Taudinkuvana depressio

[Greffin]

HIFK. Särkyykö sydämesi aina kun The Inttikaveri saa naista? Ei millään pahalla, mutta tuollainen katkeruus ja pillukateus syö sinut sisältäpäin, ellet jollakin tavalla saa muutettua ajatuskehystäsi. Keinoja siihen on ns. homona.

Vähän samaa itsekin ihmetellyt. Mitä hemmetin väliä sillä on miten jotkut muut tekee tai onnistuu naisten kanssa. Minulle on ainakin ihan sama saako kaverit naisia vai ei. Ei siitä ainakaan itselle haittaa ole.

Olen itse 24-vuotta. Unelmanaisen kanssa tuli ero kuukausi sitten. Kyllähän tässä on elämän aikana huomannut, että harvoja naisia kiinnostaa minä. Joitakin kyllä kaverimielessä sentään. Mutta se ei ehkä ole kuitenkaan se pääpointti näissä asioissa, mitä mielessään pyörittelee.

Aina voi haaveilla olevansa jotain muuta mitä on, mutta on itsensä huijaamista jos asian eteen ei tee mitään. Ei minullakaan riitä geenejä tai aikaa punttisalilla niin paljoa, että minusta tulisi joku maailman vahvin mies. Mutta teen sitä sen verran kuin ehtii ja sitten sitä kehittyy sen verran kuin kehittyy, mutta kaikkihan on eteenpäin.

Tietynlainen kaipuu on tulevaisuuteen ja siihen, että opiskelut ovat ohi ja valmistuu. Siihen menee kuitenkin pari vuotta vielä ja tiedostan, että pitäisi elää hetkessä. Mutta jotenkin ei vain saa tästä hetkestä hirveästi irti. Opiskelua, töitä ja viikonloput kavereiden kanssa rillaamista (mikä on kyllä ihan kivaa). Tietynlainen oravanpyörä ahdistaa ja kyllä se helpottuu kun valmistuu, taloudellinen tilanne töiden myötä on sitten ok ja on enemmän aikaa. Mutta pakkohan nykyhetkestäkin olisi jotain hyvää repiä irti. Sen vain huomasi, että tyttökaverin kanssa tämä arkikin oli jotenkin onnellisempaa.

Vähän väärään ketjuun mennään, mutta tuohon HIFK:n viestiin koitin jotenkin ottaa kiinni. Turha miettiä mitä ei voi olla, mieti sitä mitä voit olla. Itselläni mitään masennusta ei ole, mutta välillä olen vain melkoisen vittuuntunut ihminen. Toisaalta osaan esittää olevani positiivisempi, mistä johtuen asiakaspalveluun liittyvässä työssä saan jatkuvasti hyvää palautetta asiakkailta ja esimieheltä.

Jostain pitäisi kaivaa onnellisuutta elämään, sitä oli hetki, mutta nyt on taas harmaata. Harva asia tuntuu miltään, mutta kyllä kai täällä on sama painaa hieman harmaammallakin säällä.

En vain oikein muista milloin olisin ollut aiemmin elämässäni onnellinen. Lyhkäisen seurusteluajan olin, mutta nyt tuli taas paluu arkeen. En tiedä mistä se onnellisuus sitten rakentuu ja huomasin kyllä senkin, että eihän se nyt voi olla niinkään, että tarvitsen parisuhteen ollakseni onnellinen, eikä se jotenkin tunnu reilultakaan. Pakkohan sitä nyt on pystyä muutenkin olemaan onnellinen, mutta vähän on hakusessa, että miten.

 

[HIFK]

Siis kun kyse on siitä, mitä haluaisin olla ja tällä hetkellä en ole mitään sellaista. Totta on, että kateus syö tällä hetkellä sisältäpäin, mutta sitten se tekee niin. Ei voi mitään.

Monesti kun huomaa, että toiset ovat sellaisia kuin itse haluaisi, niin kyllä sitä vihaa ja katkeruutta syntyy itseään kohtaan todella paljon. Ja se että muut onnistuvat siinä, missä itse ei pysty koskaan.

Esim. tuon inttikaverin synnynnäinen kyky olla muidenkin kuin naisten kanssa. Ja muitakin sellaisia ihmisiä on. Ulkonäkö, fiksuus, aikuisuus, vastuullisuus, jne. Kaikki tuollaiset arvostetut ominaisuudet ja itsellä ei vain ole niitä. Niin kyllä itsellä vain on erittäin kova kateus.

Tuon inttikaverinkin tekemiset on ihan eri aaltopituudelta kuin omani. Kauniita ja fiksuja naisia vain riittää, koska on niitä ominaisuuksia. Itse vain sitten joudun olemaan kateellinen.

Ja onhan asia niinkin, että haluankin olla kateellinen. Jos en itse voi olla sellainen kuin haluan, niin sitten olen kateellinen ja katkera. Ainakin osoitan itselleni, että haluaisin olla toisenlainen.

Aina se yrittäminen ei vain auta. Kun puhutaan synnynnäisyydestä ja niistä ominaisuuksista, mitkä saadaan syntymälahjana. Enää on mahdotonta muuttaa niitä asioita. Pitäisi vain tyytyä itseensä sellaisena kuin on, mutta en todellakaan tee sitä. Joko muutun sellaiseksi kuin haluan tai sitten olen katkera ja kateellinen.

Olisin kyllä valmis tekemään vaikka mitä näiden asioiden eteen, mutta kun ei pysty. En kykene muuttumaan kasvoista yhtään sen komeammaksi, synnynnäistä fiksuutta ja älykkyyttä en voi muuttaa, liikunnallista lahjakkuutta en enää saa, luonnettani en voi muuttaa, ruumiinrakennettani en voi enää muuttaa, rauhanturvaajaksi ei ole enää pääsyä, en voi muuttaa geenejäni miehisemmiksi, en voi muuttaa ääntäni, jne.

Joitakin asioita voin muuttaa, mutta se muutos ei ole niin suuri, että jaksaisin vaivautua.

Joku kysyikin hyvin, että mitä väliä sillä on, jos muut onnistuvat tai muut ovat jotain. Pointti onkin siinä, että myös minä haluan onnistua niissä ja olla esim. kuten inttikaverini. Ymmärtäisitte kyllä, jos näkisitte kyseisen tyypin. Vuotta nuorempi ja toimii esimiehenä vartiointipalvelussa, on äärimmäisen aikuinen ihminen, jne. Jo pelkästään nuo asiat tekevät ihmisiin ja sitä kautta naisiin vaikutuksen. Jo pelkästään noiden asioiden takia hän saa naisilta sitä todella kovaa arvostusta ja ihailua.

Ja niin saa moni muukin. Mutta juuri minä en kuulu siihen joukkoon. En kuulu niissä asioissa onnistujiin, joita arvostan. Miten arvostan fiksuutta ja aikuisuutta, kun en niihin asioihin kykene? Miten arvostan esim. naisen kauneutta, kun itse olen komeasta kaukana? Miten arvostan Leijonien jääkiekkokultaa, kun en itse osaa edes luistimilla pystyssä pysyä? Miten arvostan naisessa vaikka hienoa vaatetyyliä, kun itsellä lähes kaikki vaatteet näyttävät ihan yhtä hirveiltä? Se, että puku miehen tekee, pitää osittain paikkansa. Kaikille se ei sovi ja toiset näyttävät puvun kanssa vain paremmilta kuin toiset.

Ainoa keino on itselleni vain kateus ja katkeruus.

 

[Greffin]

Aina se yrittäminen ei vain auta. Kun puhutaan synnynnäisyydestä ja niistä ominaisuuksista, mitkä saadaan syntymälahjana. Enää on mahdotonta muuttaa niitä asioita. Pitäisi vain tyytyä itseensä sellaisena kuin on, mutta en todellakaan tee sitä. Joko muutun sellaiseksi kuin haluan tai sitten olen katkera ja kateellinen.

Olisin kyllä valmis tekemään vaikka mitä näiden asioiden eteen, mutta kun ei pysty. En kykene muuttumaan kasvoista yhtään sen komeammaksi, synnynnäistä fiksuutta ja älykkyyttä en voi muuttaa, liikunnallista lahjakkuutta en enää saa, luonnettani en voi muuttaa, ruumiinrakennettani en voi enää muuttaa, rauhanturvaajaksi ei ole enää pääsyä, en voi muuttaa geenejäni miehisemmiksi, en voi muuttaa ääntäni, jne.

Ei se kyllä niin mene, ettei ihminen pysty muuttumaan yhtään. Ehkä 60-70 -vuotiaana asioiden muuttaminen on hankalaa. Mutta nuori ihminen pystyy muuttumaan ja muuttuu koko ajan. Minä en ainakaan usko, että ajattelen asioista samanlailla vaikkapa viiden vuoden päästä. Ajattelutapa ja fyysinen olemus muuttuu väkisin. Esimerkiksi ruumiinrakennetta pystyy muuttamaan. Toissa vuonna väsyin olemaan aivan kukkakeppi ja vedin punttaamalla 15 kiloa lisää massaa.

Et voi tietää mikä voit olla jos et yritä. Haluaisit olla jokin macho-supermies. Kerron sinulle kuitenkin sen, että ei se elämästä kovinkaan paljon hienompaa tee, jos naisia ja irtosuhteita riittää joka varpaalle. Ihmisen oma ajattelutapa ja elämäntapojen yhdistyminen siihen tekee elämästä sen, miten haluaa elää. Lapsellisesti uskon siihen, että meille kaikille on muutama sopiva ihminen tuolla jossain ja kun olet sinut itsesi kanssa, niin sattuma hoitaa jonkun niistä eteesi. Todennäköisesti, ei varmuudella.

 

[Vuokralainen]

Työterveydestä olivat lähettäneet pomolleni sähköpostia liittyen tilanteeseeni(ei kuitenkaan mitään sairastietoja) ja pomoni(herra toimitusjohtaja, mulkku, narsisti) oli sitten tulostanut tämän sähköpostin kaikkien käytössä olevalle tulostimelle ja jättänyt sen sinne lojumaan. Hänellä olisi ollut tulostin omassa huoneessaankin.
Työterveyteen soitin ja lääkäri oli todella pahoillaan tapahtuneesta ja lupasi jatkossa keskustella pomoni kanssa vain puhelimitse, jos ylipäätänsä on tarvetta keskustella.
Tänään kävin psykologin luona keskussairaalassa ja hän sanoi, että heillä on kielletyy sähköpostien lähettäminen juuri tälläisten tapausten takia. Korkeintaan saavat vahvistaa ajanperuutuksen tms.

Onneksi sähköposti ei mitään kauhean ihmeellistä sisältänyt, mutta en nyt kuitenkaan haluaisi, että kaikki työpaikallani tietävät koska olen menossa kenenkin lääkärin luo ja missä asioissa.
Onneksi fiksu työkaverini poisti lapun kaikkien nähtäviltä ja ilmoitti asiasta minulle.
Vituttaa, vaikkei niin kauhean suuresta asiasta ole kyse.

 

[HIFK]

Ei se kyllä niin mene, ettei ihminen pysty muuttumaan yhtään. Ehkä 60-70 -vuotiaana asioiden muuttaminen on hankalaa. Mutta nuori ihminen pystyy muuttumaan ja muuttuu koko ajan. Minä en ainakaan usko, että ajattelen asioista samanlailla vaikkapa viiden vuoden päästä. Ajattelutapa ja fyysinen olemus muuttuu väkisin. Esimerkiksi ruumiinrakennetta pystyy muuttamaan. Toissa vuonna väsyin olemaan aivan kukkakeppi ja vedin punttaamalla 15 kiloa lisää massaa.

En tarkoita, etteikö ihminen voisi muuttua yhtään, vaan tarkoitan, että ei pysty muuttumaan täysin sellaiseksi kuin haluaa. En tarkoita ajattelutapaa, vaan esim. ulkoisia asioita. Kauneusleikkaukset ovat ainoa juttu, minkä avulla voi muuttua komeammaksi tai kauniimmaksi. Eivätkä nekään lähes aina onnistu. Se komeus/kauneus on sitä mitä se on geeneistä. Toisilla on enemmän kauneutta/komeutta. Ja tällä tarkoitan sitä, että ne kasvonmuodot ovat kauniita tai komeita.

Ulkoista olemusta voi parantaa esim. vaatteilla, salilla käymällä, tms. mutta ei se sitä kokonaisuutta paranna. Jos komealla miehellä tai kauniilla naisella on tyylikkäät vaatteet, on se aina parempi kuin jos on ruma. Se on se kokonaisuus. Jos esim. inttikaverini laittaa puvun tai jotain muuta hienoa päälle, niin onhan se ihan erilaista kuin itse laittaisi. Ei se sitä kokonaisuutta paranna, joten en edes viitsi panostaa mihinkään tyyliin.

Samalla liikunnallinen lahjakkuus on sellainen asia, mitä ei voi enää parantaa. Itselläkin tulee ne rajat vastaan ja silti toiset ovat 100 kertaa kovempia. Futista aloitin pelaamaan vasta 22-vuotiaana. Oikeastaan ensimmäiset kunnon kosketukset palloon vasta 22-vuotiaana. Kumpi onkaan kovempi pelaaja, minä vai 5-vuotiaasta asti pelannut pelaaja, jolla kokemusta jo ylemmiltä sarjatasoilta? Se, kuinka paljon enää kehityn, on niin rajallista, etten tosiaankaan jaksa enää harjoitella.

Miten saan esim. oman ääneni miehekkäämmäksi, eikä mitään tällaista kimitystä? Toisilla vain on miehekkäämpi ääni kuin toisilla. Niin se vain menee.

Ne miehiset ja naiselliset geenit vain määräävät niin paljon. Niiden mukaan täytyisi vain toimia, mutta itseäni ei tässä tilanteessa huvita yhtään.

Jos olisin sellainen mies kuin haluaisin, niin ei se tietenkään tarkoita, että asiat olisivat hyvin. Mutta mieluummin sitten niin, kuin nyt tämä tilanne.

Kun ajattelee tiettyjä ihmisiä, esim. tuota inttikaveria, niin kyllähän se vain on niin, että se komeus, fiksuus, aikuisuus, asema yhteiskunnassa, kyky tulla ihmisten kanssa toimeen, on ihan erilaista kuin omalla kohdallani. Eivät kaikki saa mahdollisuutta siihen. Miksi naiset ja ylipäätään ihmiset kiinnostuvat tästä miehestä älyttömän paljon? Koska niitä miehisiä ja aikuismaisia ominaisuuksia on niin paljon. Siis todella paljon. Harvoin näkee edes 50-vuotiaita yhtä fiksuja ja puoleensavetäviä ihmisiä. Tällä puoleensavetävällä jutulla tarkoitan sitä, että esim. miespuoliset henkilötkin haluavat olla tämän kaverin kanssa, koska on ihmismagneetti. Kaikki keiden kanssa tämäkin tyyppi on jutellut, niin haluavat lisää. Äärimmäinen taito puhua, fiksuus, komeus, aikuismaisuus, naiset vain ovat täysin sulaa vahaa sen miehen kanssa. Iästä riippumatta.

Ihmiset pitävät tiettyjä ihmisiä esikuvina. Itse en ole sellainen. Tuotakin henkilöä kehutaan joka käänteessä ja tietysti monia muitakin kehutaan paljon. Kuinka paljon minua kehutaan, tai mille asialle olen johtavassa asemassa, ketkä naiset ovat äärimmäisen kiinnostuneita seurastani, jne.

Moni asia on vain synnynnäistä, ja jos sitä ei itselläni ole, niin en jaksa edes yrittää. On aivan sama itselleni. On aivan sama, kuinka paljon kehittyisin futiksessa, kun tiedän, etten ainakaan sille tasolle, mihin pyrkisin.

Sama nuo naiset. Ei kiinnosta jos muutama nainen saattaisi olla kiinnostunut, kun joku toinen mies saa niitä laatunaisia ja ihmisiä ympärilleen joka päivä. Joillekkin se on muutama sata, joillekkin muutama tuhat. Aivan sama tässä tilanteessa siis itselleni. En kuulu siihen joukkoon, joka voi valita tällaisissa jutuissa.

 

[Axbor Nocturne]

En tarkoita, etteikö ihminen voisi muuttua yhtään, vaan tarkoitan, että ei pysty muuttumaan täysin sellaiseksi kuin haluaa. En tarkoita ajattelutapaa, vaan esim. ulkoisia asioita. Kauneusleikkaukset ovat ainoa juttu, minkä avulla voi muuttua komeammaksi tai kauniimmaksi. Eivätkä nekään lähes aina onnistu. Se komeus/kauneus on sitä mitä se on geeneistä.

No minkä hiton takia sä tänne kirjoittelet näitä aivan turhia juttuja, kun tiedät vallan hyvin itsekin mistä kenkä puristaa. Jos tänne kirjoittelu helpottaa jotenkin, niin fine. Mutta kun tiedostat asiat noinkin selvästi, niin mikä estää tehdä asioille jotain. Sen kun menet sinne kauppaan ja alat ostamaan niitä vaatteita, jotka kohentavat ulkoista olemustasi, koska komeutta sinulta ei taida kirjoituksistasi päätellen löytyä? Toisin sanoen, isojako ei ole ollut kovinkaan suosiollinen, shit happens. Aika harvalla ne ulkonäkögeenit ovat kuitenkaann kohdillaan. Suurin osa kansasta on ihan tavallisen näköistä harmaata massaa. Joten, turha ruikuttaa.

 

[Jättikukko]

HIFK-nimimerkin kannattaisi ottaa ihan oikeita esikuvia, eikä fanittaa mitään inttikavereita. Muistaakseni tämä HIFK-nimimerkin idoli työskentelee vartijana. Jos se on jonkun mielestä hyvä asema yhteiskunnassa, niin kannattaisi tarkistaa omia tavoitteita. Esimerkiksi nimimerkki HIFK:n ammatti eli käsittääkseni kouluavustaja on sosiaalisesti huomattavasti arvostetumpi ja kehityskelpoisempi ammatti kuin vartija. HIFK-nimimerkki kirjoittaa varsin hyvää suomen kieltä, mutta keskimääräinen vartija ei osaa kirjoittaa edes auttavasti.

 

[Imagined]

Kun ajattelee tiettyjä ihmisiä, esim. tuota inttikaveria, niin kyllähän se vain on niin, että se komeus, fiksuus, aikuisuus, asema yhteiskunnassa, kyky tulla ihmisten kanssa toimeen, on ihan erilaista kuin omalla kohdallani. Eivät kaikki saa mahdollisuutta siihen. Miksi naiset ja ylipäätään ihmiset kiinnostuvat tästä miehestä älyttömän paljon? Koska niitä miehisiä ja aikuismaisia ominaisuuksia on niin paljon. Siis todella paljon. Harvoin näkee edes 50-vuotiaita yhtä fiksuja ja puoleensavetäviä ihmisiä. Tällä puoleensavetävällä jutulla tarkoitan sitä, että esim. miespuoliset henkilötkin haluavat olla tämän kaverin kanssa, koska on ihmismagneetti. Kaikki keiden kanssa tämäkin tyyppi on jutellut, niin haluavat lisää. Äärimmäinen taito puhua, fiksuus, komeus, aikuismaisuus, naiset vain ovat täysin sulaa vahaa sen miehen kanssa. Iästä riippumatta.

Jos olen oikein ymmärtänyt sinä painit juuri näiden yhteiskunnan asettamien paineiden kanssa, kuten minäkin ´aikoinani´. Myös yksi ongelma monista on varmasti se, että ihmisen mieli haluaa aina olla jollakin tapaa erityinen. Jokainen kuitenkin tajuaa syvimmillään, että ihmisarvo on kaikilla sama olipa tässä yhteiskunnan määräämien normien ja ihanteiden tasolla, missä kohtaa hyvänsä.

Itselläni tuo shaiba loppui, kuin seinään eräänä päivänä. Oon antanu sulle vinkkejä aiemminkin ja mielipiteeni on edelleen se, että oot koko ajan askeleen lähempänä ´heräämistä´ tuosta kaikesta paskasta. Joku päivä vaan tajuat, että vittu eihän tässä oo mitään järkeä ja päästät irti.

 

[HIFK]

En vaatteisiin ala panostamaan, koska nuo muut asiat eivät ole kunnossa. Ulkonäkö ja miehinen ulkonäkö muutenkin. Karu fakta on se, että vaikka olisi kuinka tyylikkäät vaatteet tai puku päällä, niin ei välttämättä näytä yhtään fiksummalta tai komeammalta/kauniimmalta. Tai jos näyttää, niin ei ainakaan yhtä paljon kuin sellaisen päällä, joka on oikeasti fiksu tai komea. Ne vaatteet monesti vain viimeistelevät sen homman, ei korjaa sitä. Joten vaikka laittaisinkin jotkut tyylikkäät vaatteet päälle, niin se muu homma on jotain ihan muuta. Toiset näyttävät tyylikkäiltä, komeilta ja fiksuilta ihan ilman mitään erikoisia vaatteitakin. Eli kun en ole komea, niin en niillä vaatteillakaan mitään tee.

Tietysti harvalla on ne ulkonäkögeenit paikallaan, mutta kuten sanottu, itse en ole sellainen, vaikka haluan. Ja olen erittäin kateellinen siitä, että jotkut muut ovat. Koska niitäkin on. Miksi tyytyisin siihen, että itse en ole komea ja fiksu? Jotkut muut ovat, joten en tyydy siihen, mitä olen.

En sano, että vartija on mikään hieno ammatti, mutta on se aikas lailla miehisempi kuin joku kämänen koulunkäyntiavustaja. Suurin osa noistakin avustajista on naispuoleisia, eli eipä kovin hyvin mene. Okei, Sami Heleniuskin toimii koulunkäyntiavustajana, mutta hänelläpä onkin miehistä uraa takana, ja on aika paljon miehisempi kuin minä. Mitä miehisyyttä minä edustan missään asiassa?

Ja se, että on vartiointiliikkeen esimies, on hieman eri asia. Tuollainen ammatti kuitenkin vetoaa paljon naisväkeen, ja kun on vielä esimiestyössä, jossa tienaa äkkiä sen 3-4 kertaa enemmän kuin minä, niin puhutaan ihan eri jutuista. Itse asiassa täysin eri jutuista. Ja tuohon hommaan pääsi vain ja ainoastaan sillä perusteella, että halusi tehdä tuota työtä. Kaikki halukkaat olisi päässyt sisään. Kuinka moni pääsee vartiointihommiin esimieheksi suoraan, kun vain haluaa sitä tehdä? Esimieheksi ei todellakaan pääse kaikki henkilöt.

Eli se miehisyys puuttuu ihan kokonaan. Omasta mielestäni miehisyys on sekä puheita että tekoja, olemusta ja ulkonäköä. Meidänkin futisporukassa pelasi eräs todella hyvä futispelaaja, tiesi pelaamisesta ja pelaajista todella paljon, oli fiksuja juttuja, päättelykykyä, sun muuta, mutta se ulkoinen olemus on vain jotain ihan muuta. Ei näyttänyt mieheltä yhtään, kuten en itsekkään näytä yhtään sen paremmin.

Eri asia, jos olisin ollut esim. rauhanturvaajana jossain ja sotilastehtävissä, niin voisin kunnioittaa omaakin työtäni ja paljon. Se osoittaisi ainakin vähän, että on miehisyyttä edes hieman. Osaa hoitaa niitä miesten töitä, niin voisi sitten tehdä niitä naistenkin hommia vähän. Hyvä asia on tietysti osata hoitaa puutarhaa, silittää vaatteita, hoitaa kukkasia ja osata sisustaa, mutta jos ei osaa mitään tekniikkaan liittyviä juttuja, niin eipä siinä hirveästi mitään miesmäistä ole. Jos nuo naismaiset jutut osaa siinä ohessa, niin sitten voidaan puhua aika miehestä.

Moni vartija ei välttämättä osaa kirjoittaa näin hyvin, totta, mutta eipä se minua kiinnosta lainkaan. Itselleni kun on ihan sama tässä tilanteessa, osaanko kirjoittaa näin hyvin vai en. Ei ole omalla kohdallani mikään juttu, jota arvostaisin millään tavoin. Eikä hyvä kirjoitustaito ole se, millä niitä naisia saa tai ylipäätään ihmissuhteita.

 

[Vuokralainen]

...

Kun nyt olet tähänkin ketjuun alkanut tuotoksiasi suoltamaan, niin toivottavasti myös otat saamiasi hyviä neuvoja vastaan, etkä jatka tuota jatkuvaa vastaan panemista.

Edelleenkin sanon sinulle: Ammattiapu!
Ja ei, älä ihmeessä vastaa tähän mitään, sillä tiedän jo ettet sinä mielestäsi voi saada ammattiauttajalta mitään apua.

 

[HIFK]

No pakko nyt kuitenkin se on todeta, että terapiassa ei ole sitä parannusmahdollisuutta kuin haluan. Tietyllä tavalla tämä on todella lapsellista, kun jankkaan, mitä haluan, mutta enhän minä mikään aikuinen mies olekkaan. Ulkonäkökin kuin pikkupojalla, joten eipä haittaa.

Itseäni monesti vain helpottaa se, kun haukkuu itseään. Ts. haukkuu niitä heikkouksia ja on kateellinen muista. Monesti se ainakin tuo sen tunteen, että vaikken voikkaan olla itse sellainen, niin on ainakin sitten kateellinen. Ainakin se halu siihen on tallella ja itseäni en hyväksy tällaisena.

Ihmisarvo on tottakai sama kaikilla, mutta totuus on se, että kaikki eivät ole yhtä komeita, haluttuja naisten silmissä, menestyneitä, osaavia, lahjakkaita, aikuismaisia, miehekkäitä, naisellisia, jne. Ja minä itse en henkilökohtaisesti ole lähelläkään sitä, mitä haluan. Monesti se miehekkyys on sitä, mikä on perimä. Tiettyihin asioihin voi tietysti vaikuttaa ja niissäkin tiettyyn pisteeseen asti. Kaikkeen ei kuitenkaan. Vaikka miten yrittäisi, niin siihen perimään, niihin synnynnäisiin juttuihin ei voi enää mitenkään vaikuttaa.

Ja omasta mielestäni ne ovat kaiken perusta. Niiden varaan rakennetaan. Helppoa olisi jos nyt voisi oman perimän, omat geenit ja synnynnäiset asiat muuttaa, mutta niin nyt vain ei ikinä tule tapahtumaan. Joten en näe omalla kohdallani minkäännäköistä järkeä edes yrittää muuttua.

Esim. tuolla inttikaverillani vain on niitä synnynnäisiä ominaisuuksia niin paljon, että todellakaan kaikki eivät pääse samalle tasolle, elleivät ne synnynnäiset jutut ole kohdallaan. Niitä synnynnäisiä juttuja kun parantaa ja jalostaa, sillä se hyvä tulee. Mutta jos tässä omassa tilanteessa kun yrittäisi jotain tehdä, niin puolittaista tulee.

Esim. tuo jalkapallon pelaaminen, jonka lopetin. 22-vuotiaana kun aloittaa treenaamisen, niin sitä voi jokainen miettiä, mihin tasolle pääsee. Pelaanko 4. divarissa vai pelaanko 2. divarissa? Uskooko joku Veikkausliigaan vai Liverpoolin reserviin?

Lahjakkuudella ja synnynnäisillä ominaisuuksilla, joita sitten aletaan kovalla treenillä parantamaan, syntyy sitä oikeasti kovaa jälkeä.

Tai pystyykö omalla kohdallani vaikka haaveilemaan siitä 200-250 kilon penkkituloksesta? Mitään liikunnallista taustaa mihinkään ei ole, kaikki lapsuuden kehittymisvuodet on hukattu, geenit eivät ole yhtään suotuisat salihommiin, jne. Salitreenaaminen olisi varmasti hauskaa, jos oikeasti pystyisi johonkin. Mutta minkään peruspaskatulosten takia en jaksa treenata. Monilla tuon tason nostajilla on esim. lätkätaustaa, fyysistä työtä tehtynä, geenejä, synnynnäinen ominaisuus palautua treenistä, jne. Eli ei mitään jakoa itselläni.

Chicago Blackhawksin kapteeni Jonathan Toews voitti viime kaudella Stanley Cupin. 22-vuotiaana. Minun ikäisenä. Minkä takia alkaisin pelaamaan enää mitään jääkiekkoa, kun en tuohon tule pääsemään ikinä? Hyvä kun luistimilla pysyy pystyssä. Mistä sitä enää unelmoi tässä vaiheessa? Jostain pihapelien kuninkuudesta ehkä? Juu, ne oli niitä 10-vuotiaiden juttuja.

Nuo esimerkiksi ovat minun silmissäni niitä miehiä, joita oikeasti arvostan. Totta kai arvostan myös sitä inttikaveriani, vuotta nuorempaa. On sitten taas eri tavalla arvostamani tyyppi, mutta kuitenkin. Itseäni taas en kykene arvostamaan yhtään mitenkään, niin se vain on.

Olen monella tapaa siis kilpailuhenkinen, mutta tajuan jättäytyä pois silloin, kun on vähänkin kovemmista jutuista kyse.

 

[tomageeni]

Tai pystyykö omalla kohdallani vaikka haaveilemaan siitä 200-250 kilon penkkituloksesta? Mitään liikunnallista taustaa mihinkään ei ole, kaikki lapsuuden kehittymisvuodet on hukattu, geenit eivät ole yhtään suotuisat salihommiin
*snap*
Chicago Blackhawksin kapteeni Jonathan Toews voitti viime kaudella Stanley Cupin. 22-vuotiaana. Minun ikäisenä. Minkä takia alkaisin pelaamaan enää mitään jääkiekkoa, kun en tuohon tule pääsemään ikinä?

Siis mitä hitsiä? Mielestäsi siis on turhaa käydä salilla koska et kuitenkaan koskaan nosta yli kahtasataa kiloa penkistä? Tai että turha harrastaa lätkää, koska et kuitenkaan koskaan johda joukkuetta Stanley Cupiin.

Voin kertoa salaisuuden: tasan kaksi ihmistä planeettamme historiassa on 22-vuotiaana vienyt seuran Stanley Cuppiin. Nyt ihan oikeasti palaa tähän maailmaan. Ei minunkaan geeneillä nosteta 250 kiloa penkistä tai pelata lätkää NHL:ssä, mutta urheilun harrastaminen voi silti olla mielekästä.

Jos ajattelet että "vain paras kelpaa" sinulle niin ongelmat eivät ole vajavaiset(?) perintötekijäsi vaan asenteesi. Olen 100% varma että myös sinulle löytyy mielekkäät harrastukset, työ, sekä joku naaraspuolinen ihminen joka on valmis elämään ja lisääntymään kanssasi. Mikäli tämä ei riitä niin sitten vika on sinun todellisuudentajussasi. Tuo on se elämisen taso, mitä parempaan harva pystyy.

 

[HIFK]

Itselleni liikunnan tai urheilun harrastaminen ei enää ole millään tavalla mielekästä. Oli toki ennen, mutta silloin ei ajatellut asioita realistisesti. Jos aloittaa aktiivisen liikunnan harrastamisen 22-vuotiaana, niin eipä kovin paljoa voi odottaa. Mihinkä sitä enää edes pääsee? Toisilla niitä mahdollisuuksia onkin enemmän, koska ovat aloittaneet tyyliin 5-vuotiaana. Ei itsellä ole enää samoja mahdollisuuksia kuin alta kouluiässä aloittaneilla.

Joku jalkapallon pelaaminen tällä iällä ja vasta aloittanut, niin on kyllä todella naurettavaa touhua. Silloin sitä jaksaa, kun on niitä mahdollisuuksia ja tavoitteita voi olla paljon enempäänkin kuin nyt. Viimeisillä kerroilla en edes nauttinut harjoittelusta, koska tiesin, että mahdollisuudet ovat ihan eri luokkaa kuin 5-vuotiailla.

Sama sitten salilla käymisessä. Tiedän sen, että aktiivinen liikuntatausta lapsena ja nuorena vain parantaa niitä tuloksia. Keho on tottunut rasitukseen ja liikuntaan, palautumiskyky treeneistä on monesti parempi, jne. Nyt kuitenkin kun tässä iässä aloittaa tuon raudan vääntämisen, niin aika heikot on mahdollisuudet noihin oikeasti koviin tuloksiin. Treenaaminen ei oikeastaan koskaan ollut hauskaa, vaikka reenasin sen 3,5 vuotta. Monesti sitä treeniä tuli vain lykättyä myöhemmin illaksi, nyt ei vain enää jaksa. Ei ole intoa, kun tietää sen oman tason.

Itselleni sen perustason saavuttaminen on monesti todella vaikeaa, eli se "vain paras kelpaa" ei tässä päde. Itse vain katson mihin muilla on mahdollisuuksia ja olen kateellinen sen mukaan siksi että itse en kykene siihen. Miksi toisilla on mahdollisuus nostaa yli 200 kiloa penkistä ja minulla ei, miksi toisilla niitä kauniita ja fiksuja laatunaisia riittää ja minulla ei? Ei se tarkoita, että jos joku nainen haluaa olla kanssani, että myös minä olisin kiinnostunut. Miksi toisilla esim. tuolla inttikaverillani on niin paljon kaunista ja fiksua naisseuraa? Miksi hänellä on nuo synnynnäiset ominaisuudet toista luokkaa kuin itselläni? Miksi minulle ei ole suotu samoja mahdollisuuksia kuin esim. hänelle?

 

[Kihaus]

Tavallaan voin ymmärtää HIFK:ta, sillä itselläni on 4-vuotiaana (nyt ikää 30) puhjennut sairaus, joka on estänyt minua toteuttamasta itseäni fyysisellä tasolla ja sitä kautta henkiselläkin. Eli kehoni ei ole antanut eikä tule antamaankaan myöten harrastaa urheilua sillä teholla kuin mitä pääkoppa ja kunnianhimo vaatisi. Mieli haluaa palavasti jotain mutta keho ei anna myöten ja miestähän se on syönyt. Pallopeleissäkin kykenen höntsäilemään ainoastaan toisten vajaakuntoisten kanssa eikä se totta puhuen ole antanut minulle kuin hetkittäistä tyydytystä ja laimeita onnistumisen tunteita. Mutta eipä siitä sen enempää.

Kyse kun onkin siitä, että kuinka tähän asiaan tulisi suhtautua ja voiko näitä asioita ratkaista psykiatrin vastaanotolla, sillä masennukseenhan sairauteni minut väistämättä ajoi. Kestikin pitkään itsekin tajuta, että kun ongelma on konkreettinen, niin sitä tuskin mielialalääkkeillä ja psykiatrisessioilla hoidetaan. Oli itseanalyysin paikka, joka johti käytännössä tähän: http://www.youtube.com/watch?v=6wS5xOZ7Rq8 Linkki vie youtube-videoon, jossa esitellään elämänasenne, jota nimimerkki HIFK:kin voisi harkita tässä vaiheessa, kun muut neuvot eivät tunnu kiinnostavan. Linkitetty video on toki huumoria, mutta mutta se pitää sisällään myös sellaisen viestin, jota HIFK:n tulisi ainakin vakavasti miettiä. Tulisi siis nollata tilanne totaalisesti (ajatuksen tasolla, ei alkoholilla) ja kyseenalaistaa sitä omaa katkeruuttaan ja pahaa oloaan.

Tämä on toki täysin omakohtainen kokemus, mutta kun lakkasin niin sanotusti välittämättä mistään (lue yhteiskunnan asettamista paineista ja odotuksista) ja vertaamasta itseäni muihin, niin ajan mittaan se katkeruuskin pikkuhiljaa katosi ja aloin löytämään itsestäni yhä enemmän altruistisia piirteitä kaiken sen katkeruuden ja epäonnistumisen tunteiden sakean sumun seasta ja aloinkin keskittymään enemmän muihin kuin itseeni, joka taasen poiki positiivisia asioita itsellenikin. Huomasin, ettei minun tarvitse kärsiä koko elämääni yhdestä ja samasta asiasta unelmoiden ja haihatellen. Toki sairauteni on pysyvästi läsnä ja välillä kyrsiikin, kun paikat kramppaavat jos vähänkin enemmän innostuu liikkumaan, mutta en enää vaivu vuosikausiksi apatiaan sen tähden. Unelmia ja tavoitteita kun voi luoda uusiakin, kun vain tajuaa keskittyä olennaiseen, eli elämiseen.

Helvetin sekavaa ja nolla-arvoista tekstiä taisi tulla mutta pointtini lienee se, että on vain ajan kanssa totutettava itsensä näkemään elämässään niitä muitakin asioita kuin niitä missä on huono. Sillä niitä taatusti on, jos vain antaa itselleen mahdollisuuden niiden löytämiseen.

Ja pahoitteluni, tämä viesti saattoi olla jopa joiltain osin loukkaava ketjun vakavan aiheen huomioon ottaen, mutta näin tarpeelliseksi tuoda omia kokemuksiani julki HIFK:n levitettyä lonkeronsa tähänkin ketjuun.

 

[moby]

Tosin nuo jutut alkavat ainakin minusta vaikuttaa jo trollaukselta. Eikä vähiten itse-pronominin ja The Inttikaverin hehkuttamisella.

HIFK: Tässä ketjussa on ihmisiä, joilla on hieman isompia ongelmia kuin naisasiat/saamattomuus, joten voisitko jatkaa itkuasi vaikka ihan vaan tuolla "Naisasiat" ketjussa. Vituttaa lukea tuota samaa paskaa noin viidessä ketjussa.

Oulun miehelle tsemppiä ja vladille myös. Varmasti moni saa esimerkistänne voimaa jatkaa elämää eteenpäin. Taistelun voi hävitä, mutta ei sotaa. Kyllä hattu lähtee päästä, kun olen seurannut teidän kirjoitteluanne jo useita vuosia. Harvoin voi seurata näin rehellistä kirjoittelua, vaikka tilanteet ovat mitä ovat.

Täytyy sanoa, että itsellä ei riittäisi pokka näin avoimeen ja monella tapaa henkilökohtaiseen tilitykseen. Keep up the good work.

 

[ms.qvist]

Ei se kyllä niin mene, ettei ihminen pysty muuttumaan yhtään. Ehkä 60-70 -vuotiaana asioiden muuttaminen on hankalaa. Mutta nuori ihminen pystyy muuttumaan ja muuttuu koko ajan. Minä en ainakaan usko, että ajattelen asioista samanlailla vaikkapa viiden vuoden päästä. Ajattelutapa ja fyysinen olemus muuttuu väkisin.

Tämä on totta mutta ennenkuin tähän muutokseen pystyy on hyväksyttävä oma itsensä ja hyväksyttävä se pohja, jolta sitä muutosta lähtee suorittamaan ja kannattaa myös asettaa itselleen niitä pieniä tavotteita, eikä hetkimmiten halua kuuta taivaalta.

Hyväksyin sairauteni jokin vuosi sitten, hyväksyin, että se rajoittaa elämääni ja että minulla on lääkitys loppuelämäni ajan, mikä joissain tapauksissa voi olla rajoitteena mutta näistä pienistä rajoitteista huolimatta, päätin, että minun on mahdollista muuttaa elämäni perusta toiseksi ja saada elämääni muutos. Kaikki lähti liikkeelle omasta halusta.

Tiesin, että minun on mahdotonta hamuta sitä kuuta taivaalta - jokainen ei siihen pysty vaikka kuinka haluaisi, sen sijaan asetin pienempiä tavotteita. Uudelle alalle pyrkimisen, mikä tarkoitti opiskeluja - enkä ole katunut laintaan tätä valintaa ja pidin ehdottoman oikeana sitä, että irtisanouduin lopulta kuntoutustukeni päättymisen jälkeen ja jatkoin täsipäiväistä opiskelua. Valmistuminenkin on pian edessä ja sairauteni aiheuttamista ajoittaisista ongelmista huolimatta ilmeisen hyvin arvosanoin.

En ole kehooni tyytyväinen - päätin laihduttaa mutta tämä ei ole onnistunut mutta olen ajatellut asian siten, että kaikkea ei voi saada kerralla vaan voin koettaa laihduttaa sitten kun elämässäni on parempi kohta sille. En kuitenkaan kohtuuttoman ylipainoinen ole - muutamia kiloja vain ja oikealla treenaamisella kiloista pääsisi nopeastikin eroon. Mutta kaikki aikanaan. Tiedän kuitenkin sen, että mitään huikeita kilomääriä en esim. koskaan voi penkistä nostaa koska kehoni asettavat tietyt rajoitteet ja tämän asian olen hyväksynyt enkä itke sen perään, että minä en saa nostettua vaikkapa 150 kiloa penkistä ja joku muu saa. So what!

Niin ja nuori ihminen todellakin kykenee niihin muutoksiin - kaikkea ei voi saada se on todettava mutta paljon on saavutettavissa jos vain on määrätietoinen ja riittävän ahkera. Jos minä, jo keski-iän kynnyksellä olevana saan paljon muutoksia elämässäni parin kolmen vuoden aikana niin miksei joku minua paljon nuorempi voi siihen kyetä. Ja mainitsin todellakin vain pienen osan muutoksista elämässäni ja siitä mitä asioita olen hyväksynyt ja mille en välttämättä mahda mitään vaikka kuinka itkisin niiden perään.

vlad.

 

[Ted Raikas]

Itselläni tuo mielentilalääkkeiden syöminen ja lääkärillä käynti on tuonut ihan hyviä tuloksia ja olen ollut suhteellisen pirteä viimeaikoina. Jaksaa enemmän innostua ja katsoa pilke silmäkulmassa tulevaisuutta, ei minullakaan naista ole ja mielellään sellaisen ottaisin. Vaan ne on joskus sellaisia asioita, että yrittämällä ei onnistu. Asiat loksahtaa jos niin on tapahtuakseen. Yritän siis keskittyä ja nauttia muista elämän puolista. Olen kuitenkin varsin nuori edelleen ja sillä tapaa terve, etten todella ole rajoittunut. Pystyn vaikuttamaan omiin asioihini.

Asiaa auttaa tietysti sekin, että sain vihdoin töitä, tai no harjoittelijana olen, mutta jos asiat menee tarpeeksi hyvin putkeen, niin kukaties pääsen ihan palkalliseksi. Alku tämäkin ja tärkeä sellainen. Vähentynyt se häpeäntunne ja itsesyyttely huomattavasti, kun tajuaa pystyvänsä johonkin.

Syön nyt noita lääkkeitäni ainakin jonkin aikaa, mutta aion vielä kokeilla olla ilman niitäkin.

 

[Vuokralainen]

Tiesin, että minun on mahdotonta hamuta sitä kuuta taivaalta - jokainen ei siihen pysty vaikka kuinka haluaisi, sen sijaan asetin pienempiä tavotteita. Uudelle alalle pyrkimisen, mikä tarkoitti opiskeluja - enkä ole katunut laintaan tätä valintaa ja pidin ehdottoman oikeana sitä, että irtisanouduin lopulta kuntoutustukeni päättymisen jälkeen ja jatkoin täsipäiväistä opiskelua. Valmistuminenkin on pian edessä ja sairauteni aiheuttamista ajoittaisista ongelmista huolimatta ilmeisen hyvin arvosanoin.


vlad.

Tämä se vähän minunkin toiveeni ja tavoitteeni olisi eli kouluttautua uuteen ammattiin. Vanhaan työhön saatika työpaikkaan en koskaan usko palaavani.
Minulla on nyt kuntoutustukihakemus vireillä ja riippuen siitä mikä päätös sieltä tulee ratkaisee kyllä tulevaisuuden haluja aika paljon.
Minulla ei ole käsitystäkään kuinka kauan kuntoutustukea voi ylipäätäänsä saada.
Olen ensi viikolla menossa työkkäriin keskustelemaan ammatinvalinnanohjaajan kanssa mahdollisuuksistani hakea koulutukseen. Psykiatrian polille on myös perustettu virka, joka neuvoo mahdollisissa koulutusasioissa ja tännekin olisi tarkoitus mennä niin pian kuin mahdollista.
Lisäksi nyt tutkitaan mahdollisuutta, jotta voisinko liittyä johonkin vertaistukiryhmään, jotta saisin edes jotain rytmiä elämääni.

Haluatko kertoa enemmän tuosta kuntoutustuesta eli kuinka kauan sitä sait ja miksi se loppui? Yv:lläkin käy, jos et sitä tässä halua kertoa.
Minulle tuo kuntoutustuki on vielä aika hepreaa ja siksi olisi kiva kuulla siitä muilta kokemuksia.

 

[ms.qvist]

Haluatko kertoa enemmän tuosta kuntoutustuesta eli kuinka kauan sitä sait ja miksi se loppui? Yv:lläkin käy, jos et sitä tässä halua kertoa.
Minulle tuo kuntoutustuki on vielä aika hepreaa ja siksi olisi kiva kuulla siitä muilta kokemuksia.

Kerron tässä, jotta joku muukin, joka tietoa kaipaa saisi ainakin yhden jyväsen tietoa itselleen.

Joidenkin kohdalla ongelmaksi voi koitua se, että kuntoutustukea myönnetään kerralla vain vähän aikaa vaikka tarvetta pidempiaikaisellekin kuntoutustuelle olisi olemassa. Minulle myönnettiin alkuun vain 3 kk:n jaksoja, vaikka lääkäri totesi, että tarve on jo alussa huomattavasti pidempi. Muutaman 3 kk:n jakson jälkeen jaksojen pituus kasvoi kuuteen kuukauteen ja tässä se pääosin pysyi kuntoutustukiaikani loppuun saakka. Lopulta olin kuntoutustuella reilut neljä vuotta ja tämä jakso piti myös sisällään päiväosastojakson (5 kk) sekä kuntouttavan työtoimintajakson (1 v.) täällä Lappeenrannassa. Eli on mahdollista, että kuntoutustuella voi olla vuosia mutta jos sitä myönnetään vain lyhyt (jokunen kuukausi) periodi kerrallaan, voi se toisaalta stressatakin jonkin verran. Joidenkin kohdalla eläkelaitos voi olla armollisempi ja hyväksyä lääkärin pidemmätkin anomiset, myöntää kerralla jopa vuoden kuntoutustuen. Toinen ongelma joidenkin kohdalla (myös minun) voi olla se, että eläkelaitos lyhentää sitä jaksoa, jolle kuntoutustukea on alunalkaen haettu. Minulle kävi useammankin kerran sitä, että ½-vuoden jakso oli lyhennetty viiteen kuukauteen - ikävää pompottamista tämäkin.

Kuntoutustuki loppui oikeastaan yhteisymmärryksessä minun ja lääkärini kanssa. Keskustelimme asiasta ja tulimme siihen tulokseen, että kuntoutustuen jatkamiselle ei ole enää todellista perustetta, joten sille ei enää haettu jatkoa. Joskin opintojen jatkuessa tuli kerran pari fiilis, että ehkäpä olisi ollut hyvä jos se olisi siltikin jatkunut - jos ei muuta niin turvatakseni siltä osin selustani jos joudun keskeyttämään opinnot pidemmäksi aikaa. Ei olisi hetimmiten tarvinnut hakea uutta kuntoutustukea ja aloittaa sitä reilun kuukaudenkin vievää peperirumbaa. Alkuun nimittäin kuntoutustuen saanti voi tietää sitä, että paperit seilaavat kuukauden tai reilun, lääkärin kelan ja eläkelaitoksen välillä. Näin minullekin kävi alussa ja jos hakemus laitettiin alulle vaikkapa helmikuussa saattoi päätös k-tuen myöntämisestä tulla vasta maaliskuun lopussa tai jopa huhtikuun alussa. Myöhemmin toiminta muuttui jouhevammaksi ja päätökset tulivat jopa parissa kolmessa viikossa. Tämä vain edellytti sitä, että kaikkien papereiden on oltava kunnossa k-tuen jatkoa haettaessa.

vlad.

 

[Vuokralainen]

...

vlad.

Kiitos vastauksestasi.

Mulla nyt on ollut toi hakemus sisällä kuukauden ja on peloteltu, että sen käsittely voi kestää jopa 2-5 kuukautta. Sairauspäivärahani päättyy 31.5, joten vakuutusyhtiö lupasi jouduttaa käsittelyä, mutta niiden lupauksista ei niin tiedä.
3 kuukauden jakso mullekin nyt aluksi on haussa.

Epävarmuus on kyllä aika raastavaa.

 

[eh]

En voi väittää, että olisin tässä itse mestari, mutta HIFK näyttää olevan vielä huomattavasti huonompi, joten yritän silti auttaa.

Niin pitkään kun keskityt siihen, missä olet huono, ei mieliala varmasti ainakaan parane. Etsi aktiivisesti sellaisia juttuja, joista nautit, olivat ne sitten mitä tahansa. Urheilu ja liikunta voi tyydyttävää (ja tavoitteellista), vaikkei pyrkisikään huipulle, kulttuuriharrastukset (niin aktiivista tekemistä kuin pelkkänä yleisönä olemista sisältävät) samoin. Toki se auttaa, jos ympärillä on ihmisiä, jotka nauttivat samoista asioista, mutta toisaalta se "oma porukka" saattaa hyvinkin löytyä vasta sen jälkeen, kun on löytänyt "omat juttunsa".

Minusta on epäreilua ja väärin sanoa HIFK:lle, että "ihmisillä on isompiakin ongelmia". Kyllä nuo tuonkin nimimerkin ongelmat selvästi ovat isoja ja liittyvät itsetuntoon ja persoonallisuuteen, vaikka ne ehkä näyttäytyvätkin lähinnä "saamattomuutena". (Ellei sitten kyseessä ole trolli, mutta jos joku tuollaisen esittämisestä tosiaan saa niin suunnatonta tyydytystä, että sitä kuukausia jaksaa jatkaa, se hänelle suotakoon.)

 

[Trenchtown]

Minusta on epäreilua ja väärin sanoa HIFK:lle, että "ihmisillä on isompiakin ongelmia". Kyllä nuo tuonkin nimimerkin ongelmat selvästi ovat isoja ja liittyvät itsetuntoon ja persoonallisuuteen, vaikka ne ehkä näyttäytyvätkin lähinnä "saamattomuutena".

On ehkä väärin sanoa noin, mutta nimimerkki HIFK on avautunut samaa paskaa jo niin monessa eri ketjussa ja saanut tuhat kertaa samat neuvot, että on jo selvää, että neuvot eivät kelpaa. Asiat on tälle kaverille väännetty rautalangasta ja ratakiskosta, mutta kun ei mene perille. Trolli? En halua sellaista syytöstä esittää, mutta nimimerkki HIFK:n viestihistoria saattaa vastata tuohon kysymykseen, mene ja tiedä.

Tein uhkarohkean liikkeen ja lopetin venlafaksiinin. Joku pelotteli, että se ei ole kivaa, tulee sähköiskutuntemuksia ja muuta. Tiputin 225 milligrammasta 150 mg:n jolla menin viikon, jonka jälkeen tiputin 75 mg:n ja taas menin sillä viikon eteenpäin. Sen jälkeen en ole k.o. lääkettä syönyt, lopettaminen oli helppoa. Psykiatri otti vähän nokkiinsa kun noin tein ilman konsultaatiota, mutta keskustelun jälkeen sanoi, että noinhan hänkin sen lopettamisen olisi ohjeistanut tekemään ja että jos tuntuu siltä, ettei tunnu miltään, niin lopettaminen oli oikea liike.

Syy lääkkeen lopettamiseen on sama, jonka takia lopetin aiemmin jonkun SSRI -lääkkeen, jonka nimeä en nyt muista. Vaikka venlafaksiini onkin SNRI, niin samaa paskaa se oli. Mikään ei tuntunut miltään. Ei tuntunut pahalta, eikä hyvältä.

Tällä hetkellä syön pregabaliinia 300 milliä aamulla ja samanlaisen satsin illalla. Tuntuu tämä Lyrica auttavan aika hyvin. 30 mg Opamoxeja hain juuri 200 kappaletta, riittää sellaiset kolme kuukautta. Sama homma Propralin kanssa. Illalla saatan ottaa yhden 25 mg Ketipinorin, että uni tulee.

Lääkitys on melko tukeva, mutta tuntuu paremmalta kuin pitkään aikaan. Mulla on siinä mielessä käynyt tuuri, että mulla on erinomainen psykiatri. Hänet tapaan seuraavaksi joskus syksyllä, joten kesä pitäisi koittaa mennä ihan keskenään. Mun masennus ei ole enää vaikea, eikä varmaan edes keskivaikea. Enemmänkin sellaista sairasta ahdistusta, mutta siihen nuo lääkkeet sitten auttavat.

Muutama frendi on yllättäen sanonut, että näytän paremmalta, elävältä. Tuntuu hyvältä kuulla tuollaista, kun on tässä suossa niin saatanan pitkään rämpinyt. Välillä oltiin lähes kaulaa myöten suossa, nyt ehkä enää kengät uppoavat. Masennuksesta voi tosiaan nousta, koska jos mä tein niin, niin kuka tahansa voi tehdä niin. Tai siis että se on mahdollista.

Enkä kuvittele, että jee, nyt tää oli tässä. Tiedän miten masennus hiipii huomaamatta takaisin. iloitsen nyt kuitenkin tästä hetkestä.

 

[Ted Raikas]

On ehkä väärin sanoa noin, mutta nimimerkki HIFK on avautunut samaa paskaa jo niin monessa eri ketjussa ja saanut tuhat kertaa samat neuvot, että on jo selvää, että neuvot eivät kelpaa. Asiat on tälle kaverille väännetty rautalangasta ja ratakiskosta, mutta kun ei mene perille. Trolli? En halua sellaista syytöstä esittää, mutta nimimerkki HIFK:n viestihistoria saattaa vastata tuohon kysymykseen, mene ja tiedä.

Kyllä ihmisen pitäisi tuon kaiken tämän jälkeen olla valmis ymmärtämään, että ajatustavoissa on jotain vikaa ja se johtuu vakavasta mielenterveydellisestä ongelmasta ja sitä kautta avun piiriin tulisi hakeutua. Itse ainakin luultavasti tälläisen hulabaloon jälkeen tajuaisin sen... toisaalta, ihmisiä ja heidän ymmärryskykyään ei voida verrata. Se, mitä minä tajuan, ei ole sitä mitä joku toinen tajuaa.

Toivon, että HIFK ymmärtäisi yskän ja hakeutuisi apuun, vaikka kovasti väittää, ettei se hyödytä ja auta mitään. Uskallan väittää toisin. Jos taas mies on trolli, niin ei tuo mielentila voi silloinkaan olla ihan kunnossa joten hoitoon hakeutuminen on ratkaisu joka tapauksessa.

 

[HIFK]

Niin itse en ole koskaan ennen ollut tällainen, vaan viime keväänä viimeistään intin jälkeen aloin miettimään näitä asioita. Tietysti intin aikanakin tuli näitä juttuja kelattua, mutta nyt intistä päästyä on sellainen herääminen tapahtunut.

Kun intissä olin koko ajan viimeinen ja muut joutuivat koko ajan huolehtimaan minusta, niin silloin tuli se herääminen, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Joka paikassa olin jäljessä kaikkea, joka paikassa joku sai olla huolehtimassa, että olen mukana, oikeassa paikassa, kaikki tavarat mukana, jne. Tästä tuli kouluttajiltakin erikseen sanomista. Voitte vain kuvitella, millainen varusmiespalvelus itsellä oli, kun joka paikassa olin myöhässä, ilman joitain tavaroita, jne.

Koko joukkueelta tuli paskaa palautetta joka päivä, kun asiat olivat omalla kohdallani pielessä. En yksinkertaisesti kyennyt huolehtimaan itsestäni ja tavaroistani. Monen monta kertaa kävi mielessä, että lopetan koko touhun, ei tuossa ollut mitään järkeä.

Nykyään homma on ihan samanlaista. En yksinkertaisesti kykene huolehtimaan itsestäni ja tavaroistani. Monesti saatan mennä tunnille ja huomaan että kaikki tavarat ovat jääneet jonnekkin. Ja sitten niitä hakemaan.

Tuo on vain yksi esimerkki. Intissä myöskin huomasin, kuinka tyhmä oikeasti olenkaan ja että en ikinä edes ollut kiinnittänyt siihen hirveästi huomiota. Jälkeenpäin olen huomannut, että se järki ei vain leikkaa useinkaan. Siis tarkoitan sitä, että joudun tyhmyyteni kanssa tekemisiin sen verran usein, ettei se enää ole normaalia. Hyvin harvoin olen nähnyt henkilöä, joka on oikeasti niin kujalla kuin itse.

Intissä huomasin myös itse, että olen todella kujalla. Perusasiat eivät onnistu, kaikkia muita koko ajan jäljessä, jne. Tuon jälkeen tein sitten päätöksen irtisanoutua töistäni. Monen monta kertaa jouduin tekemisiin oman tyhmyyteni takia. Kysymys ei ollut vain siitä, etten hallinnut töitäni, vaan etten hallinnut mitään perusasioitakaan. Jatkuvia laskuvirheitä, päättelyvirheitä, jne. Mitään erikoisia juttuja ei vaadittu, vaan ihan normaaleja juttuja. Tajusin, että koko sen työhistorian ajan olin ollut enemmän kujalla kuin luulinkaan. En enää halunnut jäädä sinne häpeän takia.

Sen jälkeen tein töitä siivoojana, mutta työt eivät vain luonnistuneet. Jälleenkään kyse ei ollut siitä, etten pelkästään olisi ollut kujalla siivoustöissä, vaan että olin kujalla ja ulalla ihan kaikessa muussakin.

Kun ei itsestään ja tavaroistaan kykene huolehtimaan, ei omaa päättelykykyä juuri lainkaan, ei ole mitään pelisilmää eri asioihin, se osaaminen ja asioiden tajuaminen on täysin lapsen tasolla, niin ei vain kykene kovinkaan paljoon.

Jos ihmistä pidetään yleisesti muiden silmissä tyhmänä, jälkeenjääneenä, osaamattomana, junttina, tavaroiden hukkaajana, jne. niin kyllähän se jotain kertoo. Jos tätä tapahtuu yleisesti, niin silloin on pakko myös itsessä olla jotain vikaa. Tiettyjä ihmisiä ei koskaan pidetä vastaavina ja se näkyy. Joillain on yleisesti fiksun maine ja toisilla on yleisesti tyhmän maine.

Itsellä tuo johtuu osittain siitä, että asuin 12 vuotta äitini kanssa kahdestaan. Siis tiiviisti kahdestaan. Välit olivat poikki kaikki sukulaisiin, jne. Kouluun en aina edes päässyt, kun äitini niin kielsi. 12:sta vuoden aikana se suurin kehitys vain meni ohi, mitään en urheillut, mitään en harrastanut, hyvin harvoin tein mitään muuta kuin kattelin telkkaria. Siinä se kaikki kehitys on mennyt.

Isää ei ollut elämässä, ei ollut ketään, joka olisi innoittanut tekemään jotain, kädentaidot ovat olemattomat, koska sitä kehitystä ei lapsena ole tullut, päättelykyky ja liikunnalliset ominaisuudet ovat jääneet kehityksestä pois, jne. Kun lapsena ei ikinä tehnyt mitään, niin se näkyy sitten aikuisena.

Kaikki geenit olen perinyt äidiltäni ja senpä takia niitä miehisiä geenejä ei juurikaan ole. Vaikea on päästä siitä mammanpoikaolemuksesta eroon. Tai ainakin niin paljon kuin haluaisi.

Tuo inttikaverini monella tapaa herätti minut, että sanoi "kaikki on pitäny syöttää, juottaa ja naittaa". Nimenomaan niin. Ja monesti puhui, että kun ei ikinä ole lapsena tai nuorena joutunut mistään huolehtimaan, mitään päätä joutunut käyttämään, niin onko ihme, että on kaikkia muita jäljessä intissäkin? Ei kyllä omasta mielestäni. 12:sta vuoden aikana en juuri ikinä tehnyt läksyjä, arvosanat olivat 5-6:n välillä, koskaan en tehnyt mitään, onko mikään ihme, että nyt aikuisena tilanne on tämä?

Eipä siis paljoa huvita enää korjata tai parantaa mitään, se lapsuuden äärimmäisen tärkeä ja oleellinen kehitysvaihe on mennyt jo. Ikinä ei sitä takaisin enää saa. Ei itseäni enää kiinnosta mikään "aletaan tässä vaiheessa nyt parantamaan asioita". Ja koska tässä ei nyt mitään enää tarvita, niin minun puolestani saa olla viimeinen viesti tähän aiheeseen.

Ehkä turhan paljon hain vain huomiota, enhän oikeastaan mitään apua edes etsinyt. Monesti on vain niin turhautunut ja katkeroitunut olo, että tuntee välttämättömäksi kirjoitella.

 

[Jättikukko]

Nimim. HIFK ei ole missään nimessä tyhmä. Tuollaisella itsereflektiolla pitäisi opiskella yliopistossa. Uskon, että "HIFK" on vain ollut tekemisissä väärien ihmisten kanssa. Jos et ole ylioppilas, niin mene aikuislukioon ja mieti siellä, mitä haluat tehdä. Kyky tuollaiseen itseanalyysiin kertoo mielestäni siitä, että sinun pitäisi opiskella jotain, missä pääset tuottamaan tekstiä - sitä todellisuutta, missä elät. Suosittelen esimerkiksi valtiotieteellisiä tai yhteiskuntatieteellisiä opintoja. Siellä ei yleensä pelata numeroilla, vaan nimenomaan analysoidaan kaikkea kaikessa.

Jos aikuislukio on no, no, niin suosittelen erittäin lämpimästi soveltuvuustestejä. Uskoakseni ainakin työkkäri moisia järjestää. Se avaa silmäsi ja sitten ovia. Sitten kun sinulla on tavoite, niin järjestä kaikki tekemisesi sen tavoitteen suuntaisesti. Älä peilaa itseäsi vartijoihin tai joihinkin vitun Securitaksen tiimiesimiehiin - paikkasi on hallinnossa, ei kentällä!