Huonosta lapsuudesta ei ainakaan voi. Lapsuuden tärkein tehtävä on opettaa ihminen huijaamaan itseään. Itselleen valehtelusta syntyvät toivo, usko, tarkoitus ja luottamus. Oikeasti mainittuja asioita ei ole. On ainoastaan niistä sepitettyjä tarinoita, joita kulttuurissa kuljetetaan. Ne ovat eräänlaisia aikuisten unileluja.
Turvattoman lapsuuden eläneistä lapsista kasvaa realisteja. He eivät saa elämäntaipaleelleen mukaan pehmonalleja. Luulen että masennus on joiltain osin samanlainen todellisuuskatsaus kuin turvaton lapsuus. Sen jälkeen kenties näkee asiat paljaammin, ilman tueksi sepitettyä. Tästä seuraa ongelmia, mutta ei yhtä suuria kuin masennus. Realistina on alaston ja heikko, mutta sikäli vahva, ettei alastomalta voi riisua enää lisää.
Sielun murenemiseen liittyvä realismi on erotettava tarinaksi kirjoitetusta realismista, joka on luonteeltaan julistavaa eikä vapisevaa. Todellista realismia on haavoittuvuus, ei oppi järkiperäisyydestä.
Tällainen ajattelu elämästä/masennuksesta on minulle kovin outo ja perin filosofinen, joskin löydän siitä tiettyä analogiaa omiin kokemuksiini.
On totta, ettei omaa historiaansa voi muuttaa eli lapsuuden kokemuksemme seuraavat meitä hamaan hautaamme asti. Mutta - mitä voimme muuttaa, on suhtautuminen näihin kokemuksiimme ja sitä kautta "purkaa" luomiamme käyttäytymismalleja erilaisissa kriisitilanteissa.
Väitän, että turvattoman lapsuuden kokeneet eivät elä realistisessa maailmassa sen enempää kuin onnellisemmat kohtalotoverinsakaan, mutta heidän maailmankuvansa muovaajana on toiminut lähinnä pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta siinä kuin toisilla luottamus ja turvallisuudentunne - näin karkeasti jaoteltuna.
Turvaton lapsuus aiheuttaa yleensä pakonomaista tarvetta pyrkiä "hallitsemaan" elämäänsä, itsensä ympärillä tapahtuvia ja usein paljon kaukaisempiakin asioita, ettei oma hauras kauhun tasapaino järkkyisi. Tämä taas on luonnollisesti täysin mahdotonta, mikä lopulta niin usein aiheuttaa vakavan henkisen tasapainotilan järkkymisen, masennuksen. Masennus aiheutuu siis lapsuudesta asti rakennetun maailmankuvan sortumisesta, tunteesta, ettei enää kykene ylläpitämään luomaansa illuusiota, unilelua, joka on pitänyt nenän pinnan yläpuolella siihen asti.
Eli - samalla tavoin myös turvattoman lapsuuden eläneet henkilöt saavat omanlaisensa, perin kohtalokkaan unilelun aikuiselämänsä matkalle.
On myös totta, ettei masennuksesta enää koskaan "palaa ennalleen" - onneksi, sillä masennus on sairaus, mutta myös selkeä signaali henkisestä muutoksentarpeesta, kun sen uhri ei enää voi/osaa toteuttaa lapsuuden kokemustensa muovaamia selviytymismalleja. Tässä vaiheessa ihminen lienee alastomimmillaan, kun kaikki entinen täytyy pala palalta riisua pois ennen kuin itseensä voi alkaa rakentaa jotain uutta.
Eli - toipumisprosessissa pikkuhiljaa rakentuva itsensä hyväksyminen sellaisenaan haavoittuvana ja kyvyttömänä ei ole siten valehtelua ja itsepetosta, vaan uudenlaisen luottamuksen syntyä itseensä, realismia itsensä ja ympäröivän maailman henkisestä ja fyysisestä symbioosista, jonka varaan oma uudistuva arvomaailma rakentuu. Uusi realistisempi usko itseensä ja toivo paremmasta kuuluvat siis toipumisprosessiin - muuten se ei olisi edes mahdollista.
Nyt voi tietysti heittää filosofisen kysymyksen, kuinka realistinen ja todellinen syntyvä uusi maailmankuva ja luottamus itseensä, omiin kykyihinsä itse kelläkin masennuksesta toipuvalla on, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa, että nyt on jo paljon helpompi hengittää eikä kaikkea tarvitse enää yrittääkään hallita.
