Pitkään olen arponut,että kirjotanko tähän ketjuun ja nyt sen sit aattelin tehdä.
Eli jo viime keväänä pohdin,että liekkö tässä on masennukseen vaipumassa kun koulu ei oikein sujunut ja muutenkin vitutti kokoajan. Silloin mulla (vielä)oli kuitenkin ihana tyttöystävä, jonka kanssa pystyi jakamaan näitä asioita. Tässä kesän kynnyksellä tyttöystävä päätti kuukauden nihkeähkön ajan päätteeksi sitten jättää mut (tästä olenkin kirjoitellut naisasiat-ketjuun aika paljon) ja tuntui että maailma murtuu siihen paikkaan.
Tuon eron jälkeen on ollut todella vaikeaa kiinnostua mistään ja vitutus on kaikkea kohtaan on vaan lisääntynyt. Eli jos keväällä vitutti, niin se pysyi aisoissa koska onnellisuus parisuhteen ansioista voitti vitutuksen. Kun tuo onnellisuus riistettiin pois, niin jäljelle luonnollisesti jäi vaan vitutus ja sen lisäksi mukaan tuli äärimmäinen ahdistus, ikävä ja kaipuu.
Tätä ahdistuneisuutta on nyt ilmennyt joka ikinen päivä (välillä voimakkaammin, välillä lievemmin) sen jälkeen kun ero tuli ja tämän johdosta olen oikeasti miettinyt,että voiko tässä nyt olla masennuksen oireet käsillä?
Netistä olen toki katsonut oireita ja osa niistä osuu kohdalleen, mutta osa taas ei. Joten on vaikea sanoa,että onko tässä vaan sydänsuruissaan ja kaipuussaan, vai oikeasti sairas. Olen sen verran skeptinen ollut aina masennuksen suhteen, että uskoisin kyseessä olevan ensimmäinen vaihtoehto. Mutta koska kiinnostumattomuus kaikkea kohtaan on sen verran suurta, niin asia ei olekkaan kuten skeptikkona haluisin uskoa.
En ole eläissäni ollut sairaslomalla töistä, mutta viime viikolla "jouduin" olemaan. En sen takia että olisin oikeasti ollut kipeä,en vaan yksinkertasesti jaksanut mennä töihin ja otin omaa lomaa kaksi päivää. Tämä juttu osaltaan sai mut taas miettimään,että mikähän se pääkopan tilanne sitten mahtaakaan olla? Myös kavereiden kommentit on saanu mut ajattelemaan, sillä normaalisti olen ollut iloinen, positiivinen ja sosiaalinen tapaus, mutta nyt mulla ei oo juurikaan kenenkään seura kiinnostanut ja mulla ei koskaan oo mitään hyvää sanottavaa kellekkään.
En ees tiä, mitä tällä kirjotuksella haen takaa ja tää on osittain varmaan aika sekavaakin, mutta haluisin ainakin kysyä, että mitä hyötyä ammatti-ihmiselle puhumisesta on? En oikeasti nää, että se auttaisi yhtään mitään koska ei kukaan voi viedä tätä pahaa oloa pois. Ja koska en usko,että olen oikeasti sairas, vaan pelkästään todennäköisesti edelleen murtunut erosta niin vielä vähemmän uskon,että kukaan pystyy mua tässä auttamaan, vaan kliseisesti ainoa apu on aika? Kohta kun kesä loppuu ja koulu taas alkaa, olisi mahdollista käydä YTHS:llä kysymässä, jos siellä joku psykologi tai mahollisesti sen jälkeen psykiatri voisi kuunnella? Mutta sanokaa te, että onko tuosta oikeesti jotain hyötyä ja jos on niin mitä? Jotenki koko homma kuullostaa höpötykseltä? Tietty se hyötyä tuosta ois sen takia, että tuommosen käynnin voisi liittää tulevaan selvityspyyntöön, jonka joudun Kelalle tekemään koska opintoja ei viime vuonna tullut tarvittavaa määrää.