppaaminen' auttavat vain tiettyyn rajaan asti, mutta sitä mustaa aluetta joka ei ole hoidettavissa jää jäljelle enemmän kuin vähemmän. Pidemmän oireettoman kauden jälkeen ei koe edes sairastavansa mitään tai ainakin kokee hallitsevansa oireet täysin kunnes todellisuus valkenee. Lisäksi masennushan on vain kolikon toinen puoli. Tosin kai siinä vajoamisessa on myös sellainen "been there, done that, got the t-shirt" olokin. Varmuudellahan sitä ei tiedä palaako sieltä pimeydestä enää koskaan, joten ei sinne tieten tahtoen halua vajota. Jos paluulippu on jo hankittu etukäteen niin siinä tapauksessahan se kestää vain rajallisen ajan, mutta kun tuo lippu pitää ostaa VRltä niin paluu on valitettavan epävarmaa.

 

[ms.qvist]

Tämä on merkillinen juttu monella masentuneella - onko 'sairastuttu vahvuuteen'?

Johtuuko se siitä, että tuntee kyntäneensä syvemmälläkin, mutta on sieltä ennenkin noustu vai onko liian masentava ajatus itselleenkin, että taas pitää mennä pohjan kautta...? Jotkut eivät tunnusta edes terapeutilleen näitä tuntojaan, vaan haluavat vain hampaat irvessä 'pärjätä'.

Vai liittykö tämä bipoon erityisesti?

Ei tarvitse vastata jos tuntuu liian henkilökohtaiselta :)

Kysymyksesi eivät ole laisinkaan henk.kohtaisia!

Ehkäpä juuri tässä nykyisessä tilanteessani koen tilanteen olevan sellaisen, koska olen joskus ollut huonommassakin jamassa, minun tulisi selviytyä tästäkin voittajana eikä luovuttaa liian helposti. Mutta aivan eri asia on sitten se, että mitä järkeä tällaisessa ajattelumallissa on, koska tilanteeni menee huonompaan suuntaan viikko viikolta ja tämän syksyn kuluessa pitäisi valmistua mutta nyt olen käytännössä siinä tilanteessa, että en saa enää mitään aikaiseksi. Jopa lintsaan koulusta, koska en jaksa mennä sinne tai en jaksa herätä niin aikaisin - ennen tämä ei olisi tullut kuuloonkaan! Mutta tuntuu jotenkin nololta nostaa asia pöydälle koulussa vaikka se voisi helpottaa tukalaa tilaani huomattavan paljon.

Eikä siinä mitään näyttelen koulussa mutta yhtälailla näyttelen läheisillenikin omaa vointia. Kun näkee heitä riittävän harvoin, on helppoa nostaa naamari kasvoille muutamaksi tunniksi tai päiväksi tai pariksi. Helppoa mutta äärimmäisen tuskallista ja tuska puskee pintaan tämän kaiken jälkeen.

Tavallaan se on myös kummallista, että itselleni olen tunnustanut olevani nyt bipon masennuskaudessa, ja menossa varsin syvään sellaiseen, mutta muille - terapeuttiani lukuunottamatta - en ole tunnustanut tilanteeni akuuttia luonnetta pl. jatkoaikalaiset, jotka nyt tietävät tämän tilan.

Aivan kuin tiimalasissa hiekko valuisi kohden loppuaan, mutta kukaan ei ole kääntämässä tiimalasia toisin päin. En vaan jaksa...

vlad.

 

[ms.qvist]

Ymmärtääkseni tämä ei ole näin ristiriidatonta vaan taas on vedetty vähän mutkat suoriksi 'muotioilmiö' masennuksen suhteen. Unohdetaan harmaat sävyt ja päädytään joko valkoiseen tai mustaan, koska ratkaisun pitää olla yksinkertainen ja helppo. Hesarissahan oli tuosta melko paljon uutisia ja yleisönosastolla paljon keskustelua aiheesta. Se minkä käsityksen sain, että lievässä masennuksessa lääkehoidolla ei ole merkitystä, mutta keskivaikean ja vaikean masennuksen hoidossa lääkehoidolla on selvästi merkitystä.

Tunnistetaanko masennus paljon paremmin kuin ennen vai kirjoitetaanko masennus diagnoosia liian helposti alistaanko nykymaailman enemmän tuohon yms.

Meillä koulussa on käsitelty lääkehoidon tunneilla myös psyykelääkkeitä (ml. masennuslääkkeet) ja opettajamme saaman viimeisimmän tiedon mukaan tilanne on se, että lievässä masennuksessa lääkkeetön hoito auttaa (terapia) mutta keskivaikessa ja vaikeassa masennuksessa tarvitaan myös lääkitystä tukemaan muuta hoitoa. Masennus sairautena kun kuitenkin liittyy aivokemiaan ja se tarkoittaa yksiselitteisesti sitä, että homma aivoissa on saatava kemiallisesti balanssiin ja siihen tarvitaan keskivaikassa ja vaikeassa masennuksessa lääkitystä (tämä tietty pätee myös psykoottiseen masennukseen).

Varmasti masennus tunnistetaan nykyään helpommin kuin ennen mutta on toinenkin syy sille miksi diagnoosia "masennus" kirjoitetaan niin usein ja se on yksiselitteisesti se, että diagnoosia "burn out" ei hyväksytä sairauspossaoloksi kuin poikkeustapauksissa (esim. osa kaupungeista ja yrityksistä hyväksyy ko. sairausloman syyksi muutamaksi päiväksi tai viikoksi/vuosi), joten jotta työuupumuksen kokenut työntekijä pääsisi lepäämään palkallisesti, lääkärit kirjoittavat diagnoosiksi eriasteisen masennuksen.

Jokainen voi sitten pohtia onko tällainen eettisesti ja moraalisesti oikein - enkä nyt syyllistä uupunutta työntekijää vaan järjestelmää ja sitä, että mikä hyväksytään sairaudeksi tai poissaolon syyksi ja mikä taas ei. Eipä ihme, että moni uupunut hoitaa itseään "flunssilla" tai "vatsataudeilla", ne kun ovat luvallisia syitä olla poissa töistä ja tiukassa paikassa muutaman päivän lepo voi auttaa jaksamaan taas vähän aikaa - kunnes lopulta suurella osalla tulee se seinä vastaan ja vieteri loppuu -> sairaalakeikka pahimmillaan.

vlad.

 

[cottonmouth]

Liittynee tähän ketjuun eli pari päivää vanha uutinen:

HS: Sunnuntaisuomalainen - Masentunut jää herkästi ilman henkivakuutusta.

Ehkä tyhmä kysymys, mutta miten pankit ja vakuutusyhtiöt kontrolloivat tätä asiakkaidensa kohdalla?

 

[sampio]

Sillattis ajankohtainen juttu tämä tässäkin ketjussa keskusteltu aihe, että tapaan ensi viikolla erään edellisessä koulussaan kiusatun oppilaani huoltajineen. Oppilas kärsii ilmeisesti paniikkihäiriöstä ainakin jollain tasolla, käsittääkseni mitään diagnoosia ei vielä ole, mutta oireet viittaavat siihen. Kiusaamistausta on aika rankka, viimeisimpänä keinona siihen on ollut siis tämä koulun vaihto.

En haluaisi uppoutua liikaa näihin mielen syövereihin, eikä se toisaalta duuniini kuulukaan, mutta kuitenkin jollain tasolla haluaisin ymmärtää tällaista nuorta, enkä läpsytellä vain selkään ja hokea, että kyllä se siitä. Kuinka evästäisitte meikäläistä kyseiseen kohtaamiseen, ja kuinka minun kannattaa suhtautua esim. eteentuleviin ryhmätyötehtäviin ja vastaaviin, joihin hän joka tapauksessa joskus tulee törmäämään? Tuskin näihin mitään valmista formulaa on kellään, mutta jos joitain vinkkejä saisin, niin olisi kyllä kiitollinen.

 

[Surukuku]

...
En haluaisi uppoutua liikaa näihin mielen syövereihin, eikä se toisaalta duuniini kuulukaan, mutta kuitenkin jollain tasolla haluaisin ymmärtää tällaista nuorta, enkä läpsytellä vain selkään ja hokea, että kyllä se siitä. Kuinka evästäisitte meikäläistä kyseiseen kohtaamiseen, ja kuinka minun kannattaa suhtautua esim. eteentuleviin ryhmätyötehtäviin ja vastaaviin, joihin hän joka tapauksessa joskus tulee törmäämään? Tuskin näihin mitään valmista formulaa on kellään, mutta jos joitain vinkkejä saisin, niin olisi kyllä kiitollinen.

Ei taida tulla kesää...

Tämmöiset asiat ovat niin subjektiivisia ja tunnepohjaisia ettei niitä rationaalisella tavalla voi ymmärtää, mutta en toki kiellä yrittämästä. Ilman koulutusta voi olla aika vaikeaa "samaistua" mihinkään hänen kokemaansa tunnetilaan, mikä olisi kuitenkin ymmärryksen edellytys.

Normaali empaattinen käytös ja mahdollisimman avoin suhtautuminen kaikkeen eteen tulevaan ovat lähtökohtana hyviä hänen kohtaamisessaan - onnea matkaan!

 

[ms.qvist]

En haluaisi uppoutua liikaa näihin mielen syövereihin, eikä se toisaalta duuniini kuulukaan, mutta kuitenkin jollain tasolla haluaisin ymmärtää tällaista nuorta, enkä läpsytellä vain selkään ja hokea, että kyllä se siitä.

Jonkin sortin kiusaamisesta ala-asteella ja ennen sitä pihapiirissä kokeneena voin todeta, samaa kuin Surukuku, että tällaiset asiat on hyvin subjektiivisia - joten valmista sabluunaa on vaikea tarjota ihmiselle, jolla ei ole alan kokemusta juuri laisinkaan. Lähinnä kehottaisin kuuntelemaan oppilasta, saamaan hänet luottamaan sinuun ja tukea häntä, jos (kun) näyttää siltä, että hän sitä tarvitsee. Tärkeintä on saada luottamuksellinen kontakti kiusattuun, se auttanee enemmän kuin se selkään taputtelu ja kyllä se siitä hokeminen - johon en uskonutkaan sinun ryhtyvän.

vlad.

 

[kiljander]

Lisäisin vielä että jos opettajana voit jotenkin vaikuttaa siihen (suosimatta) että tämä kaveri saisi onnistumisen kokemuksia missä tahansa asiassa, niin siinä aika pieni siemen itsetunnon rakentumisen alkuun.

 

[thego]

Pääsihän sinne lääkäriinki viimein tai siis ei se edes lääkäri ollu vaan päihdetyöntekijä. Helvetin pätevä jätkä kylläkin ja sellanen mulla sopiva. Tollasta rentoa jutustelua ja ihan hyviä pointteja se kyl heitti vastaan.

Viimiset puoli vuotta ja se kysely minkä täytin tuki kyllä aika lailla 2-suuntaista mielialahäiriötä, mut toisaalta se jätkä sano siitäki et kuitenkin aika lyhyt aika on siitä kun lopetin juomisen niin sekin voi vielä vaikuttaa jollain tavalla. Ja ylipäätään liian aikaista sanoa näin lyhyen ajanjakson perusteella vielä mitään varmuudella.

Ylipäätään vois sanoa, et mulla alko ihan uus elämä tos keväällä/alkukesästä ja on vielä vähän hakusessa se oma identiteetti ja kaikki ne pienetki jutut mitä haluan tehdä. Ja toisaalta jos miettii tota energiaa ja ylivilkkautta niin onhan tää elämä nyt aika saatanan siistiä ku on päässy alkoholista eroon ja pystyy viimeinki tekemään ihan mitä haluaa.

Viiden viikon päästä meen samalle tyypille jutteleen, pidän täs jotain päiväkirjaa ohessa ja täyttelen sit samat kyselyt uudestaan. Jos vielä silloin vaikuttaa/tuntuu et vois olla jotain uusia ongelmia niin otetaan aika ihan oikealle lääkärille jonka kans mietitään tätä asiaa. Mut toisaalta ku se kysy multa et mitä olin ajatellu ja millasta apua tarvisin, niin en mä oikeastaan tarvi mitään. Lääkitys on ihan ok täl hetkel ja jos tollai vaik kerran kuukaudessa käy jutteleen jonku kanssa niin se on ihan sopiva aika.

 

[Aatos]

Ylipäätään vois sanoa, et mulla alko ihan uus elämä tos keväällä/alkukesästä ja on vielä vähän hakusessa se oma identiteetti ja kaikki ne pienetki jutut mitä haluan tehdä. Ja toisaalta jos miettii tota energiaa ja ylivilkkautta niin onhan tää elämä nyt aika saatanan siistiä ku on päässy alkoholista eroon ja pystyy viimeinki tekemään ihan mitä haluaa.

Mä lopetin pari vuotta sitten alkoholin käytön ja en ole katunut. Joskus ajattelen että mihin sitä on tarvinnut ?

Ja vaikea oli olla koko kuukautta selvinpäin. Se oli sinnittelyä..

Alkoholisti en ole, mutta kokemusta päihteistä on. Selvinpäin ollessa suurimmat vitutukset ovat jääneet - olo on mukavan tasainen. Ei ole mielenkiintoa krapuloihin ja sitä kautta unettomuuteen.

Bipohäiriön syvimmät laskut ovat jääneet, toivottavasti pysyvästi.

Hyvä että säkin olet löytänyt punaisen langan.

Näyttääkö susta viinaa ottavat absurdeilta ?

Musta näyttää..

 

[thego]

Näyttääkö susta viinaa ottavat absurdeilta ?

Musta näyttää..

Absurdi on kyllä aika vahva sana tähän paikkaan, mutta kyllä jossain määrin. Kun ite on tajunnut ettei sitä alkoholia tarvitse mihinkään niin tuntuu ajoittain tyhmältä miksi jotkut ihmiset juo. Enhän mä ite joskus uskaltanut mennä edes baariin selvinpäin ja muutenkin pelkäsin jossain määrin sosiaalisia tilanteita. Nykyään ei ole enää tuota ongelmaa. Toki on hyvä et ihmisillä on ylipäätään joku keino purkaa stressiä ja ns. nollata pää. Itellä toimii hyvin esim. lukeminen, lenkkeily tai vaikkapa kirjoittaminen.

 

[thego]

Melkoista yksinpuhelua tämäkin ketju taas, mutta menkööt. Maanantaina alkoi olla taas jotenki väsynyt ja haluton olo. Ei oikein mikään kiinnostanu jne. ja mietin vaan et mikähän vittu tässä taas on.. no tiistaina tajusin jo, et tässähän on taas masennuskausi alkamassa/meneillään. Kerroin jopa parille frendille, et nyt on taas tällänen kausi menossa et älkää ihmetelkö jos ei äijästä kuulu vähään aikaan. Toi oli jotain mitä en muistaakseni oo ikinä tehnyt. Normaalisti tulee vaan "kadottua" siksi aikaa, et elämä jaksaa taas hymyillä.

Eilen prosessoin sitä omaa paskaa fiilistä ja annoin kerrankin luvan itselleni romahtaa ihan kunnolla. Siellä se "aikuinen" mies kuunteli yksin pimeässä Sentencediä ja tirautti muutamat kyyneleet. Puhuin jopa erään hyvän ystävän kanssa näistä tunnoista. Ja voi helvetti sehän auttoi! Nyt tänään tuntuu taas suht normaalilta tää olo.

Oon vähän ihmeissäni et mitäs helvettiä ja mietin et onko kellään muilla vastaavia kokemuksia? Normaalisti tosiaan vaan yksinkertaisesti sulkeudun ja odotan et aika kuluu ja et se vaihe menee itsestään ohi. Nyt tuntuu siltä, et oikeasti auttaa kun antaa vaan sen pahan olon vallata ja vieläpä puhuu asiasta jonkun ihmisen kanssa.