Taudinkuvana depressio

  • 559 783
  • 2 094

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Voi olla tyhmä ja vaikeakin kysymys, mutta sitä olen miettinyt, että voiko masennuksesta tai burnoutista palata enää ennalleen?

Huonosta lapsuudesta ei ainakaan voi. Lapsuuden tärkein tehtävä on opettaa ihminen huijaamaan itseään. Itselleen valehtelusta syntyvät toivo, usko, tarkoitus ja luottamus. Oikeasti mainittuja asioita ei ole. On ainoastaan niistä sepitettyjä tarinoita, joita kulttuurissa kuljetetaan. Ne ovat eräänlaisia aikuisten unileluja.

Turvattoman lapsuuden eläneistä lapsista kasvaa realisteja. He eivät saa elämäntaipaleelleen mukaan pehmonalleja. Luulen että masennus on joiltain osin samanlainen todellisuuskatsaus kuin turvaton lapsuus. Sen jälkeen kenties näkee asiat paljaammin, ilman tueksi sepitettyä. Tästä seuraa ongelmia, mutta ei yhtä suuria kuin masennus. Realistina on alaston ja heikko, mutta sikäli vahva, ettei alastomalta voi riisua enää lisää.

Sielun murenemiseen liittyvä realismi on erotettava tarinaksi kirjoitetusta realismista, joka on luonteeltaan julistavaa eikä vapisevaa. Todellista realismia on haavoittuvuus, ei oppi järkiperäisyydestä.
 

rainman

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Huonosta lapsuudesta ei ainakaan voi. Lapsuuden tärkein tehtävä on opettaa ihminen huijaamaan itseään. Itselleen valehtelusta syntyvät toivo, usko, tarkoitus ja luottamus. Oikeasti mainittuja asioita ei ole. On ainoastaan niistä sepitettyjä tarinoita, joita kulttuurissa kuljetetaan. Ne ovat eräänlaisia aikuisten unileluja.

Aika huimaa testiä, aivan toiselta planeetalta miten itse ajattelee. Omalta kohdalta usko itseeni luo tie toivoon aina paremmasta huomisesta kun vaan tekee sen eteen töitä. Kaikella siis mitä teen on siis tarkoitus, uskon syy-seuraus ajatteluun. Luotan itseni lisäksi myös muihin lähelläni oleviin ihmisiin, tosin valikoin tarkoin kuka tämän luottamuksen ansaitsee.

Omasta mielestä jos nämä neljä asiaa puuttuvat ovat elämän henkiset tukipilarit hävinneet ja ihminen vaipuu syvälle synkkyyteen, depressioon.
 

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Kaikella siis mitä teen on siis tarkoitus

Ei sillä mitään tarkoitusta ole. Sinä luot sille subjektiivisilla tulkinnoillasi tarkoituksen. Kaiken mielekkyys riippuu siitä, mitä päässäsi puputat. Objektiivisesti olemisen taustalla ei ole muuta kuin sattuman tyhjyys. Sitä voi horjuttaa ainoastaan uskomalla, jos uskoon pystyy.

Luotan itseni lisäksi myös muihin lähelläni oleviin ihmisiin

Ei heihin voi luottaa. Jokainen heistä toimii viime kädessä omaa etuaan turvaten. Siihen voi liittyä altruistisia piirteitä, mutta ei kannata kuvitella, että he olisivat sitoutuneet sinuun. He ovat sitoutuneet vain itseensä.
 

Surukuku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sanaan Sepot ja muut jemeniläiset kiekkoseurat
Huonosta lapsuudesta ei ainakaan voi. Lapsuuden tärkein tehtävä on opettaa ihminen huijaamaan itseään. Itselleen valehtelusta syntyvät toivo, usko, tarkoitus ja luottamus. Oikeasti mainittuja asioita ei ole. On ainoastaan niistä sepitettyjä tarinoita, joita kulttuurissa kuljetetaan. Ne ovat eräänlaisia aikuisten unileluja.

Turvattoman lapsuuden eläneistä lapsista kasvaa realisteja. He eivät saa elämäntaipaleelleen mukaan pehmonalleja. Luulen että masennus on joiltain osin samanlainen todellisuuskatsaus kuin turvaton lapsuus. Sen jälkeen kenties näkee asiat paljaammin, ilman tueksi sepitettyä. Tästä seuraa ongelmia, mutta ei yhtä suuria kuin masennus. Realistina on alaston ja heikko, mutta sikäli vahva, ettei alastomalta voi riisua enää lisää.

Sielun murenemiseen liittyvä realismi on erotettava tarinaksi kirjoitetusta realismista, joka on luonteeltaan julistavaa eikä vapisevaa. Todellista realismia on haavoittuvuus, ei oppi järkiperäisyydestä.

Tällainen ajattelu elämästä/masennuksesta on minulle kovin outo ja perin filosofinen, joskin löydän siitä tiettyä analogiaa omiin kokemuksiini.

On totta, ettei omaa historiaansa voi muuttaa eli lapsuuden kokemuksemme seuraavat meitä hamaan hautaamme asti. Mutta - mitä voimme muuttaa, on suhtautuminen näihin kokemuksiimme ja sitä kautta "purkaa" luomiamme käyttäytymismalleja erilaisissa kriisitilanteissa.

Väitän, että turvattoman lapsuuden kokeneet eivät elä realistisessa maailmassa sen enempää kuin onnellisemmat kohtalotoverinsakaan, mutta heidän maailmankuvansa muovaajana on toiminut lähinnä pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta siinä kuin toisilla luottamus ja turvallisuudentunne - näin karkeasti jaoteltuna.

Turvaton lapsuus aiheuttaa yleensä pakonomaista tarvetta pyrkiä "hallitsemaan" elämäänsä, itsensä ympärillä tapahtuvia ja usein paljon kaukaisempiakin asioita, ettei oma hauras kauhun tasapaino järkkyisi. Tämä taas on luonnollisesti täysin mahdotonta, mikä lopulta niin usein aiheuttaa vakavan henkisen tasapainotilan järkkymisen, masennuksen. Masennus aiheutuu siis lapsuudesta asti rakennetun maailmankuvan sortumisesta, tunteesta, ettei enää kykene ylläpitämään luomaansa illuusiota, unilelua, joka on pitänyt nenän pinnan yläpuolella siihen asti.
Eli - samalla tavoin myös turvattoman lapsuuden eläneet henkilöt saavat omanlaisensa, perin kohtalokkaan unilelun aikuiselämänsä matkalle.

On myös totta, ettei masennuksesta enää koskaan "palaa ennalleen" - onneksi, sillä masennus on sairaus, mutta myös selkeä signaali henkisestä muutoksentarpeesta, kun sen uhri ei enää voi/osaa toteuttaa lapsuuden kokemustensa muovaamia selviytymismalleja. Tässä vaiheessa ihminen lienee alastomimmillaan, kun kaikki entinen täytyy pala palalta riisua pois ennen kuin itseensä voi alkaa rakentaa jotain uutta.
Eli - toipumisprosessissa pikkuhiljaa rakentuva itsensä hyväksyminen sellaisenaan haavoittuvana ja kyvyttömänä ei ole siten valehtelua ja itsepetosta, vaan uudenlaisen luottamuksen syntyä itseensä, realismia itsensä ja ympäröivän maailman henkisestä ja fyysisestä symbioosista, jonka varaan oma uudistuva arvomaailma rakentuu. Uusi realistisempi usko itseensä ja toivo paremmasta kuuluvat siis toipumisprosessiin - muuten se ei olisi edes mahdollista.

Nyt voi tietysti heittää filosofisen kysymyksen, kuinka realistinen ja todellinen syntyvä uusi maailmankuva ja luottamus itseensä, omiin kykyihinsä itse kelläkin masennuksesta toipuvalla on, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa, että nyt on jo paljon helpompi hengittää eikä kaikkea tarvitse enää yrittääkään hallita.
 
Viimeksi muokattu:

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Väitän, että turvattoman lapsuuden kokeneet eivät elä realistisessa maailmassa sen enempää kuin onnellisemmat kohtalotoverinsakaan

Turvattoman lapsuuden eläneet tietävät, ettei tulevaisuuteen tai ihmisiin voi luottaa ja ettei hallintaa ole. Onnellisen lapsuuden eläneet sen sijaan harhaisesti kuvittelevat, että tulevaisuus tuo onnea. Todellisuudessa tulevaisuus voi olla hyvä tai huono. Sitä ei voi ennustaa.

Riittävästi paskaa elämässään nähneet pystyvät tunnustamaan itselleen, että paskaa voi olla tulossa jatkossakin. He eivät yritä kieltää paskan kasautumisen mahdollisuutta.

Onnellisuustutkimuksissa ihmiset säännönmukaisesti arvioivat tulevaisuutensa paremmaksi kuin menneisyytensä. Tällä tavoin toivo pysyy yllä. Mutta kuten jo totesin, muuta perustetta toivolle ei ole kuin usko.
 

Surukuku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sanaan Sepot ja muut jemeniläiset kiekkoseurat
Turvattoman lapsuuden eläneet tietävät, ettei tulevaisuuteen tai ihmisiin voi luottaa ja ettei hallintaa ole. Onnellisen lapsuuden eläneet sen sijaan harhaisesti kuvittelevat, että tulevaisuus tuo onnea. Todellisuudessa tulevaisuus voi olla hyvä tai huono. Sitä ei voi ennustaa.

Riittävästi paskaa elämässään nähneet pystyvät tunnustamaan itselleen, että paskaa voi olla tulossa jatkossakin. He eivät yritä kieltää paskan kasautumisen mahdollisuutta.

Onnellisuustutkimuksissa ihmiset säännönmukaisesti arvioivat tulevaisuutensa paremmaksi kuin menneisyytensä. Tällä tavoin toivo pysyy yllä. Mutta kuten jo totesin, muuta perustetta toivolle ei ole kuin usko.

Tuota noin...

Mikä on oikeasti suurempaa harhaa? Sekö, ettei usko ja luota mihinkään, vai se, että luottaa ja uskoo ainakin itseensä?
Mikä on suurempi tekijä omassa hyvinvoinnissa kuin hyvä itsetuntemus, usko ja luotto itseensä tulipa vastaan sitten mitä tahansa...

Realismi on ihan eri asia kuin epätoivo, toivottumuus eikä niitä pidä mitenkään sotkea toisiinsa.
Turvattoman lapsuuden eläneet elävät ihan eri illuusiossa kuin onnellisemman lapsuuden eläneet, jotka ovat kuitenkin saaneet paremmat eväät kestämään elämän kovat realiteetit.
Epätoivo, negatiivisuus ja pessimismi ovat hyviä ruokkimaan itseään ja toisiaan, mutta siitä on realismi usein niin kovin kaukana.
 

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Mikä on oikeasti suurempaa harhaa?

Harhattomuutta on se, ettei usko - ei hyvään eikä huonoon.

Maailman talousjärjestelmä näyttää kulkevan kohti omaa mahdottomuuttaan sen vuoksi, että ihmiset turhaan luottavat, uskovat ja toivovat. Sen sijaan että todettaisiin tosiasiat, keksitään kiertoteitä jatkaa samaa hulluutta. Tämä on malliesimerkki ihmisen perusasennoitumisesta.

Sama koskee mm. maapallon saastumista tai ihmisoikeuksia. Toiveiden taakse paetaan sekä tosiasioita että vastuuta.
 

Aatos

Jäsen
Turvattoman lapsuuden eläneet tietävät, ettei tulevaisuuteen tai ihmisiin voi luottaa ja ettei hallintaa ole. Onnellisen lapsuuden eläneet sen sijaan harhaisesti kuvittelevat, että tulevaisuus tuo onnea. Todellisuudessa tulevaisuus voi olla hyvä tai huono. Sitä ei voi ennustaa.

Riittävästi paskaa elämässään nähneet pystyvät tunnustamaan itselleen, että paskaa voi olla tulossa jatkossakin. He eivät yritä kieltää paskan kasautumisen mahdollisuutta.

Onnellisuustutkimuksissa ihmiset säännönmukaisesti arvioivat tulevaisuutensa paremmaksi kuin menneisyytensä. Tällä tavoin toivo pysyy yllä. Mutta kuten jo totesin, muuta perustetta toivolle ei ole kuin usko.

Turvattoman lapsuuden eläneet voivat saavuttaa luottamuksen. Tie on pitkä ja joskus kivinenkin. Mutta se on mahdollista ja moni sen saavuttaakin - erilaisten vaiheiden kautta.

Itse koetin aikanaan päihteillä haihduttaa kokemani elämän tuskan. Ei auttanut, sama kuin olisi housuun kussut.

Löysin paremman tien, ja mikä parasta housut kuivina.

Se että elämässä tapahtuu ikäviä asioita on tosiasia, realiteetti. Mutta ennalta worst-case -skenaariossa eläminen on useinmiten väärin tulkittua elämää, joka tekee elämästä helvettiä.

Kieltäminen onkin sitten eri juttu.

Yleinen ajatusmalli terapia kuviossa on ettei asiat sinällään ole pahoja eikä hyviä. Tulkinta muokkaa ne moisiksi. Jos ajattelee elämän olevan paskaa, se todennäköisesti myös muodostuu sellaiseksi. Eikä sekään ole muuta kuin subjektiivinen pelko, joka toteuttaa itseään.

Totuutta ei näissäkään asioissa liene olevan, mutta jos ihminen tuntee jonkun siksi, siitä kannattaa pitää kiinni.
 

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Turvattoman lapsuuden eläneet voivat saavuttaa luottamuksen.

En edes tiedä, kannattaako luottamusta tavoitella, koska ei se kuitenkaan ole tosiasia. Luottamus perustuu uskoon. Usko taas ei ole rehellistä siinä mielessä, että sen voisi perustella. Kysymyksessä on siis eräänlainen maailmankatsomuksellinen valinta "jumalan" ja ateismin välillä. Minä olen Linkolan linjoilla, enkä tahdo yrittää tehdä toiveistani totta, koska en kuitenkaan pystyisi siinä valheessa elämään.

Minusta todelliseen luottamukseen kuuluu hyväksyntä, että kaikki voi mennä päin per*että. Jos jokapäiväiseen kokemukseen ei kuulu tämä vaihtoehto, ei minusta tule puhua luottamuksesta vaan torjunnasta.

Luottamuksessa ei kielletä vaan kohdataan - ne kaikkein pahimmatkin vaihtoehdot. Ei korostaen ja pessimistisesti, mutta rehellisesti ja avoimesti tunnustaen.

Minusta on hassua, että monet yrittävät oppia luottamaan, vaikka käytäntö osoittaa, ettei luottamukselle ole katetta. Minulla on erinomainen parisuhde, mutta miksi helvetissä luottaisin siihen? Mitä tahansa voi sattua. Sen olen oppinut sekä aikaisemmasta että muiden esimerkeistä. Miksi minun siis pitäisi luottaa suhteemme tulevaisuuteen ja kumppaniini? Eikö se olisi valehtelua, tunnetta vastoin parempaa tietoa?

Tavoitellaanko terapiassa tosiasioihin perustuvaa luottamusta vai tunteen varaan rakentuvaa luottamusta?
 

Surukuku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sanaan Sepot ja muut jemeniläiset kiekkoseurat

Onko siis harhaa uskoa itseensä? Sekö on harhaista, että on oppinut omien kokemustensa kautta realistisesti luottamaan ja uskomaan kykyihinsä selviytyä vaikeistakin elämäntilanteista? Yhtä hyvin se on harhaista, ettei osaa luottaa itseensä missään asiassa.
Kysymys on enemmänkin elämänasenteesta ja omista valinnoista kuin jostain harhaisuudesta.

Sinä puhut mielestäni "uskosta" kovin suppeasti ikään kuin se olisi vain uskoa johonkin ylimaalliseen tai johonkin aatteeseen. Kysynkin vakavasti, onko olemassa suurempaa uskoa kuin hiljainen realistinen usko ja luottamus itseensä.

Btw, uskotko sinä omaan elämänkatsomukseesi ja oletko täten omalla tavallasi harhainen?
 

Aatos

Jäsen
En edes tiedä, kannattaako luottamusta tavoitella, koska ei se kuitenkaan ole tosiasia. Luottamus perustuu uskoon. Usko taas ei ole rehellistä siinä mielessä, että sen voisi perustella. Kysymyksessä on siis eräänlainen maailmankatsomuksellinen valinta "jumalan" ja ateismin välillä. Minä olen Linkolan linjoilla, enkä tahdo yrittää tehdä toiveistani totta, koska en kuitenkaan pystyisi siinä valheessa elämään.

Luottamus voi perustua - kuten tässä tapauksessa - tietoon. Se ei ole silloin maailmankatsomuksellinen valinta. Se on tietoa hallinnasta ja monesta muusta osatekijästä psyyken "perukoilla". Se on ymmärrystä tunteiden ylivallan välttämisestä.

Tunteita ei voi sinänsä hallita, mutta on hyvä ymmärtää prosesseja joista tunteet syntyvät.

Esimerkkinä: "taistele ja pakene" -järjestelmä, joka on yleisesti psykologiassa hyväksytty. Järjestelmä auttaa sinuakin yllättävissä hätätilanteissa, mutta siitä saattaa olla haittaa ruuhkaisessa K-kaupassa.

Eikä tällä ole mitään tekemistä Linkolan kanssa...


Minusta on hassua, että monet yrittävät oppia luottamaan, vaikka käytäntö osoittaa, ettei luottamukselle ole katetta.

Tavoitellaanko terapiassa tosiasioihin perustuvaa luottamusta vai tunteen varaan rakentuvaa luottamusta?

Ikävää että on hassua. Mutta hassuudesta huolimatta katetta on löytänyt miljoonat ihmiset terapian valossa.

Tosiasiassa terapiassa rakennetaan todellista luottamusta joka heijastuu tunteisiin.


Ei millään pahalla mutta ei noista sosiologian opuksista ihan kaikkea löydy. Sulla alkaa säilä tylsyyn..
 

thego

Jäsen
Suosikkijoukkue
Nashville
Onko siis harhaa uskoa itseensä? Sekö on harhaista, että on oppinut omien kokemustensa kautta realistisesti luottamaan ja uskomaan kykyihinsä selviytyä vaikeistakin elämäntilanteista? Yhtä hyvin se on harhaista, ettei osaa luottaa itseensä missään asiassa.

Eikö Hemingway puhu hyvin pitkälti itsestä riippumattomiin asioihin luottamisesta? Itseensä voi toki luottaa vaikka hyväksyykin sen tosiasian, että AINA ne asiat voi mennä päin persettä. Se on todellakin melkoista harhaa jos kuvittelee selviävänsä kaikista mahdollisista elämäntilanteista.

Itse pystyn ehkä täysin luottamaan ainoastaan vanhempiini, tosin sitä luottamusta ei onneksi vielä ole tarvinnut kovin pitkälle kokeilla. Toivottavasti ei koskaan tarvikaan. Ehkä luottamisen sijaan onkin kyse enemmän siitä etteivät he koskaan ole pettäneet luottamustani. Se ei toki tarkoita etteikö sitäkin voisi tapahtua joskus.

Itseeni en luota pätkääkään. Sanotaanko vaikka esimerkkinä, että olen pettänyt rakastamaani ihmistä. Teko jota en olisi ikimaailmassa kuvitellut tekeväni, en minkään olosuhteiden alla. Eniten olen kuitenkin pettänyt itseäni tässä elämässä. Sen sijaan olen hyväksynyt tietyllä tapaa elämän realiteetit, mutta voin siitä huolimatta nauttia asioista niin kauan kun kaikki on hyvin.

Monesti tulee kyllä mietittyä miten hienoa olis oikeasti luottaa ja uskoa. Ihmisiin, tulevaisuuteen, elämään.. Ehkäpä masennus on vain tuonut esille minussa piilevää pessimistiä/realistia tai miksi ikinä sitä haluattekaan kutsua. Ehkäpä vielä useammin tulee pohdittua tän kaiken järjellisyyttä. Onneksi ainakin toistaiseksi ne hyvät puolet elämässä voittavat kaikki huonot..

Vähän sekavaa tekstiä, mutta ei vaan tällä kertaa jaksa sen tarkemmin käydä läpi tai selventää mitään. Ymmärtäkää jos ymmärrätte.
 

Surukuku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sanaan Sepot ja muut jemeniläiset kiekkoseurat

Ymmärrän ajatustasi - ja ehkä minäkin ilmaisin itseni hieman epäselvästi.

Uskolla ja luottamuksella itseeni tarkoitan sellaista perusasennetta, että voi kohtuullisen luottavaisin mielin kohdata elämänsä tulevat vaikeudet niitä etukäteen liikoja surematta. Miten niistä sitten selviää, on taasen ihan toinen juttu, mutta hyvä realistinen itsetuntemus ja usko itseensä ei ainakaan vaikeuta niistä selviämistä.
Ei enää tarvitse pelätä ja yrittää etukäteen valmistautua kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan pahaan, kuten niin usealla masentumisoireisella/masentuneella on tapana.

Edelleen - realismi ja pessimismi ovat kaksi aivan eri asiaa ja "asennetta" suhtautua eteen tuleviin asioihin.
Yleistän nyt karkeasti, mutta omien karvaiden kokemusteni perusteella masentumisoireisen/masentuneen asenne kaikkeen on perusnegatiivinen ja pessimistinen, kun taas siitä toipumassa olevan/toipuneen asenne on enemmän positiivinen, mutta samalla huomattavan realistinen itsensä ja ympäröivän maailman suhteen - Siperia opettaa...

Nytkin on kuitenkin tarpeen korostaa, että nämä MT-ongelmien tuntemukset, reaktiot ja ilmentymät ovat niin ääri-subjektiivisia, että puhun pääasiassa vain omista tuntemuksistani ja yleistykseni ovat nekin vain omien empiiristen hoitoryhmäkokemusteni kautta hahmoteltuja.
 

thego

Jäsen
Suosikkijoukkue
Nashville
Uskolla ja luottamuksella itseeni tarkoitan sellaista perusasennetta, että voi kohtuullisen luottavaisin mielin kohdata elämänsä tulevat vaikeudet niitä etukäteen liikoja surematta.

Ehkäpä meän näkemykset ei loppujen lopuksi ole niin kaukana toisistaan. Kyllä mä pystyn kohtuullisen luottavaisin mielin kohtaamaan vaikeudet, uudet tilanteet yms. Sielä vaan aina on se vaihtoehto B, et ehkä kaikki menee sittenki perseelleen. Se taas vaihtelee miten vahvasti se vaihtoehto pyörii mielissä tai miten paljon se vaikuttaa tekemisiin.

Yleistän nyt karkeasti, mutta omien karvaiden kokemusteni perusteella masentumisoireisen/masentuneen asenne kaikkeen on perusnegatiivinen ja pessimistinen, kun taas siitä toipumassa olevan/toipuneen asenne on enemmän positiivinen, mutta samalla huomattavan realistinen itsensä ja ympäröivän maailman suhteen - Siperia opettaa...

Näin se omalta osaltanikin tuntui menevän. Ehkä tuo koko masennuksesta parantuminen alkoi siitä kun sain muokattua sitä asennetta siitä negatiivisuudesta pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Siinä vaiheessa kaikki pienet onnistumiset on äärettömän tärkeitä. Oikeastaan pitää osata tunnistaa ja korostaa kaikkia niitä pieniä asioita, ottaa huomioon se etten ole terve enkä pysty sen mukaan arvioimaan itseäni. Olen masentunut joten minulle joku kaupassa käynti tai puolen tunnin kävelyllä käynti on jo helvetin iso asia.

Kun pääsin pahimman masennuksen yli niin kuvittelin jo pitkän aikaa olevani täysin terve. Tuota kuvitelmaa auttoi (tai pahensi) se miten hyvin asiat meni pidemmän aikaa. Tähän väliin on kyllä pakko mainita, et kaikki ongelmat alkaa aina tulemaan naisten myötä. Sinkkuna kaikki on jotenkin hyvin kun taas parisuhteen mukana tulee aina ne ääripäät.. Sitä miksi en pysy kaukana naisista, en voi täysin ymmärtää. Ehkä en kaikesta huolimatta osaa vieläkään olla onnellinen ilman sitä kumppania?

Tällä hetkellä on elämässä taas niin paljon muutoksia tulossa joten sekin osittain selittää näitä oloja. Pitkähkö parisuhde on loppusuoralla (kyse on enää siitä kumpi uskaltaa päästää irti), muutto on edessä ja sitä kautta uudet työtilaisuudet tai mahdolliset opiskelut. Pelottaa ihan helvetisti kaikki tää, mutta jotenkin uskon, että maisemanvaihdos on juuri sitä mitä tarvitsen tällä hetkellä. Näihin maisemiin liittyy kuitenkin niin paljon negatiivisia asioita eikä oikein pysty päästämään irti menneisyydestä vaikka kuinka haluaisi. Hieman tylysti sanottuna jotkut hyvät ystävätki muistuttaa kaikista niistä huonoista hetkistä mitä olen heidän kanssaan jakanut.

Ehkäpä tää vanha elämä on niin pahasti rikki kaiken jäljiltä, että ainoa oikea vaihtoehto on tuhota se lähes täysin ja alkaa rakentamaan uutta elämää jossain muualla. Toki otan ne vahvat ja tärkeät palaset sieltä mukaan, tavalla tai toisella. Niistä ei voi kuitenkaan sitä pohjaa rakentaa, vaan se pitää lähteä itsestään. Ehkä silloin pystyy jotenkin hallitsemaan sitä kokonaisuutta kun tietää, että pystyy itse vaikuttamaan paremmin.

Tulipahan pieni oivalluksen hetki tuon edellisen kappaleen myötä. Oikeastaan kun asiaa ajattelee niin olen junnannut paikallani jo monta vuotta, niissä samoissa olosuhteissa joissa olen niin pitkään ollut masentunut ja joita olen turhaan yrittänyt muuttaa. Ehkä tää mun ratkaisu onkin vaan asioiden pakenemista tai ehkä se todella on asioiden kohtaamista ja ymmärtämistä ettei niille vaan voi mitään. Aika näyttää..

E: Ja sinnepä se parisuhde meniki. Haikea, surullinen olo.. toisaalta helpottunu. Ei oo helppoa, mutta eipä siinä vaihtoehtojakaan ollu.
 
Viimeksi muokattu:

Crazy Diamond

Jäsen
Suosikkijoukkue
Boston Bruins & Winnipeg Jets
Ny menee vähintäänkin vähän oudosti..

2 viikkoa takaperin muutin yksin asumaan vanhempieni luota pois.

Ajatuksiin on tullut massiiviset bileet sitten kun mun loma alkaa, liftaus-reissu elokuussa, ja kokoajan kytee ajatus, että pitäisihän nyt sitä jotain muutakin repäisevää tehdä ennen nuita kahta. Koskaan ennen ei ole tämmöisiä ajatuksia tullut mieleeni

En nyt vielä oikein tiedä miten tämä sisäinen muutokseni realisoituu ''joukossa'' jossa on enemmän kuin 2 ihmistä lisäkseni, koska en ole kolmeen viikkoon ollut tälläisessa ''joukossa''

En pelkää enää kaupungin keskustassa yksin kävelemistä. Lähinnä minua vain naurattaa, kun muistelen kuinka vaikeaa on ennen ollut siellä yksin käveleminen.

Mieleni tekisi kovasti ottaa osaa tappeluun. Olen kerran lyönyt isäukkoani, enkä ole siitä kokenut minkäänlaisia tunnontuskia.

En välitä tippaakaan siitä mitä muut minusta ajattelevat. Tapasin pari kuukautta sitten tytön, joka ihan selvästi leikittelee minun kanssani. Vittuilee ja pahoittaa muulla tavoin mieleni. Nauraa facebookissa viikon tiivin yhteydenpidon jälkeen, et haahaa, en pääsekkää. Ja yhteydenpito oli sitä, että puhuttiin joka päivä puhelimessa väh. puoli tuntia.

Mieleni tekisi kovasti vahingoittaa häntä henkisesti. Tuntuuhan hänellä olevan jo muutenkin ihan tarpeeksi ongelmia. Olen kotonani kuunnellut toistolla Eminemin The Kiss skittiä. Tuntuu jotenkin oudolta. Ja tältä minusta oikeasti tuntuu. Onhan mielessä käynyt myöskin, että toimisin kuten Marshal tuossa skitissä tomii.

Juopotellut olen melko tiiviisti sitten muuton. Ja eihän se varmaan masennuslääkkeiden popsijalle oikein sovi. Ceroquel 200 mg on se jonka joka ilta suuhuni laitan. Kahden viikon päästä lääkärille aika, ja nyt viimeistään haluan todella lopettaa näiden syömisen. Haluan juopotella koko kesän ja pitää hauskaa.

Jokin vaihe kai se tämäkin sitten on masennuksessani..
 

Imagined

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jesse Puljujärvi, Jari Viuhkola, Kärpät
Onko täällä olevista ihmisistä, kukaan törmännyt mieheen nimeltä Eckhart Tolle?

Omista vakavista ongelmistani olen hänen kirjojensa avulla oppinut selviytymään ja enää ei tarvitse edes yrittää selviytyä. Tottakai ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia, mutta jos kerran minä hoksasin miten asiat on niin varmaan tästä on jollekin muullekin hyötyä.

Eckhart Tollen, Haastattelu@youtube
 

tant gredulin

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Kyllä tässä ensimmäisen playoff-kierroksen jälkeen pitää kaivaa esiin taas Power of Now :) Henk koht turvaan myös buddhalaiseen filosofiaan vaikeissa paikoissa.
 

obi-wan

Jäsen
Suosikkijoukkue
Hammarby IF, HC Andersen, HC Jatkoaika
En tiedä sopiiko tämä tänne kun periaatteessa ei kyse ole masennuksesta. Eikä bipo:sta, ainakaan suoraan. Onhan syklotomia periaatteessa bipo, vitusti nopeammilla sykleillä toki.

Tuppaa oleen taas pitkästä aikaa nuppi ns. hassuttelumoodilla. Ihmeellisiä paskaoloja joita ei ole vuoteen näkynyt on aina tasaisin väliajoin. Tässä on se hyvä puoli että kumpikaan, ei maaninen eikä depressiivinen jakso ole niin pitkä, että ehtisi mitään vakavampaa aiheutua mutta kyllä taas alkaa rankemmin vituttaa. Tässä on alkanut miettiä, olisiko syy siinä ,että kroppa alkaa tottua tabuihin 6vuotta on nyt mennyt melko jees ja kai se olisi viksuinta ohjautua MTT:n jonoon ennen kuin ollaan taas kunnon putkessa
 

secord

Jäsen
Suosikkijoukkue
Chicago Blackhawks
Onko täällä olevista ihmisistä, kukaan törmännyt mieheen nimeltä Eckhart Tolle?

Tollea löytyy hyllystä ja hienoa kuulla, että olet löytänyt "rauhan" Tollen kautta. Luulisin, että tietynlaista spirituaalista herkkyyttä täytyy löytyä, jotta esim. Tollen kaltaisesta lähestymistavasta voi apua ahdistukseensa saada.

BTW: En tiedä oletko jo lukenut, mutta voisin suositella sinulle Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen. Tässä hieman infoa (sekä arvostelu) opuksesta ja sen kirjoittajasta:linkki arvosteluun/infoon
 

Imagined

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jesse Puljujärvi, Jari Viuhkola, Kärpät
Tollea löytyy hyllystä ja hienoa kuulla, että olet löytänyt "rauhan" Tollen kautta. Luulisin, että tietynlaista spirituaalista herkkyyttä täytyy löytyä, jotta esim. Tollen kaltaisesta lähestymistavasta voi apua ahdistukseensa saada.

Varmasti jonkinlaista vastaanottoherkkyyttä tarvitaan, mutta ainakin minulla, sitä oli kertynyt ihan luonnollisesti masennuksen aikana. Koko ajan mietti, miksi tämä kaikki tapahtuu ja miksi minä pelkään ja pakenen tilanteita ja asioita, vaikka pakeneminen on vain pahasta itselleni. Kaiken kärsimyksen keskellä elin ulospäin suht-normaalia elämää ja olin siksi samalla epävarma siitä, olenko oikeasti edes avun tarpeessa. Turha kuluttaa psykologien aikaa ja kalliita palveluita, kun on ihmisiä jotka niitä tarvitsee vielä enemmänkin.

Homma alkoi kuitenkin lipsua ja masennuskaudet olivat entistä pitempiä ja toivottomia. Pakonomaisesti aloin selvittää mitä on tehtävissä. Luin psykologia/filosofia -kirjallisuutta ja hetihän sieltä sai helpotusta, kun alkoi ymmärtää, miksi mieli tekee temppuja. Kävin myös terkkarit lääkärit ja sen kautta myös psykiatrian työntekijöiden juttusilla ja sekin tietenkin helpotti omalla tavallaan.

Hieman jo helpotusta olooni saaneena sain käsiini ensin Tommy Helstenin -elämän paradoksit ja sen jälkeen Eckhart Tollen teoksista Läsnäolon voima ja täytyy sanoa yhtenä keskeisestä Tollen asiasta ´psykologinen mieli´,on niin valaisevaa ja toisaalta itsestäänselvää settiä, ettei sitä ole koskaan ennen tajunnutkaan. Psykologinen aika käsittää menneisyyden ja tulevaisuuden, jonka mukaan meidän mieli kasaa identiteettiämme. On vain yksi aika ja se on ikuinen NYT. Liika samaistuminen mieleen on pahasta ja ruokkii pakonomaista ajattelu-rallia. Eckhart sanoi kärsimyksensä loppuneen, kun hän oli sanonut ääneen, että "en voi elää enää itseni kanssa". Eli hän oivalsi, että oli kaksi jotakin.. Joku joka aiheuttaa sen kärsimyksen ja sitten oli oikea, aito itse. Minä en ole mieleni.

Luen toki lisää Tollea ja muutakin, mutta suosittelen kaikille tätä Läsnäolon voimaa -myös niille, jotka eivät mielestään ole masentuneita. Kirja etenee kysymys/vastaus-muodossa, eli ensin on kyyninen kysymys tavalliselta ihmiseltä, johon Tolle antaa vastauksia.

Luin myös tuon Anthony De Mellon kirjan arvostelun ja siinäkin näemmä ollaan samoilla juurilla Tommy Helstenin ja Eckhart Tollen kanssa.

Ps. Oprah on ottanut omakseen Tollen viisaan opastuksen ja ovat tehneet enemmänkin yhteistyötä näissä merkeissä, mutta täytyy myöntää, että olisin ollut hieman epäileväinen koko asian suhteen, jos olisin ensimmäiseksi löytänyt Tollen Oprahin tv-showsta. Varmaan aika moni muukin.
 

Palstalegenda

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ukraina, Eveliina Määttänen
Meinasin tämän kirjoittaa tuonne Oulu - paska kaupunni -ketjuun vaan laitan tämän kuitenkin tänne.

Näyttää siltä, että tässä ketjussa suuri osa kirjoittajista on Oulusta. Muuttakaa muualle, niin mieli hyvenee nopeammin kuin millään lääkkeellä. Ei tosin kannata muuttaa esimerkiksi Poriin tai Kouvolaan, eikä oikeastaan minnekään rannikolle eikä myöskään pääteiden ulkopuolisille paikkakunnille, sillä niissä on sisäsiittoinen ummehtunut ilmapiiri. Suosittelen Savoa ja Pohjois-Karjalaa. Jo on kumma jos ei ala vuodessa mielen mustuus valkaistua. Sehän on selvä asia, ette tervejärkiset ja tervesieluiset ihmiset masentuvat Oulussa ja vain sairaimmat eivät. On suorastaan sairasta jos ei Oulussa päänuppi sairastu.

Toki akuuteimmille tapauksille ei se muuttokaan enää auta mutta monia auttaisi. Kyllä minä tiedän ettei tätä kukaan usko, vaikka totta kirjoitinkin.
 

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Muuttakaa muualle, niin mieli hyvenee nopeammin kuin millään lääkkeellä.

Käytnimin huomiota käsiteltiin myös eilisessä Voimalassa. Suosittelen katsomaan. Vähitellen masennuksen luonne aletaan kyseenalaistaa. Tällä en tarkoita, etteikö virallislinjainen hoito olisi usein tarpeeseen, mutta mm. ympäristö ja ihmisten suhtautuminen toisiaan kohtaan voi auttaa lääketieteellistä hoitoa paremmin.

Minusta tässäkin asiassa pitäisi kulkea kohti suurempaa ymmärrystä ja sosiaalista välittämistä. Lääkkeitäkin tarvitaan, mutta suurta osaa auttaisi pelkästään se, että ihmiset oppisivat kohtaamaan toisensa laaja-alaisesti huomioiden.

Linkki vie Areenaan.

Voimala | Toista | Yle Areena | yle.fi
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös