Minä ainakin uskon. Olisi varmasti ollut pahimpina aikoina paras muuttaa vaikka Englantiin, missä olen tiheään käynyt sukuloimassa. Aina tunsin reissun jälkeen, kuinka olin pitkästä aikaa voinut olla oma itseni ja vain nauttinut olemisesta normaalina itsenäni.
Minulle, kuten hyvin monelle muullekin, todettiin keskivaikea masennus. Nyt kun olen jo oikealla polulla ja aika-ajoin aivan fiilareissani, mietin sitä, kuinka lähellä se apu sitten olikaan. Ei auttanut lääkkeet eikä psykologit.. Tai no kaikki keskustelu ja sitä kautta oman mielen toiminnan ymmärtäminen kasvatti motivaatiota tehdä kaikkensa parantumisen eteen. Koin suurimmaksi ongelmakseni häpeän ja häpeän häpeän. Luettuani Ben Malisen elämää kahlitsevan häpeän, ymmärsin sitä käyttäytymistä. Tätä kautta Helstenin ja Tollen kirjoihin käsiksi ja sitten kolahti. Pystyin pyyhkimään ajatukset riittämättömyydestäni ja aloin olla oma itseni ja elää tässä hetkessä ajattelematta pitemmälle seurauksia. Olemisen ilo on se hyvä, millä ei ole vastakohtaa.
Kaiken tämän lisäksi olen huomannut, että muutkin ovat muuttuneet seurassani. Enkä ole varma, että enkö vain enää huomaa heidän varauksellisuutta, vaan kiinnitän huomioni ainoastaan positiiviseen, vai uskaltavatko he olla enemmän omia itsejänsä seurassani, kun huomaavat minunkin olevan.
Ympäristöni muuttuu jatkuvasti oman ajattelumaailmani muuttumisen myötä ja muuttamiset, lääkkeet sekä terapiat saavat jäädä. Keskivaikeasta masennuksesta normaaliin elämään oli yllättävän lyhyt matka. Näet maailman, kuten olet.