Taudinkuvana depressio

[Vuokralainen]

Käyn nyt viikottain terapiassa. Tänään tuli käytyä viimeksi.
Kohta on Kelan sairauspäivärahat käytetty ja pitäisi miettiä mahdollista kuntoutusta.
Ei taas kiinnosta kuin nukkuminen ja yöunien lisäksi nukunkin varmaan kahdet päiväunet.
Kirjastosta olen muutamia kirjoja lainannut, mutta ei vaan jaksa keskittyä lukemiseen, vaikka helvetisti kiinnostaisi.

En tajua miten ihminen voikaan nukkua näin saatanasti.

Lääkkeiden vaihto ja varsinkin sen vanhan lopettaminen on varsin vittumainen operaatio. On saatanasti levottomuutta ja kramppeja sekä varsinkin sellaisia sähköiskun tuntuisia juttuja. Lääkettä ei vaan ihan hetkessä voi vaihtaa.
Kenelläkään kokemusta Venlafaxinista? Nyt toista viikkoa otan sitä 150mg aamuisin.

 

[thego]

Jaa-a.. vittu ku alkaa oleen melkoset olot taas. Ihme paniikkikohtauksia ja yhdes vaihees olin ihan satavarma et kuulin jotain puhetta vasemmassa korvassa, käännyin vilkaseen taakseni ja pelästyin ihan vitusti. Joo siel ei siis ollu ketään. Pakko oli käydä heittään reilu tunnin kävelylenkki tos kaupungil ettei hulluks tuu. Vähän rauhotti mieltä. Viimiset kaljatki kävin viemään kaverille talteen...

On kyl ennenki ollu vähän samankaltasia oloja ku on yli kaks päivää juonu, mut nykysin nää tuntuu pahenevan. Eikä tapahdu pelkästään krapulassa enää.. Kait sitä on pikkuhiljaa ihan oikeasti tulossa hulluksi.

 

[ace]

Kenelläkään kokemusta Venlafaxinista? Nyt toista viikkoa otan sitä 150mg aamuisin.

Reilun vuoden olen syönyt erilaisilla annoksilla, tällä hetkellä 225mg aamuin illoin. Tää oli eka lääke, joka minulla toimi ja on auttanut. Tosin fiilis on sellainen, että pysyn koossa vain näiden nappien takia, mikään ei tunnu miltään, mutta jossain mielen pohjalla se vitutus ja masis vaanii.

Tarttis varmaan rohkaistua ja mennä jutteleen jollekkin ammatti-ihmiselle...

 

[Uleåborgir]

...pelästyin ihan vitusti. Joo siel ei siis ollu ketään. Pakko oli käydä heittään reilu tunnin kävelylenkki tos kaupungil ettei hulluks tuu. Vähän rauhotti mieltä. Viimiset kaljatki kävin viemään kaverille talteen...

On kyl ennenki ollu vähän samankaltasia oloja ku on yli kaks päivää juonu, mut nykysin nää tuntuu pahenevan. Eikä tapahdu pelkästään krapulassa enää.. Kait sitä on pikkuhiljaa ihan oikeasti tulossa hulluksi.

Nuo aistihairahdukset ovat melko tavallisia terveilläkin ihmisillä. Monet säikähtävät niitä aivan saatanasti, mutta jo se, että kirjoittelet jatkikseen on todiste siitä, että et ole hullu. Jos kuulisit jatkuvasti ääniä ja toimisit niiden mukaan: silloin olisit hullu. Nyt toimit oman kontrollisi mukaan.

Hairahdukset liittyvät monesti vieroitusoireisiin. Krapula ole keholle vain 1-2 päivän juttu vaan lähes viikon mittainen stressitila, jonka aikana ihminen kärsii vieroitusoireista. Vakavaa mielenterveyden häirötä ei voi itsesuggeroida. Älä ainakaan pelkää, että jos pyörittelet näitä asioita päässäsi, sairastut.

Ja vielä yksi asia: on paljon ihmisiä jotka kuulevat jatkuvasti ääniä, mutta eivät ole hulluja. Netistä löytyy jotakin suomeksikin.

 

[thego]

Hairahdukset liittyvät monesti vieroitusoireisiin. Krapula ole keholle vain 1-2 päivän juttu vaan lähes viikon mittainen stressitila, jonka aikana ihminen kärsii vieroitusoireista. Vakavaa mielenterveyden häirötä ei voi itsesuggeroida. Älä ainakaan pelkää, että jos pyörittelet näitä asioita päässäsi, sairastut

No säikähdin nimenomaan sen takia et ku täs on muutenki ollu elämä yhtä helvettiä eikä oo ennen tullu krapulassa vastaavia. Tietty vainoharhaisuus ja ahdistus nyt on normaalia parinki päivän rännin jälkeen, mut en sentään ääniä oo aiemmin kuullut. Yöllä tuli taas nukuttua tunnin verran, mut se tais olla ihan normaali liskojen yö mitä voi odottaaki. Sitä saa mitä tilaa jne...

Terapiaan selvisin sentään kymmeneksi aamulla ja oikeastaan tuli yhdessä todettua ettei tässä ny ihmeitä jaksa jutella niin keskityttiin vaan rentoutumiseen ja sain ne ihanat akupunktioneulat korviin. Auttaa muuten ihan oikeasti rentoutumaan ja tulee sellanen levollinen olo.

Tiistaiksi sainki jo lääkärinajan ja eiköhän tuota alotella mielialalääkitys ja Antabus. Ensimmäisestä vaan on vähän huonoja kokemuksia kun sellasena zombiena tuli vedettyä kuurin ajan, mutta kyllä se toisaalta ehkä sittenki voittaa tän pahimman masennuksen ja ahdistuksen. Pystyy jopa jotain töitäki tekemään ja elämään suht normaalia elämää. Niin Mirtatsapiinia vedin ekalla kerralla mikäli ketään sattuu kiinnostamaan.

Antabus nyt on aika perusheiniä, pahin sivuvaikutus meikällä ollu se helvetin paha maku mikä pysyyki suussa koko päivän. Kerran kokeilin kuurin aikana oluttaki juoda ja puolikkaan sain imastua alas ku alko syke nousemaan sen verta pelottavan korkeaksi. Toki Antabuksen kanssa on taas suht helppo vetää ittensä hengiltä, mut sehän ei pelaa joka pelkää.

 

[ace]

...
Niin Mirtatsapiinia vedin ekalla kerralla mikäli ketään sattuu kiinnostamaan.

Oletko kokeillut tuota alkoholin kanssa? Minkälaisia vaikutuksia? Itsellä ainakin aika kamalia kokemuksia, kun joskus erehdyin kokeilemaan. Tarkoitus ei siis ollut vetää "kaikkea sekaisin" meiningillä, vaan tietämättömyyttäni otin.

Mulla kanssa mielialalääkeiden myötä tullut noita kammottavia pelko/ahdistustiloja krapulassa. Aiheuttaakohan ne ihan oikeasti ja tutkitusti sen?

 

[thego]

Oletko kokeillut tuota alkoholin kanssa? Minkälaisia vaikutuksia? Itsellä ainakin aika kamalia kokemuksia, kun joskus erehdyin kokeilemaan. Tarkoitus ei siis ollut vetää "kaikkea sekaisin" meiningillä, vaan tietämättömyyttäni otin.

Mul taitaa nyt tosiaan olla joku kaks vuotta siit ku viimeks söin noita lääkkeitä enkä ainakaan muista et olis mitään suurta vaikutusta tullu alkoholin kanssa. Käsittääkseni se enimmäkseen vaan voi heikentää lääkkeen tehoa ja voi vahvistaa alkoholin tehoa.

Mulla kanssa mielialalääkeiden myötä tullut noita kammottavia pelko/ahdistustiloja krapulassa. Aiheuttaakohan ne ihan oikeasti ja tutkitusti sen?

Niin kuten edellä mainittua en oo pariin vuoteen syöny mielialalääkkeitä ja toisaalta taas en muista milloin on ekat pelko/ahdistustilat tullu krapulassa. Kyl mä toisaalta tiiän ihan "normaaleja" tyyppejä joille tulee pelkotiloja pahassa darrassa yms. Voihan ne aiheuttaa tai sit ei. Kysy lääkäriltä.

E: Niin tajusin vasta et sul on jo lääkkeet. Kysypä siltä lääkäriltä joka ne sulle myönsi. Kaikki lääkkeet ei sovi kaikille ja mielialalääkkeitäki löytyy aika montaa merkkiä.

 

[Uleåborgir]

Käyn nyt viikottain terapiassa. Tänään tuli käytyä viimeksi.
Kohta on Kelan sairauspäivärahat käytetty ja pitäisi miettiä mahdollista kuntoutusta.

- -

En tajua miten ihminen voikaan nukkua näin saatanasti.

Kuntoutustuki - tuo sairauseläkkeen esikartano, jota minäkin nautin. Omat tuloni kasvoivat huomattavasti kun sairauspäiväraha muuttui kuntoutustueksi. Asumistukea tulee 300 euroa, Kevalta eläkettä vähän reilu 600 euroa ja Kelalta vielä vähän yli 300 eläkettä. (Eläke = kuntoutustuki), veroprosentti laski 2,5:een. Joten nettoa tulee noin 1100 euroa entisen 700 sijaan.

Olen sinulle kateellinen nukkumisestasi. Minä kun en saa nukuttua oikein millään... Mutta tiedän, että se tuottaa sinulle tuskaa. Liika on aina liikaa.

Lääkkeiden vaihto ja varsinkin sen vanhan lopettaminen on varsin vittumainen operaatio. On saatanasti levottomuutta ja kramppeja sekä varsinkin sellaisia sähköiskun tuntuisia juttuja.

Oliko kyseessä jokin bentsovalmiste? Olen kokenut samat tällit ja krampit. Kerran puristin paljain käsin juomalasin murskaksi tiskatessani lääkkeen lopettamisen jälkeen, kun en hallinnut aiemmin turtuneita lihaksiani. Ja tulen kokemaan sen helvetin uudelleen alkaen ensi tiistaina. Omasta tahdostani ja omasta lujasta motivaatiostani. Voikin olla, että katoan JA:sta pariksi-kolmeksi kuukaudeksi.

Mulla kanssa mielialalääkeiden myötä tullut noita kammottavia pelko/ahdistustiloja krapulassa. Aiheuttaakohan ne ihan oikeasti ja tutkitusti sen?

Kuinka kauan olet käyttänyt masennuslääkkeitä? 2-4 ensimmäistä viikkoa saattavat aiheuttaa ahdistuneisuutta ennen kuin ne varsinaisesti alkavat toimia. 1 + 1 = 2. Krapula + masennuslääkkeiden sivuvaikutus = pelkotilat ja muu ahdistus.

Tarttis varmaan rohkaistua ja mennä jutteleen jollekkin ammatti-ihmiselle...

No totta vieköön pitäisi! Jos saa haavan, lääkäri tikkaa sen kiinni. Jos taas masentaa, niin "ammatti-ihminen" osaa hoitaa sitä. En usuta tai yllytä, mutta suosittelen jyrkästi ja neuvon kokemuksen antamalla uskottavuudella. Siitä se paraneminen alkaa. Älä jää tuleen makaamaan, niin klisee kuin se onkin, niin se on totta, kuten kliseet yleensäkin. Sana klisee on vain antanut totuudelle paskan maineen.

No säikähdin nimenomaan sen takia et ku täs on muutenki ollu elämä yhtä helvettiä eikä oo ennen tullu krapulassa vastaavia. Tietty vainoharhaisuus ja ahdistus nyt on normaalia parinki päivän rännin jälkeen, mut en sentään ääniä oo aiemmin kuullut. Yöllä tuli taas nukuttua tunnin verran, mut se tais olla ihan normaali liskojen yö mitä voi odottaaki. Sitä saa mitä tilaa jne...

Jokainen meistä vanhenee ja vieroitusoireet pahenevat iän mukana. Koltiaisena oli korkeintaan pää kipeä, mutta ei ahdistusta, masennusta tai mitään muutakaan. Mutta mitä enemmän ikää ja krapuloita kertyy, sitä voimakkaammat vieroitusoireet. En usko, että olet tulossa hulluksi, en todellakaan. Olen käynyt näet tuo saman läpi tutkituttamassa päätohtorilla ja hän alleviivasi sanomani. Kannattaa käydä porisemassa ammattiauttajalle. Muuten sitä vain kieriskelee pelossaan ja stressi rouhii elimistöä kuin näkymätön syöpä ja vanhentaa ennenaikaisesti.

 

[thego]

Mutta mitä enemmän ikää ja krapuloita kertyy, sitä voimakkaammat vieroitusoireet. En usko, että olet tulossa hulluksi, en todellakaan. Olen käynyt näet tuo saman läpi tutkituttamassa päätohtorilla ja hän alleviivasi sanomani. Kannattaa käydä porisemassa ammattiauttajalle. Muuten sitä vain kieriskelee pelossaan ja stressi rouhii elimistöä kuin näkymätön syöpä ja vanhentaa ennenaikaisesti.

Kait se on vaan uskottava. Viime yönä iski vielä sopivaan paikkaan unihalvaus, heräsin hiestä märkänä (koko sänky oli märkä) ja kuvittelin kuolevani. Voin sanoa et helvetin hyvää saumaan tuli :D Oon tainnu kerran elämässäni aikasemmin kokea tuon ja sillä kertaa luulin et joku kuristaa mua. Nyt puskee kuumetta, kurkku on ihan paskana ja kaikkea muuta kivaa.

Muuten olo on suht rauhallinen ja alkaa pikkuhiljaa uskoa et ehkä tästä jotain tulee vielä. Viimiset alkoholit ja rahat on nyt kaverin hellässä huomassa joten ei ainakaan ihan helpolla pääse kännejä vetämään. Tokihan juoppo aina tarvittaessa keksii keinot, mut näin se on kuitenki astetta vaikeampaa. Toisaalta ku ite tietää et jos pysyn kuivilla niin tää masennus on suht helposti hallittavissa, oon siihen ennenki pystyny.

 

[ace]

Yhteensä olen käyttänyt mielialalääkkeitä n. 3 vuotta. Ensimmäisiä käytin 2 vuotta ilman minkäänlaista vaikutusta, ennenkuin työterveyslääkäri ymmärsi kirjoittaa lähetteen psykiatrille. Sen jälkeen kokeiltiin toista lääkettä, josta ei myöskään ollut apua ja efexoria (venlafaxiinia) olen syönyt nyt reilun vuoden. Niin ja sitä mirtatsapiinia myös n. vuoden.

Tämä viimeinen lääke tosiaan oli se, jonka myötä ensimmäisen kerran tuntui, että päivän kohokohta on joku muu kuin nukkumaanmeno. Niinkuin ylempänä totesin, nyt tuntuu siltä että napit pitää minut toimintakykyisenä, mutta varsinainen ongelma muhii jossain mielen syövereissä. Ammatti-apua minulle on suositeltu vuosien varrella useasti, mutta kun omaan tämän suomalaisen miehen perusluonteen " vittu, minähän en vieraille ala asioistani puhumaan!", niin tässä sitä ollaan.

Darra-ahdistukset ovat aika uusi ilmiö, n. 4 kk sitten efexor-annostukseni nostettiin 25mg yli yleisesti suositellun maksimiannoksen ja ehkä sen jälkeen nämä oireet alkoivat.

Niin ja mirtatsapiinin ja alkoholin sekoitus aiheutti minulle aivan käsittämättömän vahvan heikotuksen ja voimattomuuden tunteen. Käsiä ei kunnolla jaksanut nostaa, kävelemisestä puhumattakaan. Tuntui myös aivan kuin henki olisi salpautunut ja sydän tykytti kuin tupla-basarit. Ei yhtä tiheään, mutta yhtä kovaa. Todella epämiellyttävä tunne, en aio kokeilla toista kertaa.

E: Tämän lisäksi olen krooninen kipupotilas ja syön vahvoja särkylääkkeitä, tämä ei ainakaan paranna tilannetta.

 

[tant gredulin]

Ja tulen kokemaan sen helvetin uudelleen alkaen ensi tiistaina. Omasta tahdostani ja omasta lujasta motivaatiostani. Voikin olla, että katoan JA:sta pariksi-kolmeksi kuukaudeksi.

Täällä me sinua odotellaan. Tervetuloa takaisin, jos päätät täältä hetken hengähtää. Voimia ja kestävyyttä kuntoutumiseesi!

 

[thego]

Jeah. Vittu kyl tää mirtatsapiini on ihanaa ainetta. Peruspäivät on suunnilleen sitä et heräilen joskus 12-14 välillä, koko päivän väsyttää ihan saatanasti, ekan kerran mietin kahdeksan aikaan illalla et jos menis jo nukkumaan ja viimeistään puolen yön aikaan on sen verta pihalla ukko ettei pysy hereillä vaikka yrittäis. Nyt oon alkanu laittaan herätyskellon soimaan siin kymmenen pintaan ja pienen taistelun jälkeen pääsen jo 11 aikoihin ylös sängystä. 1-2 viikkoa pitäis mennä et tää vähän tasoittuu. Toisaalta ihan jees et saa sentään nukuttua mut morkkista vaan puskee aina ku nukkuu liian pitkään, vaikka ei tarviskaan mitään tehdä.

Antabusta syön edelleen ja alkoholista on pysytty erossa huimat 17päivää. Fiilis on aika neutraali, mitäänsanomaton. Johtuu varmaan siitäkin et tulee nukuttua niin helvetin paljon ja koko valveilla olo menee jonkin sortin koomassa. Toisaalta tää on ehkä ihan hyvä tässä vaiheessa et saa kunnolla levättyä ja kerättyä voimia tuleviin haasteisiin.

E: Just kävin tunnin lenkin heittämässä ja oisin ihan hyvin voinu kesken lenkin pistää nukkumaan jolleki puistonpenkille, eli ei hirveästi piristäny. No onneksi tässä ei sentään tarvi töissä käydä tai opiskella mitään ihan hetkeen.

 

[Jomppa_Koo]

Mistään ei pysty nauttimaan, ei edes jääkiekon maailmanmestaruudesta. Vitun hienoa. Tämä todistaa sen, että ratkaisuja on pakko tehdä. En jaksa kohta enää tuntea itseäni tällaiseksi, jolla on päänsisäisiä ongelmia.

 

[Uleåborgir]

Mistään ei pysty nauttimaan, ei edes jääkiekon maailmanmestaruudesta. Vitun hienoa. Tämä todistaa sen, että ratkaisuja on pakko tehdä. En jaksa kohta enää tuntea itseäni tällaiseksi, jolla on päänsisäisiä ongelmia.

I can hear you. Minullakin meni neljä vuotta odottamani Vancouverin olympiakisat "ohi", kun olin kärsimässä elämäni toistaiseksi pahinta masennusta maniarylläyksen jälkeen. Olin täysin toivoton, millään ei ollut mitään väliä. Tunsin olevani vain kuihtunut vanki tässä häkissä kudoksia. Tilanne kehittyi sittemmin aivan kriittiseksi, mutta elin sen yli. Luojan kiitos itsesuojelumekanismit ovat toimineet hirveissäkin oloissa - ja tällä todellakin tarkoitan hirveitä oloja. Itsetuhoajatuksia on luultavasti lähes joka iikalla elämänsä aikana. Ja kun kaksisuuntainen karahtaa karille manian jälkeen, on tilanne äärimmäisen tukala aivokemiallisesti mutta surullisen usein eli aina myös taloudellisesti ja sosiaalisesti. Siinä veri vasta punnitaan... voi pyhä Maria.

Ero ajatuksen ja suunnitelman välillä on onneksi syvä ja leveä.

Lataamoreissuni on nyt takana ja olen omastanikin mielestä uusi mies. Tämän ovat todenneet myös kaikki rakkaat läheiseni. Olen laihtunut 15 kg ja olen saanut aistini takaisin. Ajatukseni ovat alkaneet seestyä ja toivo lisääntyä lähes tyhjästä. Lataamossa ei ollut helppoa. Puristin kivestä verta, sisäinen taistelu oli massiivinen ja näännyttävä, vaikka en sitä ulos näyttänytkään. Mutta siitä ei tullut Waterloota. Tuli vähintään puolustusvoitto. Olin aivan sippi ja rikki kotiutuksen hetkellä. Lataamon muistot olivat raskaita kantaa. Ihmisten murheelliset kohtalot... Ehkä tieto siitä, että asiat voisivat olla vielä jopa erittäin paljon pahemmin, kantoi minua. Hoitojakso sujuikin "virheettömästi" ja sain puhtaat paperit. Ja nyt olen minäkin puhdas. Seuloihin on ilo kusta nollat. Se on pojat ja tytöt erittäin iloista.

Mutta ilman ammattiapua, sisäistä taistelua, motivaatiota ja läheisiä en olisi ehkä tästä näin "nätisti" selvinnyt. Motivaatio ja moraali ovat suurimmat avut. Loppujen lopuksi taistelu on käytävä sisäisesti, on elettävä vaikka sekunti kerrallaan, jos päivä tai jopa tunti tuntuu liian pitkältä. Ja ne suojamekanismit. Olen oppinut, että minuun on rakentunut myönteisten asioiden avulla niin voimakkaat itsesuojeluvaistot, että elämä voittaa aina. Yhtä pirunpeltoa tämä välillä on ollut, mutta kaiken olen elänyt läpi.

Asun nyt yksin, mutta olen tyytyväinen. Tuo ajatus olisi ollut täysin kaheli vielä pari kuukautta sitten. Suhteet läheisiin ovat nyt kunnossa, myös exään. Alan olla lopulta sinut myös psykologiani kanssa. U-bååt saattaa kyntää vielä monesti syvillä vesillä, mutta perkele se pysyy pinnalla ellei sitä joku toinen upota.

Taistelutahtoa myös muille.

 

[Muhkea]

...

Hienoa kuulla, että hoitojakso on auttanut!

Minulla viime ajat ovat olleet aikalailla samanlaista kuin koko viime alkuvuosi. Ei mitään tunteita, ei negatiivisia eikä positiivisia. Kunhan vain vietän kotonani päivän, menen iltalukioon, valvon myöhään yöhön ja sitten nukun pitkään ja menen takaisin kouluun. Viikonloppuina ei tarvitse edes kouluun mennä, joten saa vain olla kotona ilman suurempaa stressiä ja ahdistusta. Kai sitten lääke sen verran auttaa, että se vie suurimmilta osin ahdistuksen pois, mutta toisaalta taas tekee minut niin välinpitämättömäksi, ettei jaksa edes yrittää tehdä mitään sosiaalista. Englannin puhekurssi tosin oli siitä hyvä idea, että pienessä ryhmässä väkisinkin tulee puhuttua, mutta enpä minä kenellekään osaa tai uskalla jutella muuten vaan. Eli siis tunnin ulkopuolella. Tunneilla toki mukana olen siinä missä muutkin.

Rehellisesti ottaen en osaa sanoa, onko nykytilanne missään määrin hyvä. Jossain välissä alkaa varmasti taas turhautuminen ja miettiminen, mitä vittua varten oikein tässä elää. Kesällä uskoisin tuon tunteen olevan voimakkaimmillaan, kun ikätoverini viettävät laatuaikaa biitsillä ja minä yksinäisyyttäni tuijottelen ruutua sälekaihtimilla pimennetyssä komerossani. Olisipa talvi, niin ei tarvisi tuotakaan kokea...

Niin, mitenköhän tästä yksinäisyyden kierteestä pääsee irti. Hyvin vaikea kysymys - varsinkin nyt - kun ei enää edes jaksa kiinnostaa mikään sosiaalinen kanssakäyminen. Yleisin lauseeni perheenjäsenten ulkopuoliselle puhuessa lienee "kiitti, en tarvi kuittia".

Alkoi muuten saman tien vituttaa, kun aloin pohtia nykytilannettani. Ei tämä vain ole mitenkään hyvä, ei...

 

[Vuokralainen]

...

Näin vähän menee täälläkin. Mikään ei juurikaan kiinnosta. Onneksi on edes kerran viikossa psykologilla käynti, niin tulee edes jonkun kanssa joskus puhuttua.
Tarjosivat minullekin kunnallisella hoitojaksoa osastolla. En siihen vielä tarttunut, en tiedä pitäisikö.
Mulla on nyt kuntoutustukihakemus vetämässä ja jännittää niin saatanasti miten sen kanssa käy. Ei jaksais tätä ikuista hakemusta hakemuksen perään ja päätösten odottelua. Sairauspäivärahatkin tulee koska tulee ja vuokra ja muut laskut on sitä myöten aina myöhässä.
Ja sitten on vielä viina. Siitä perkeleestä pitäisi päästä eroon. Onneksi sen ottaminen rajoittuu kuitenkin lähinnä viikonloppuihin ja ainoastaan kotona, mutta senkin voisi lopettaa, jos voisi.

Työterveyslääkärikin lähetti kirjeen ja ilmoitti soittavansa huomenna. En tiedä mitähän silläkin on asiaa, kun ei oo muutamaan kuukauteen ollut yhteydessä vaihdettuani kunnalliseen. Kai se liittyy tohon, että mulla tulee kohta vuosi sairastelua täyteen, minkä jälkeen työnantajalla on oikeus antaa mulle potkut. Kai sen vaan pitää työterveyslääkäriltä siihen joku lausunto saada.
Vituttaa vaan, kun työterveyslääkäri on vaihtunut ja nyt saan selitellä samat asiat tuolla yksityisellä puolella jo neljännelle henkilölle viimeisen vuoden aikana. Kunnallisella mulla on ollut kokoajan sama lääkäri ja sama psykologi.
Viime viikolla alkoi pyöräilyssä valtakunnallinen kilometrikisa. Odotin sitä niin saatanan innoissani ja kyllä parina päivänä viitsinkin käydä polkemassa yhteensä 110km, mutta siihen se sitten lopahtikin. Nyt en oo viikkoon fillaria nähnyt. Ei, en aloittanut liian pitkillä lenkeillä. Ihan normilenkkejä minulle. Kiinnostus ei vaan riitä.

Jostain pitäisi saada virtaa sekä uskallusta tavata ihmisiä.

 

[thego]

Niin, mitenköhän tästä yksinäisyyden kierteestä pääsee irti. Hyvin vaikea kysymys - varsinkin nyt - kun ei enää edes jaksa kiinnostaa mikään sosiaalinen kanssakäyminen. Yleisin lauseeni perheenjäsenten ulkopuoliselle puhuessa lienee "kiitti, en tarvi kuittia".

Jostain pitäisi saada virtaa sekä uskallusta tavata ihmisiä.

Nää on kyllä niin tuttuja tunteita omalla kohdallani enkä oikein tiedä onko siihen mitään yhtä ratkaisua. Ite oon elämäni varrella ollu siinä mielessä hyvässä asemassa et on aina ollu vähintään se yksi läheinen ystävä joka on tiennyt kaiken mun elämästä ja on osannu tukea vaikka välimatkaakin on välistä ollut. Pelkkä kaupassa käynti on ollu ajoittain hirveän työn ja tuskan takana ja monesti oon mieluummin käyny vähän kauempana olevassa pikkumarketissa etten vaan törmäis liian moneen ihmiseen. Nykyään menee jo paljon paremmin kaikin puolin, mutta vielä silloin tällöin meinaa ahdistus iskeä jos vaikkapa kävelyllä tulee joku ihminen vastaan. Siis yks ihminen.

Oikeastaan vaan pitäis pakottaa ittensä liikkeelle, ei kait siinä muu auta? Helpompaa se on jos saa jonku turvallisen ihmisen mukaan esim. kävelylenkille tai käymään vaikkapa kahvilla jossain pienes kahvilas. Eikä välttämättä tee paha vaikka ihan netissäkin pyrkis keskustelemaan ihmisten eri keskustelupalstoilla tai miksei vaikkapa chateissaki. Homma vaan menee vaikeammaksi mitä vähemmän on sosiaalisia kontakteja, oli ne sit virtuaalisia tai oikeita.

 

[ms.qvist]

Taistelutahtoa myös muille.

Kiitos ja mukava nähdä sinut jälleen palstavahvuudessa!

Tekstistäsi soisi monen ottavan esimerkkiä (vaikka tiedänkin, että itsekukin meistä omanlaisensa yksilö eikä se mikä sopii sinulle sovi välttämättä minulle, mutta kuitenkin). Se miten taistelit ja selvisit voittajana tästä taistelusta (ja toivottavasti myös sodasta) on hienoa.

Minulla on ystävä, joka on lähtökohtaisesti samanlaisessa tilassa kuin sinä olit. Hän kaipaisi ehdottomasti hoitoa mutta hän kieltäytyy siitä - hän asettaa toiset itsensä ja oman hyvinvointinsa edelle, ymmärtämättä sitä, että romahduttamalla itsensä lopullisesti, toisetkaan ihmiset eivät saa enää nauttia hänen seurasta tulevaisuudessa, jos siis kaikki sujuu pahimmalla mahdollisella tavalla.

Hän on muutenkin suhteellisen hoitokielteinen, lopetti antabuskuurin kesken - koska, no jokainen arvaa miksi... Ei halua mennä osastolle, koska siellä vaan pumpataan lääkkeitä ja hoito ei ole riittävän hyvää - kenties siinä piilee osa totuudesta, mutta jos on itse hoitokielteinen, näkeekö hoidossa niitä positiivisiakaan merkkejä vaikka sellaisia olisikin? Ei välttämättä.

Jotenkin haluaisin auttaa häntä - ravistella häntä sanallisesti ja koettaa kertoa kuinka huolestunut olen mutta vaikka näin tekisin (ja olen yrittänyt tehdä) hän ei kuuntele kenenkään puhetta. Hän on oman itsensä herra (neiti) ja pahahan tällaisen ihmisen ajatusrakennelmaa on mennä muuttamaan. Kuinka se onnistuisi minulta, joka asun satojen kilometrien päässä kun se ei onnistu omaisiltakaan, jotka asuvat lähempänä ja näkevät hänen kaaottisen elämänsä viikottain.

Välillä hän menee ylämäkeen ja välillä rajusti alamäkeen... ties monta kertaa on miettinyt junan alle hyppäämistä ja monta kertaa seisonut raiteilla... Surullista tavallaan kun nuorehko ihminen on ajautunut tähän tilaan, ja vaikka sairaudesta onkin pääosin kyse, taustalla kummittelee myös sekakäyttö lääkkeistä huumeisiin. Milloin hän seisoo viimeisen kerran raiteilla...

Miksi kirjoitin tämän tänne? En tiedä, kenties siksi, koska hänelle tarjottiin osastojaksoa tälle keväälle ja kesälle mutta hän ei ottanut sitä vastaan ja lääkärit sanoivat, että pakkohoitolähetettä ei voida kirjoittaa. Ehkäpä kirjoitin osaltaan siksi, jotta moni huomaisi sen mihin hoidosta kieltäytyminen voi pahimmillaan johtaa ja toisaalta verraten siihen mitä hoitomyönteisyys (edes hetkellinen) voi saada aikaan - ero on kuin yöllä ja päivällä.

***

Oma elämäni on tällä hetkellä hyvällä mallilla. Opinnot sujuvat hyvin, työt alkoivat juuri ja jatkuvat elokuulle, kunnes opinnot jatkuvat viimeisen lukukauden merkeissä - joulukuussa valmistuminen, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Tulevaisuudenkuva on seesteinen ja levollinen - kenties odottavakin. Toivon kuitenkin, että sitä jyrkkää syöksyä tai nousua ei tule enää eteen. Lääkitykseni on nyt kohdillaan, joten vaaraa ei pitäisi olla ja kun olen hoitomyönteinenkin, kaiken tulisi olla ok, mutta koskaanhan sitä ei voi varmuudella sanoa, että mitä huominen tuo tullessaan. Toisaalta onneksi olen oppinut tunnistamaan ennalta aika hyvin etenkin kiihkeä nousut, joten niihin voi edes hiukan varautua - vaikka täysin mahdollista se ei olekaan, vaan aina sitä joku "hyppäys" tapahtuu kun hypo (minulla enää harvemmin raju mania) iskee kohdille. Ja kun lisäksi on tämä persoonallisuushäiriö kaupan päälle - sekin vielä tähän soppaan.

vlad.

 

[HIFK]

Kuten tuolta naisasiat-ketjusta joku on jo lukenut, niin itsellä aika paska fiilis nykyään.

Suurin osa päivästä menee itsellä siihen, kun mietin, mitä minä en ole. Eteen tulee jatkuvasti tilanteita, joissa jään jälkeen.

Futisjoukkueessa olin ylivoimaisesti huonoin pelaaja. Kaikki muut tekivät maaleja, kykenivät syöttelemään, pitämään palloa, jne. mutta en minä. Turnauksissa ja treeneissä olin vain tiellä ja onnistuin vain sotkemaan joukkueen peliä. Näistä heikkouksista kyllä puhuttiin paljon, eli se ei ole mitään omaa kuvitelmaa. Joukkueen saunaillassakin onnistuin vain hajottamaan pelikaverin ja sen vaimon asunnosta tavaroita ja sen jälkeen minut heitettiin sieltä pois.

Lopetin siis pelaamisen nyt kokonaan. Haluhan olisi kova, mutta taso on se, mikä ratkaisee. Tuo oli siis vain kaveriporukka ja harrastesarja.

Koulutyössä pääsen vain vierestä katselemaan, kun muut hoitavat opetusta onnistuneesti ja pitävät kuria. Itsellä ei ole mitään hajua mistään opettamisesta, eikä minulla ole mitään luontaista auktoriteettia. Sitäkin ihmisellä joko on tai ole. Sitä ei voi harjoitella, koska se on luontaista, synnynnäistä. Jotkut siis saavat sitä jo syntyessään.

Myös tuon inttikaverin touhuja kun katselee silloin tällöin, niin kateus on todella järjetön. Niin paljon synnynnäisiä ominaisuuksia, että myös monet muutkin inttikaverit olivat silloin inttiaikana hieman kateellisia, kun tuo mies vei heidänkin naiset. Tämä on täysin tosijuttua, eli ei mitään keksittyä.

Oikeastaan kaikki ominaisuudet ovat hänessä päinvastaisia kuin itsellä. Ulkonäöstä fiksuuteen ja vastuullisuudesta aikuismaisuuteen. Ei tuollaiselle voi muuta kuin olla kateellinen. Noita naisia ja muita ihmisiä miellyttäviä ja arvostamia ominaisuuksia on niin paljon. Vaikka olenkin vuoden nuorempi, niin tuo henkilö on monella tapaa oman itseni esikuva. Henkilö, jonkalainen en ikinä pysty olemaan, koska siihen tarvitaan synnynnäisyyttä.

Koko ajan minä olen se, ketä autetaan. Itse en koskaan pääse olemaan minkäänlainen suunnannäyttäjä tai johtaja missään asiassa tai projektissa. Itsellä ei ole mitään synnynnäisiä johtajan ominaisuuksia.

Jokainen tarvitsee apua, tiedän, mutta jos sitä tarvitsee koko ajan, eikä koskaan pääse auttamaan muita, niin silloin on kyllä omasta mielestäni jo todella paljon vialla. Jos aina on autettava eikä juuri koskaan auttaja, niin kyllähän se jo ihmisen paskuudesta kertoo. Aina itsestä pitää joutuu joku pitämään huolta, mutta itse ei ole niin vastuullinen, että voisi jostain muusta pitää huolta.

Itseäni ei kiinnosta pätkän vertaa ne vahvat ominaisuudet, koska en pidä niitä millään muotoa tärkeänä. Ei ne ole itselle minkään arvoisia asioita. Joku on puhunut täällä, että olen hyvä kirjoittamaan. Myönnän sen, mutta entä sitten? Ei kiinnosta minua paskan vertaa. Ei tässä vaiheessa haittaisi yhtään, vaikka olisinkin huono kirjoittamaan. Ei se pilaisi yhtään mitään.

En nyt masentunut ole, mutta todella kateellinen muille, katkera, väsynyt, turhautunut ja vihainen itselleni siitä, etten ole parempi. Tai sellainen kuin haluan. Eivät kaikki saa mahdollisuutta siihen. Itse olen jo pitkän aikaa tiennyt, että minusta ei tule sitä miestä, kuin toivon. Ei ole ominaisuuksia siihen. Tarvitaan synnynnäisyyttä. Senpä takia en ole pitkään aikaan edes yrittänyt mitään. En jaksa yrittää parantaa niitä haluamiani ominaisuuksia, koska tiedän, etten siihen päämäärään koskaan voi päästä, koska ei ole synnynnäisiä ominaisuuksia siihen.

 

[Uleåborgir]

- - Hän on muutenkin suhteellisen hoitokielteinen, lopetti antabuskuurin kesken - koska, no jokainen arvaa miksi... Ei halua mennä osastolle, koska siellä vaan pumpataan lääkkeitä ja hoito ei ole riittävän hyvää - kenties siinä piilee osa totuudesta, mutta jos on itse hoitokielteinen, näkeekö hoidossa niitä positiivisiakaan merkkejä vaikka sellaisia olisikin? Ei välttämättä. - -

Hoitokielteisyys on todella hankala seikka mielenterveyspotilaan kuntoutumisessa. Ehkä hoitokielteisyys on yksi muoto myös oman tilanteensa kieltämisestä. Ja jos ei hoitoon mene, ei hoidosta mitään tiedä. Tämä on hämmästyttävää, sillä osa ihmisistä rukoilee päästäkseen osastolle, eikä pääse ja on sitten joko katatoniassa tai narussa hetken päästä. Tunnen monta tapausta. Päihdehakuisuus on sekin mahtikanto kaskessa.

Lataamossa näki sekä hoitokielteisiä että päihdehakuisia tapauksia. Se mahdoton eripura hoitohenkilökuntaa kohtaan, joka sai luokkataistelun kaltaisia piirteitä joidenkin potilaiden hoitosuhteissa, haittasi näiden ihmisten toipumista. Vaikka he olivat laitoksessa hyvin painavista syistä - lasten huostaanottojen takia yms. - ei heitä kiinnostanut paraneminen. Tärkeintä heille oli saada pää sielläkin sekaisin eritoten bentsoilla. Mutta niitäpä ei jaeta enää niin helposti kuin ennen. Karjuntaa ja kirkumista, epätoivoista itkua ja krokotiilinkin kyyneliä. Mutta nappeja ei heltiytynyt, ja moni lähti tökkimään tästä syystä kesken hoitonsa. Meikäläinen puri hammasta yhteen ja laskin sekunteja. Vaikeaa oli, mutta sen arvoista. Minulle oli vastenmielistä hakea ja ottaa nekin lääkärin määräämällä määräämät jyvät.

Jotkut potilaat ottavat eripuraisen asenteen lähtökohdakseen hoitohenkilökuntaa vastaan. Itse vedin asialinjaa koko ajan. Sillä hoitajistakin parhaiten selviää. Mutta kiroileminen ja jopa uhkailu ei pitkälle vie. Ja hoitajat saattavat hermostua hekin ja päästää suustaan sammakoita. Sitten tilanne vasta eskaloituukin. Mutta kun itse suhtautuu heihin ihmisinä, suhtautuvat hekin ihmisenä potilaaseen. Vittumaisimmat ja kyynisimmätkin hoitajat. Jos saa viestittyä oman motivaationsa perille, hoitajat ottavat potilaan vakavasti ja se näkyy hoidossa ja kohtelussa. Ei ollut hetkeä, jolloin minulta olisi kielletty akupunktiohoito tai rentoutustuolitunti. Toisin kuin muilla, jotka omalla asenteellaan kusivat hoitonsa. Yritin puhella asetellen puhekuplieni rivien väliin vinkkejä, kuinka kannattaa kohdella itseään hyvin kohtelemalla muita hyvin. Perusetiikkaa ja moraalia sekä hyvää käytöstä. Mutta jotkut eivät yksinkertaisesti bonjaa. Vaikka ehkä tahtoisivatkin. Sosiaalinen äly on lopulta taitolaji.

Joskus ennen vanhaan oli varsinkin maaseudulla hyvinkin terapeuttisia yhteisön suorittamia konsteja kuten sakinhivutus. Tällaisia brutaaleja keinoja en tietenkään tahdo takaisin, mutta niissä oli oma tehonsa. Vaikea sanoa, millainen voisi olla moderni sakinhivutus, mutta helpompaa on kuvitella, että herättely voisi tepsiä nykyihmiseenkin. Onko ainoa herättelykeino sitten se M1-lähete? Myös poliisi ottaa varsin matalalla kynnyksellä kantaa itsemurhauhkauksiin. Vähintään partio käy tarkistamassa tilanteen. Joka tapauksessa, jokaisen on aloitettava tarvittavat toimet sisällään. On aivan turhaa puhaltaa palkeita tyhjäksi jonkun sairaan ihmisen eteen, jos ei ole pienintäkään kekäleenmurua, jonka saisi hehkumaan. Näihin ihmisiin vain on jotenkin saatava yhteys, jotta se vaikka yhden hiiliatomin kokoinen elämänliekki alkaisi taas herätä. Oli se kuka tahansa. En usko, että on ihmistä, jonka henkiset järjestelmät olisivat niin alhaalla, että mitään toivoa ei ole. Kun olisi vain keinoja.

 

[Swearengen]

En nyt masentunut ole, mutta todella kateellinen muille, katkera, väsynyt, turhautunut ja vihainen itselleni siitä, etten ole parempi. Tai sellainen kuin haluan. Eivät kaikki saa mahdollisuutta siihen. Itse olen jo pitkän aikaa tiennyt, että minusta ei tule sitä miestä, kuin toivon. Ei ole ominaisuuksia siihen. Tarvitaan synnynnäisyyttä. Senpä takia en ole pitkään aikaan edes yrittänyt mitään. En jaksa yrittää parantaa niitä haluamiani ominaisuuksia, koska tiedän, etten siihen päämäärään koskaan voi päästä, koska ei ole synnynnäisiä ominaisuuksia siihen.

Olet ainakin itsellesi rehellinen. Tuossa pisteessä kannattaisi ehkä kuitenkin ottaa opportunistinen asenne ja yritää ottaa elämästä se irti mikä saatavissa on. Keskittyä perusasioihin ja jättää se haaveilu sekä varsinkin itsensä vertaaminen muihin vähemmälle. Esim. terveydestä ja lihaskunnosta huolehtiminen sekä mikä tahansa mielekäs harrastus on hyvä peruslähtökohta. Itsekunnioitusta voi rakentaa monella tavalla ja on oikeastaan yhdentekevää mihin se perustuu, kunhan itsekunnioitusta ja itseluottamusta löytyy. Sen jälkeen löytyy myös parempaa naisseuraa. Ja sitten elämä näyttääkin ihan erllaiselta ja huomaa pystyvänsä juttuihin mitkä aikaisemmin tuntuivat ylivoimaiselta. :)

Jos jäät suremaan geenejäsi ja jumitat fatalismiin, niin elämä menee ohi ja vanhempana vitutus on vielä kovempi, kun kadut sitä miksi et jatkanut yrittämistä silloin kuin aikaa vielä oli.

 

[HIFK]

Olet ainakin itsellesi rehellinen. Tuossa pisteessä kannattaisi ehkä kuitenkin ottaa opportunistinen asenne ja yritää ottaa elämästä se irti mikä saatavissa on. Keskittyä perusasioihin ja jättää se haaveilu sekä varsinkin itsensä vertaaminen muihin vähemmälle. Esim. terveydestä ja lihaskunnosta huolehtiminen sekä mikä tahansa mielekäs harrastus on hyvä peruslähtökohta. Itsekunnioitusta voi rakentaa monella tavalla ja on oikeastaan yhdentekevää mihin se perustuu, kunhan itsekunnioitusta ja itseluottamusta löytyy. Sen jälkeen löytyy myös parempaa naisseuraa. Ja sitten elämä näyttääkin ihan erllaiselta ja huomaa pystyvänsä juttuihin mitkä aikaisemmin tuntuivat ylivoimaiselta. :)

No harrastuksia on itsellä ollut, mutta ne kaikki ovat tyssänneet juuri siihen tasoon. Futiksessa itsellä ei ole mitään mahdollisuuksia enää tässä vaiheessa yltää ylemmille tasoille. 6. divarin jämäpelaajaksi pääsisi, mutta se on ihan se ja sama itselle. Ei se ainakaan tuo minkäännäköistä motivaatiota yrittää.

Sama tuon lihaskunnon kanssa. Kovalla harjoittelulla saattaisi yltää ihan ok-tuloksiin, mutta eipä sellaiset tulokset kiinnosta. Tuolla punttisaliketjussa kysyin tuosta Hesarissa olleesta kaverista, joka juoksee maratoneja harva se viikko ja nostelee penkistä 230 kiloa. Oli itseä ainoastaan 7 vuotta vanhempi. Kun taso voisi olla tuokin, ja itsellä ei ole tuollaisiin tuloksiin minkäänlaisia mahdollisuuksia, niin jätin myöskin tuon salitreenaamisen pois. En vain nähnyt mitään intoa jatkaa.

Itsellä kun ei ole lahjakkuutta ja geenejä saada tuollaisia tuloksia aikaan vaikka kuinka harjoittelisi.

Sama oikeastaan noissa naisjutuissa. Itsellä ei ole mitään mahdollisuuksia esim. tuon inttikaverin kaltaisiin juttuihin, koska ne synnynnäiset jutut ovat täysin eri luokkaa. Ei minua kiinnosta mitkään perusnaiset. Se, että löytyy parempaa naisseuraa, niin millä tavalla ja tasolla? Sen tiedän, että ne naiset, joista haaveilen tai joita haluan, ovat itseltä tavoittamattomissa. Koska ne etsivät ihan muunlaista miesseuraa.

Joten monessa mielessä on ihan turhaa yrittää, kun kuitenkaan ei siinä tule onnistumaan. Mikään perutaso tai normaali ei jaksa enää kiinnostaa. Kun ylipäätään siihen normaaliin tai perustasoon on itsellä todella vaikea päästä.

Ikää 23, enkä ole koskaan saanut naisilta mitään kunnon kontaktia. Esim. tuo inttikaveri saa sitä harva se päivä. Naiset, ja vieläpä kauniit sellaiset, tekevät itse aloitteita tälle miehelle. Ja on siis vuoden nuorempi kuin minä. Mutta ne ominaisuudet siinä henkilössä on sitä laatua, että ihmiset kiinnostuvat siitä välittömästi. Fiksuus, ulkonäkö, aikuisuus, jne.

Ei vain kiinnosta enää yrittää, kun tietää jo realistisesti, mihin asti ei enää pääse.

 

[thego]

Jahas. HIFK löysi tän ketjun...

No heitetäänpä omaa tilapäivitystä jos se vaikka piristäis jonku päivää tai antais uutta toivoa. Antabusta ja Mirtatsapiinia oon edelleen syöny ja terapias käyny n. kahden viikon välein. Alkoholia join viimeksi 44päivää sitten ja olo on kaikin puolin helvetin parempi jos vertaa siihen tilanteeseen kun käytin vielä alkoholia. Tuo numero auttaa myös ihan helvetisti vaikeina aikoina. "Vittu mä oon ollu 44päivää juomatta niin kyllä mä tästäkin paskasta selviän". Kyllä vieläkin viikottain tulee niitä tilanteita/hetkiä jolloin seinät kaatuu päälle, ahdistaa ja tekis mieli vaan hakea se viskipullo Alkosta. Onneksi osaan jo aika hyvin tunnistaa eri mielialat mitä on menossa/tulossa ja osaan siten varautua/ehkäistä niitä. Parhaat keinot on itselleni ollu joko lähteä lenkille nauttimaan ulkoilmasta tai hakeutua läheisten seuraan. Silloin tällöin yritän korvata alkoholia syömisellä, mutta kyllähän sekin alkoholin aina voittaa.

Unirytmit alkaa olla pääsääntöisesti kohillaan ja Mirtatsapiinin avulla nukahdan aika helposti. Ei ole enää pitkiin aikoihin ollu niitä öitä, et tulee tuntikaupalla pyörittyä sängyssä yöllä ja lopulta saa ehkä sen pari tuntia nukuttua. Elämä tuntuu kaikin puolin kivalta, uskon taas tulevaisuuteen ja tuntuu et jaksais tehdä ihan mitä vaan.

Kohta pitäis muuttaa uudelle paikkakunnalle (Tampere), toiselle puolen Suomea töiden perässä. Kyllä mua jännittää, mutta yllättävää kyllä ei pelota tippaakaan! Ihmettelen itsekin miten innoissaan sitä lähtee uusien haasteiden perään vaikka taakse jää niin paljon hyvää (läheiset ihmiset). Toisaalta taakse jää helvetin paljon ikäviä asioita ja huonoja muistoja. Oikeastaan tää nykyinen asuinpaikka (Rovaniemi) muistuttaa kaikkinensa niistä huonoista ajoista mitä täällä on tullut koettua. No Rovaniemi on muutenkin ihan perseestä, en suosittele.

Niin ja jos tähän ketjuun kirjoittelee Tamperelaisia niin saa YV:llä vinkkailla mitä kautta sieltä kannattee lähteä hakeen tukea näihin asioihin. Rovaniemellä on ihan oma lafkansa alle 25- vuotiaille päihdeongelmaisille nuorille josta saa helposti ja ilmaiseksi apua, eli joku vastaavan tyyppinen ois aika jees.

 

[ms.qvist]

Jotkut potilaat ottavat eripuraisen asenteen lähtökohdakseen hoitohenkilökuntaa vastaan. Itse vedin asialinjaa koko ajan. Sillä hoitajistakin parhaiten selviää. Mutta kiroileminen ja jopa uhkailu ei pitkälle vie. Ja hoitajat saattavat hermostua hekin ja päästää suustaan sammakoita. Sitten tilanne vasta eskaloituukin. Mutta kun itse suhtautuu heihin ihmisinä, suhtautuvat hekin ihmisenä potilaaseen. Vittumaisimmat ja kyynisimmätkin hoitajat. Jos saa viestittyä oman motivaationsa perille, hoitajat ottavat potilaan vakavasti ja se näkyy hoidossa ja kohtelussa.

Omakohtaista kokemusta on tästä linjanvedosta osastolla. Jouduin vuosia ja vuosia sitten osastolle Vantaalla M1-lähetteellä (aiheesta).

Ensimmäisen palaverin jälkeen lääkäri totesi minulle, tämän suuntaisesti, että "hän pitää sinua sitten osastolla vähintään kolme viikkoa" - tämähän on väärin, koska potilasta saa pitää alkuun osastolla vain ja ainoastaan tarkkailujakson verran eli onkos se nyt 3 vai 4 vuorokautta. No minullapa sitten kilahti totaalisesti ja heitin pöydän seinille ja syöksyin lääkärin kimppuun. Paini lääkärin ja hoitajien kanssa päättyi lepositeisiin, jossa sitten vietin aikani aikamoisessa pöllyssä,. siitä sitten eristykseen vajaaksi vuorokaudeksi. Tämä opetti minua, tajusin, että näin idioottimaisesti menettelemällä en pääse täältä mihinkään vaan minut luokitellaan ongelmatapaukseksi ja kohtelu on sitten sen mukaista.

Niinpä sitten eristyksestä vapauduttuani otin asialinjan ja keskustelin uuden lääkärin ja hoitajien kanssa tapauksesta asiallisesti. Lääkäri neuvotteli myös minua hoitaneen päiväosaston lääkärin sekä omahoitajani kanssa, unohtamatta omaisiani - jotka tietoisina tilanteeni yllättävästä käänteestä olivat ottaneet yhteyttä osastolle, ja luvallani saivat keskustella lääkärin kanssa tilanteestani. Lopputulema oli sitten, se voimakkaasti "suicidaalinen" ja voimakkaat "defenssit" omaava potilas kotiutettiin tarkkailujakson seurauksena sillä ehdolla, että tiivis kontakti hoitohenkilökuntaan säilyy jatkossa. Jokainen voi päätellä mitä siitä olisi seurannut, jos olisin jatkanut riehumista osastolla... Reissu olisi venynyt paljon pidemmäksi kuin neljäksi (?) vuorokaudeksi.

vlad.

 

[Uleåborgir]

HIFK. Särkyykö sydämesi aina kun The Inttikaveri saa naista? Ei millään pahalla, mutta tuollainen katkeruus ja pillukateus syö sinut sisältäpäin, ellet jollakin tavalla saa muutettua ajatuskehystäsi. Keinoja siihen on ns. homona.

Tosin nuo jutut alkavat ainakin minusta vaikuttaa jo trollaukselta. Eikä vähiten itse-pronominin ja The Inttikaverin hehkuttamisella.