Taudinkuvana depressio

[Ted Raikas]

Viimeinen kohta sen sijaan vaikuttaa suht bullshitiltä. Osaatko antaa joitain esimerkkejä yhteiskunnan kannalta relevanteista erityislahjakkuuden tyypeistä, joiden suuntaan potentiaalia kannattaisi suunnata.

Luit ehkä vähän mustavalkoisesti, tai sitten kirjoitin epäselvästi.

Yritän selventää:

Kysehän ei ole aina jos useinkaan välttämättä mistään "superlahjakkuuksista", mutta väittäisin, että jokaisella ihmisellä yksilönä on heikompia ja vahvempia osa-alueita kyvyissään, luontaisesti. Näin ollen näkisin tulevan kehityksen kannalta hyvänä, jos opettajat ja ehkä erityiset koululaitoksen palkkaamat psykologit yrittäisivät kartoittaa jokaisen oppilaan taipumuksia ja näin esim. auttaa niitä tukevien harrastusten piiriin. Se nyt on selvää, ettei kouluissa voida hyllyttää esim. matematiikkaa pois kuvioista, jos joku ei vaikuta matemaattisesti pätkääkään lahjakkaana. Perusaineet tulee totta kai kulkea mukana alusta loppuun, mutta tiettyjä painotuksia voisi ehkä tehdä jo varhain. Ennen kaikkea tukea niitä ominaisuuksia, jotka on luonnostaan vahvempia. Tästä voi pidemmällä säteellä olla se hyöty, että ihminen oppii tunnistamaan omat vahvuutensa ja myös käyttämään niitä, mikä taas voi kenties osaltaan vähentää itsetunto-ongelmia, kun tietää osaavansa jotain hyvin.

En itse näe, että millekään "monitaitureille" ja "yleisneroille" on suuremmassa mittakaavassa käyttötarkoitusta. Myöskään ihmisille, jotka tietää ja osaa kaikesta vähän jotain, mutta ei mitään todella hyvin. Ne monilahjakkuuksiset nerot kyllä ponnistaa pinnalle muutenkin.

Mielestäni on yleisesti ottaen hyödyllisempää, että ihminen osaa todella hyvin ja laajasti sen osa-alueen, missä hänen selkein vahvuutensa on.

Eli. Jos vaikka joku ala-asteella osoittautuu matemaattisesti lahjakkaaksi, hänet tulee ohjata lähemmin sen pariin. Taas jos joku on kuvataiteellisesti tai vaikkapa musiikillisesti lahjakas/potentiaalinen, hänet tulee opastaa siihen suuntaan kehittymään ja niin edelleen. Minun on hyvin vaikea uskoa, että jokaisella ei olisi luontaista kyvykkyyttä vähintään yhteen asiaan, missä voisi edetä hyvälle tai jopa erinomaiselle tasolle. Varsinkin jos jo varhain autettaisiin sille suunnalle.

Seassa utopiaa, niin kuin tuon työllistämiskuvionkin suhteen, myönnän. Humaania ajattelua kai aika puhtaimmillaan ja tuloskeskeisessä yhteiskunnassa vaikea jollei mahdoton toteuttaa, mutta yleisen terveydentilan nimissä asioita tulisi minun mielestäni pohtia myös tätä kautta, ei pelkästään taloudellisen tuloksen.

Sallittakoot tämä pilvilinnojen rakentaminen minulle. =)

 

[FreezingHell]

Näin ollen näkisin tulevan kehityksen kannalta hyvänä, jos opettajat ja ehkä erityiset koululaitoksen palkkaamat psykologit yrittäisivät kartoittaa jokaisen oppilaan taipumuksia ja näin esim. auttaa niitä tukevien harrastusten piiriin. Se nyt on selvää, ettei kouluissa voida hyllyttää esim. matematiikkaa pois kuvioista, jos joku ei vaikuta matemaattisesti pätkääkään lahjakkaana. Perusaineet tulee totta kai kulkea mukana alusta loppuun, mutta tiettyjä painotuksia voisi ehkä tehdä jo varhain. Ennen kaikkea tukea niitä ominaisuuksia, jotka on luonnostaan vahvempia. Tästä voi pidemmällä säteellä olla se hyöty, että ihminen oppii tunnistamaan omat vahvuutensa ja myös käyttämään niitä, mikä taas voi kenties osaltaan vähentää itsetunto-ongelmia, kun tietää osaavansa jotain hyvin.

OK, meinasit ehkä enemmän harrastuksia. Periaatteessa voi varmaan ajatella, että koulun tulee ohjata harrastusten pariin, ilman muuta. Edellisestä postista sain sen kuvan, että sen pitäisi vaikuttaa tuntijakoon tms, jotta kaikkia ei tungeta saman putken läpi. Tuntijakoon vaikuttamista en kannata, koska peruskoulun tehtävänä on antaa perusteet ja harrastukset voi hoitaa vapaa-ajalla tai koulun kerhoissa.

Kuvataiteen tms. pariin ei käytännössä voida alkaa tuuppimaan ihmisiä kolussa, koska yhteiskunta ei tee mitään 50K kuvanveistäjällä. Harrastusta voidaan toki tukea, koska koulussa on tilat tyhjänä iltapäivisin. Ymmärrän, että puhut yleisnerosta vain yleisellä tasolla, mutta silti peruskoulun ansiosta kenestäkään ei tule fakki-idioottia tai yleisneroa, vaan siellä opetetaan ihmiselle perustietämys. Tällöin ainoaksi mahdolliseksi parannukseksi jää joku psykologinen testi, jossa etsitään ihmisten vahvuuksia ja potentiaalisia harrastuksia. Peruskoulun koko ideana on tunkea ihmiset saman perusputken läpi. Jos perusputkea ei haluta, niin sitten pitää jakaa ihmiset aiemmin.

 

[Hemingway]

Olen edelleen sitä mieltä, että tärkeämpää olisi saada myös kotiolot kuntoon.

Huonoja kotioloja ei pääsisi syntymään, jos jengi saataisiin pidettyä tiukemmin kiinni rullaavassa arjessa. Huono-osaisuus periytyy. Syrjäytyneet tekevät syrjäytyviä lapsia, jotka edelleen tekevät syrjäytyviä lapsia.

Toinen asia on se, että masennus tuskin on pelkästään huonoista oloista lähteneiden sairaus. Se on myös tunnollisten tauti. Masennus ja (yli)tunnollisuus tai (yli)suorittaminen kuuluvuat usein yhteen. Kun ympäristö ei enää luo rajoja, yksilön pitäisi pystyä tekemään se itse, mutta kaikki eivät pysty. Se on luonnekysymys. Kaikista ei ole räkimään häpeälistoille.

 

[Vuokralainen]

Olen viime kesänä tehdyn vaikean masennuksen-diagnoosin jälkeen ollut siitä onnellisessa tilassa, että työterveyteen kuului konsultaatiokäyntejä yksityisellä psykiatrilla. Nuo konsultaatiokäynnit tulivat kuitenkin jo viime syksynä täyteen.
Olen senkin jälkeen käynnyt samalla yksityisellä varmaan kolme tai neljä kertaa ja se lystihän maksaa ihan kiitettävästi+lausunnot päälle.
Nyt on tullut se hetki eteen ettei enää oikein perse kestäisi yksityisellä käyntiä, vaan pitäisi ehkä siirtyä kunnalliselle.
Vitutti jo eilen ihan huolella, kun soitin Hämeenlinnan keskussairaalaan ja tiedustelin asiaa. Pompottelivat ja pompottelivat ihmiseltä toiselle ja oikein mitään muuta vastausta en saanut kuin ettei heille noin vaan varata aikaa ja pitää olla lähete työterveydestä. Soittoaika on onneksi ensi maanantaina työterveyteen niin katsotaan mitä heidän kanssa saan sovittua, jos vaikka lisää konsultaatiokäyntejä.

Onko kovin monella kokemusta kunnallisista mielenterveyspalveluista?
Mihin siellä ylipäätään kannattaa olla yhteydessä ja kiinnostaako niitä ollenkaan?

 

[Trenchtown]

Onko kovin monella kokemusta kunnallisista mielenterveyspalveluista?

Lainaan itseäni Naisasiaketjusta, koska en jaksa samaa näpytellä uudestaan:

Sori OT, mutta ei se nyt ihan noinkaan ole. Ainakin täällä Turussa on erikseen Kriisipoli, jossa psykiatrin vastaanotolle pääsee tarvittaessa päivässä tai kahdessa. Kriisipoli nimenä on vähän harhaanjohtava, itsekin on siellä tullut vierailtua sen puolen sataa kertaa, vaikka ei sen kummempaa kriisiä ollut edes päällä. Toki itsestähän se on kiinni, että antaako lääkärille kuvan, että kaikki on oikeastaan hyvin, vai viestittääkö hiekkalinnan mahdollisesta sortumisesta, jos ei apua löydy.

Ainakin minä olen siis saanut osaavaa apua hyvinkin nopeasti, vaikka itsetuhoisia (tai muutenkaan tuhoisia) ajatuksia ei ole ollut. Tarjosipa äijä viimeksi julkisin varoin kustannettavaa psykoterapiaakin, mutta olen toistaiseksi passannut.

Eli täällä ainakin yksi, jolla on kunnalliselta antennipuolelta positiivisia kokemuksia.

 

[Hemingway]

Mihin siellä ylipäätään kannattaa olla yhteydessä ja kiinnostaako niitä ollenkaan?

Eiköhän niitä kiinnosta. Ammattitaitokin lienee yksityisten tasolla tai parempikin. Ei lääkäri paremmaksi sillä muutu, että vaihtaa kadun puolta. Tämä on tilanne monissa tapauksissa, koska ammattikunta hyppii yksityisen ja julkisen väliä.

Suuri kysymys on se, paljonko sulle vähistä resursseista suodaan ja minkä laatuista.

 

[Vuokralainen]

Kyllähän kunnalliselle psykiatrille pääseminen täällä Hämeenlinnassa tuntuu olevan ihan vitun vaikeaa.
Tänään oli soittoaika työterveyslääkärille, joka sanoi, että ei sinne kunnalliselle pääse kuin suunnilleen psykoosissa.
Sitten soitin perään keskussairaalaan psykiatriselle osastolle, jossa sanottiin ettei pidä paikkaansa vaan kyllä sinne psykiatrille ajan ihan lähetteellä saa.
Otin sitten vielä puhelun työterveyslääkäriä kohti ja mulle sanottiin, että pitäisi ottaa uusi soittoaika joskus päivien päähän. Sanoin ettei käy, vaan haluan asian selväksi tänään. Kyllä se mulle sieltä sitten soitti ja lupasi lähetteen tehdä ja sanoi, että kyllä sieltä kunnalliselta niin paljon niitä lähetteitä takasin tulee ettei hän ole kauhean luottavainen.

Nyt on kyllä pää niin saatanan pyörällä, etten nyt tiedä saanko jatkossa apua enää ollenkaan. Mitä hevon vittua tässä pitäisi tehdä?
Pitäisi kai olla itsemurhaa tekemässä, jotta täällä ilman isoja rahoja apua saa.

Mua aikaisemmin hoitaneelle yksityisen lääkäriaseman psykiatrille ei saa varattua soittoaikoja ollenkaan ja käyntihän lausunnon lisäksi maksaa niin paljon ettei pysty enää käymään. On mulla hänen puhelinnumeronsa johon hän vastaa kolmen tunnin ajan viikossa, jos läpi pääsee. Vaikka saisin hänet puhelimella kiinni niin ei hänkään ilman rahaa mitään pysty tekemään.

Jee!

Vittu, onneks on edes netti ja Jatkoaika.

 

[Morgoth]

Nyt on kyllä pää niin saatanan pyörällä, etten nyt tiedä saanko jatkossa apua enää ollenkaan. Mitä hevon vittua tässä pitäisi tehdä? Pitäisi kai olla itsemurhaa tekemässä, jotta täällä ilman isoja rahoja apua saa.

Itsestäni tuntuu, että tämä on loputonta taistelua, jonka on tuomittu häviämään lopulta. Uskoa hoitoon itselläni ei ole tällä hetkellä ja muutenkin aivan toivoton olo ja lähinnä elämä tuntuu hajoavan pala palalta, joka sairaassa mielessä tuntuu jopa hienolta, ainakin hetken. Olisi varmaan syytä hakeutua hoitoon, mutta siihen pitäisi taas motivoitua... Paras olo on nukkuessa, kunpa sitä voisi nukkua vaikkapa 6 kk ja katsoa olisiko sen jälkeen olo parempi vai ottaako uudet 6 kk.

 

[Vuokralainen]

Itsestäni tuntuu, että tämä on loputonta taistelua, jonka on tuomittu häviämään lopulta. Uskoa hoitoon itselläni ei ole tällä hetkellä ja muutenkin aivan toivoton olo ja lähinnä elämä tuntuu hajoavan pala palalta, joka sairaassa mielessä tuntuu jopa hienolta, ainakin hetken. Olisi varmaan syytä hakeutua hoitoon, mutta siihen pitäisi taas motivoitua... Paras olo on nukkuessa, kunpa sitä voisi nukkua vaikkapa 6 kk ja katsoa olisiko sen jälkeen olo parempi vai ottaako uudet 6 kk.

Niin tuttu tunne paitsi, että minulla oli usko hoitoon vielä, kun siitä oli varaa maksaa. Juuri nyt tuota uskoa hoitoon ei ole, saatika tulevaisuuteen.

Nukkuminen on todellakin parasta mitä voi tehdä. Voisipa nukkua talviunet ja sen perään vieläpä tarvittaessa kesäunet jne.
Nukkumisessa on se paha puoli, että näen todella paljon painajaisia niistä syistä miksi olen nyt tässä jamassa, joten aina nukkuminenkaan ei ole kivaa.

 

[halogeeni]

Niin tuttu tunne paitsi, että minulla oli usko hoitoon vielä, kun siitä oli varaa maksaa. Juuri nyt tuota uskoa hoitoon ei ole, saatika tulevaisuuteen.

Oletko poissulkenut mahdollisuuden, että menisit terveyskeskuslääkärille kertomaan tilanteesi ja saisit mahdollisesti lähetteen psykiatrisen erikoissairaanhoidon arvioon? Toisinsanoen ainakin tapaisit nopealla aikataululla psykiatrin. Eihän lähete tarkoita sitä, että välttämättä jäisit osastohoitoon vaikka psykiatrin tapaaminen sairaala-alueella olisikin. Jatkohoitovaihtoehtoja ainakin pystyisi yhdessä miettimään.

 

[Vuokralainen]

Oletko poissulkenut mahdollisuuden, että menisit terveyskeskuslääkärille kertomaan tilanteesi ja saisit mahdollisesti lähetteen psykiatrisen erikoissairaanhoidon arvioon? Toisinsanoen ainakin tapaisit nopealla aikataululla psykiatrin. Eihän lähete tarkoita sitä, että välttämättä jäisit osastohoitoon vaikka psykiatrin tapaaminen sairaala-alueella olisikin. Jatkohoitovaihtoehtoja ainakin pystyisi yhdessä miettimään.

En ole poissulkenut mitään vaihtoehtoa. Kiitos tästä vinkistä. Näiden asioiden kanssa on aika yksin ja netistäkään en oikein Hämeenlinnan osalta kauheasti tietoa löytänyt. Monessa muussa kaupungissa tuntuu olevan kriisipuhelimia tai vastaavia.
Kaikki vaihtoehdot otan mielelläni huomioon. Enhän mä nyt yht'äkkiä voi hoidotta jäädä.
Tuo työterveyslääkärin tekemä lähete on sairaala-alueella tapahtuvalle psykiatrin vastaanotolle, mutta ei ole käsitystäkään millä aikataululla se mahdollisesti toteutuu, jos toteutuu.

 

[halogeeni]

Tuo työterveyslääkärin tekemä lähete on sairaala-alueella tapahtuvalle psykiatrin vastaanotolle, mutta ei ole käsitystäkään millä aikataululla se mahdollisesti toteutuu, jos toteutuu.

Jos tuota työterveyslääkärin lähetettä joudut pitkään odottelemaan, niin nopeampi tapa on painella terveyskeskukseen, saat lähetteen heti jos lääkäri tilanteesi niin arvioi. Oletettavasti sinun tilanteessa se on ns. tavallinen eli B-lähete joka joissakin sairaanhoitopiireissä tarkoittaa sitä että pkl-psykiatri ottaa sairaala-alueella vastaan vain virka-aikana. Joidenkin sairaanhoitopiirien sairaaloissa päivystävä psykiatri saattaa ottaa tavallisella lähetteellä tulevia myös päivystysaikana. Lähetteen kirjoittavan lääkärin pitäisi tietää tai ainakin selvittää käytäntö omalla alueellasi. Tsemppiä!

 

[Vuokralainen]

Tänään TV2 klo 21.00 Työpahoivointi-ilta.

Aihe koskettaa ainakin minua hyvin läheltä. Saa nähdä minkälaisen keskustelun saavat aikaiseksi. Odotan tätä mielenkiinnolla. Asiasta ei kamalasti ole julkisesti puhuttu.
En tiedä keitä siellä on keskustelemassa, mutta toivoisin, että yhtenä aiheena olisi se, että miksi Kela ei hyväksy työuupumusta sairaudeksi.

 

[Vuokralainen]

Vaikea Morgoth sanoa mitään muuta ihmeellistä kuin, että yritä hakeutua hoitoon. Muunlaista askelta eteenpäin pääsyyn on vaikea neuvoa.
Vaikkei oma tulevaisuutesi tällä hetkellä mielestäsi näyttäisi toivekkaalta niin ajattele lapsesi tulevaisuutta. Mikäli menet tekemään itsellesi jotain peruuttamatonta niin se aivan varmasti jättää jälkensä lapseesi. Ajattele siis tätä hetkeä tai huomista lapsesi kautta.

Kokemuksesta tiedän että masentunutta ihmistä on vaikea neuvoa ja niitä neuvoja on vaikea ottaa vastaan, kun yhtään mikään ei kiinnosta ja kaikki on vaan paskaa.


Mulla meinas maanantaina usko loppua totaalisesti työterveyslääkärin toimien takia, kun hän sanoi, että keskussairaalaan on vaikea jollei mahdotonta saada psykiatrille aikaa, mutta hän nyt kuitenkin tekee lähetteen.

Tänään tuli postissa keskussairaalasta kirje ja minulle on varattu aika jo ensi maanantaille osastonylilääkärin ja sairaanhoitajan yhteisvastaanotolle. Eli oli siis todella vaikeaa. Kesti kokonaisen viikon.

Nyt on siis taas hiukan uskoa tulevaisuuteen, mutta työterveyslääkäri meinasi puheillaan viedä kaiken uskon ja veikin muutamaksi päiväksi.

 

[Aatos]

Oma tarinansa, että kohdalle osuu ns. hyvä lääkäri. Itse olen hieman katkera omalle työterveyslääkärille, joka ei aikanaan tunnistanut sairauttani kun SSRIt laukaisivat ekan hypomanian ja kävin heittämässä napit sinne pyödälle 2 viikon päästä, kun sitä ennen olin taas kierinyt itsemurha ajatuksissa. Virheitä tietysti sattuu ja näissä asioissa erikoislääkäriä tarvitaan helpommin.

Tässä olen kyllä melko samaa mieltä. Psyyken kunnollinen hoito vaatii asiantuntemista eikä lääkekokeilut ole ratkaisu, vaan asianmukainen hoito jonka mielellään suorittaa Psykiatrian ammattilainen.

Väärät lääkkeet voivat olla kohtalokkaita, ja olen törmännyt esimerkiksi ensiavun lääkäreihin jotka aloittavat SSRI-lääkitystä. Usein siitä on toki apua, mutta juurikin bipohäiriöissä menee metsään pahasti.

Hyvää tarkoittava lääkäri voi saada pahoja aikaan. Eikä voi olettaa että potilas on tästä tietoinen, vaan potilaan tehtävä on luottaa lääkäriin.

A

 

[Trenchtown]

Olin eilen työkkärin kuntoutusneuvojalla (jolla käyn siis sairastamani ms-taudin takia) miettimässä, että mitäs vittua sitten. Papereissa lukee myyjä, kerroin että ihmiset ovat pääasiallisesti perseestä, eikä asiakaspalvelu voisi vähempää kiinnostaa. Siitä sitten juttu jatkui ja jossain vaiheessa annoin tulla. Kerroin äijälle kaiken, mitä lähiaikoina on tapahtunut. Ukko selasi papereita hetken ja totesi, että mitä jos hakisit sairaslomaa psykiatrilta. Tänään jätin psykalle soittopyynnön ja sieltähän se soitti melkein heti takaisin.

En ymmärrä, miksi ihmiset kitisevät mielenterveyspalvelujen huonoudesta. Mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa tämän kaupungin (Turku) mielenterveyspalveluista. Aina ovat hommat hoituneet. Noh, ensi viikon perjantaina sitten on aika psykiatrille, saa nähdä miten pitkän sairasloman tuo kirjoittaa. Olen kuitenkin niin paskana, etten juuri mitään töitä varmaan pystyisi tekemään.

Kun on tuo perussairaus, joka johti masennukseen (kuuluu taudinkuvaan) joka johti mielialalääkkeisiin joka johti siihen, että kaikki oli ihan sama. Ei surua, ei iloa. Lopetin niiden syömisen ja hetken aikaa meni hyvin. Long story short, ex-muijan kuolema ja muutama muu asia painaa tällä hetkellä niin helvetin paljon.

Mielialalääkitys on taas käytössä, tosin sen takia en voi syödä kipulääkkeitäni, joka johti vahvempaan kipulääkkeeseen, jota en halua käyttää, joka johtaa hermokipuihin, joka johtaa makaamiseen ja masentumiseen. Samalla saan pyörittää tätä taloutta yksin, maksaa laskuja ja käydä kaupassa. Avovaimo on sen verran taiteilijasielu, että kaikki konkreettiset asiat, jotka on PAKKO hoitaa, tippuvat mulle.

Ai töihin tässä tilassa? Ei kiitos.

*edit*

Hyvää tarkoittava lääkäri voi saada pahoja aikaan. Eikä voi olettaa että potilas on tästä tietoinen, vaan potilaan tehtävä on luottaa lääkäriin.

Mulle terveyskeskuslääkäri kirjoitti samaan reseptiin venlafaksiinia ja tramadolia, joiden yhteiskäyttö voi johtaa serotoniinisyndroomaan. Mulla on sattuneesta syystä melko helvetisti tietoa eri lääkkeistä, niiden vaikutustavasta, puolittumisajoista, metaboloitumisesta jne. Kerroin tuosta lääkärille, joka selasi hetken tietokoneella jotain ja totesi sen jälkeen vaikeasti, no että joo, onhan siinä se mahdollisuus. Häh? Kiitos ei, en ota riskiä, että se mahdollisuus toteutuu.

Aina välillä tuntuu, että itsekin voisin toimia terveyskeskuksen lääkärinä, mutta tiedän kyllä että ei se niin ole.

 

[Vuokralainen]

Eiköhän niitä kiinnosta. Ammattitaitokin lienee yksityisten tasolla tai parempikin. Ei lääkäri paremmaksi sillä muutu, että vaihtaa kadun puolta. Tämä on tilanne monissa tapauksissa, koska ammattikunta hyppii yksityisen ja julkisen väliä.

Suuri kysymys on se, paljonko sulle vähistä resursseista suodaan ja minkä laatuista.

No tänään tuli sitten käytyä tuolla kunnallisella ja kyllä toistaiseksi ylitti odotukset.
Helvetin kalliilla yksityisellä puolella taisi olla ideana rahan kerääminen. Vaikean masennuksen diagnoosin saamisesta on jo kahdeksan kuukautta ja tuntuu, että tänään ensimmäisen kerran asiaani paneudettiin tosissaan. Tänäänkin diagnoosi oli edelleen vaikea masennus.
Aloittelen siten, että käyn aluksi tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa kahdesti viikossa ja psykiatria noin kuukauden välein tai tarvittaessa useammin.
Osastollekin olisin "päässyt", jos olisin itse halunnut, mutta ei tilanne juuri nyt ihan niin paha ole, että olisin kokenut sen tarpeelliseksi. Hyvä kuitenkin tietää, että tuollainen vapaaehtoinen osastohoitokin on tarvittaessa mahdollista.
Ehkä olen sittenkin, ehkä en.

 

[Ted Raikas]

Aloitin lääkitykseni nyt vihdoin maanantaina. Vaikea sanoa vaikutuksista, todellisista sellaisista, mutta hiukan huvittavasti olen kokenut jonkinlaista "krapulatilaa", ei siis krapulapahoinvointia tai väsymystä, vaan sitä sellaista tiettyä kirkasta olotilaa ja määrättyä huojuntaa ja vippausta mitä siinä voi esiintyä. Kaikki siis näyttää hiukan sellaiselta normaalia kirkkaammalta ja katse helposti "zoomaa" johonkin kohteeseen. Myös pilvenpolttelussa (niinä harvoina kertoina kun olen kokeillut) on ollut tuota samaa, mutta toki selvästi voimakkaampana.

Tiedä sitten onko nämä ihan oikeita vaikutuksia, vai joku mielen luoma plaseboefekti.

Toivotaan, että lääkkeet joka tapauksessa tasoittaa mielentilaa, että saa jatkossa sitten asioita vietyä eteenpäin ja tapahtumaan. Eikä jää vaan haihattelu/jossittelu/suunnitteluasteelle.

 

[Fordél]

Voi olla tyhmä ja vaikeakin kysymys, mutta sitä olen miettinyt, että voiko masennuksesta tai burnoutista palata enää ennalleen? Siis jos nyt ei puhuta edes mistään vaikeasta tapauksesta niin onko siitä enää paluuta ihan normaaliin tilaan vai jättääkö se aina tietyt "arvet"?

 

[Maple Leaf]

Voi olla tyhmä ja vaikeakin kysymys, mutta sitä olen miettinyt, että voiko masennuksesta tai burnoutista palata enää ennalleen? Siis jos nyt ei puhuta edes mistään vaikeasta tapauksesta niin onko siitä enää paluuta ihan normaaliin tilaan vai jättääkö se aina tietyt "arvet"?

"Normaaliksi" voi palata hyvinkin, mutta samaksi ihmiseksi harvemmin. Joskus muutos on myös parempaan päin, masennuksen/burnoutin läpikäyminen voi toimia myös kasvuprosessina, jossa asiat laitetaan uuteen järjestykseen ja mittasuhteisiin.

 

[Fordél]

"Normaaliksi" voi palata hyvinkin, mutta samaksi ihmiseksi harvemmin. Joskus muutos on myös parempaan päin, masennuksen/burnoutin läpikäyminen voi toimia myös kasvuprosessina, jossa asiat laitetaan uuteen järjestykseen ja mittasuhteisiin.

Näin olen sen itsekin nähnyt eli tottakai sillai normaaliksi, että kaikki on kunnossa, mutta ei tuollaisen kokemuksen jälkeen varmaankaan ole enää sama ihminen. Kun on käynyt omien rajojen ääripäässä niin sitä oppii kyllä paljon uutta. Osa on ehkä vähän pelottavaakin, mutta toisaalta sen voi ottaa myös Maple Leafsin esille tuomana kasvuprosessina, jossa asiat saavat uuden tärkeysjärjestyksen ja mittasuhteet.

 

[Uleåborgir]

Tiedä sitten onko nämä ihan oikeita vaikutuksia, vai joku mielen luoma plaseboefekti.

Toivotaan, että lääkkeet joka tapauksessa tasoittaa mielentilaa, että saa jatkossa sitten asioita vietyä eteenpäin ja tapahtumaan. Eikä jää vaan haihattelu/jossittelu/suunnitteluasteelle.

Minulla oli aivan samoja sivuvaikutuksia kun aloitin aikoinani Cipralex (SSRI) -lääkityksen. Pari viikkoa lääkkeen aloituksen jälkeen se alkoi tepsiä itse oireisiin. Pienen pienin askelin aloin nähdä muitakin värejä kuin harmaakirjon sävyjä. Muutaman viikon päästä olin jo ihan "normaali". Harmi vain, että lopulta 1,5 vuotta aloituksen jälkeen se laukaisi minulla piilevän maanis-depressiivisyyden, tyyppiä 1.

Voi olla tyhmä ja vaikeakin kysymys, mutta sitä olen miettinyt, että voiko masennuksesta tai burnoutista palata enää ennalleen? Siis jos nyt ei puhuta edes mistään vaikeasta tapauksesta niin onko siitä enää paluuta ihan normaaliin tilaan vai jättääkö se aina tietyt "arvet"?

Meikäläisellä on erään asian takia niin paha post-traumaattinen stressi, että olen menettänyt nauruni ja hymyni. En tiedä saanko niitä enää koskaan takaisin. Jos asiasta haluaa jotakin huumoria repiä niin se on se, että pystyn kertomaan helvetin hauskoja tarinoita ilmeeni värähtämättä, ja se jostakin syystä tuntuu kuulijoista vielä hauskemmalta kuin se, että naureskelisin juttuja kertoessani. Joku sanoi kerran, että olen kuin Havukka-ahon ajattelijan kuoliaaksinaurattaja.

Lääkäri ei minulle itselleni asiasta kertonut, mutta sain käsiini oman sairauskertomukseni. Bipon ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön sekä post-traumaattisen stressin lisäksi minulla on lekurin mukaan "määrittelemätön persoonallisuushäiriö". Minulla ei kuitenkaan ole mitään ns. skitsoja juttuja, eikä oikein mitään muutakaan mitä vaikkapa Terveyskirjaston sivuilta voi persoonallisuushäiriöistä lukea. Ehkäpä se häiriö on juuri sitä hymyttömyyttä. Tai sitten olen vain unohtanut kuinka nauretaan muuten kuin näin :D

 

[Ted Raikas]

Minulla oli aivan samoja sivuvaikutuksia kun aloitin aikoinani Cipralex (SSRI) -lääkityksen. Pari viikkoa lääkkeen aloituksen jälkeen se alkoi tepsiä itse oireisiin.

Samaa lääkettä käytän, tai no tarkalleen sisarlääke... vaihtoivat halvempaan apteekissa, mutta samat ainesosat sisällä.

Katsotaan nyt. Tosiaan maanantaina aloitin. Varoiteltiin, että voi tulla ahdistusoireita. Ei minulla. Sellaista hienoista sekavuutta, kuin olisi jossain hönötilassa vähän, pää pilvissä. En nyt sanoisi, että mitenkään onnellinen olo, mutta normaalia neutraalimpi. Toki syön tässä alkuvaiheessa puolikkaan tabun vaan, että suht pienellä annoksella on lähdetty liikkumaan. Ensi viikolla sitten kokonainen.

Kiitos kommentista.

 

[Vuokralainen]

Kyllähän noista lääkkeiden aloituksista ja lopetuksista voi erilaisia oireita tulla ja aika usein tuleekin.

Mulla on nyt lääkkeen vaihto menossa. SSRI-lääke(sitalopraami) vaihdetaan SNRI-lääkkeeseen(venlafaksiini).

SSRI-lääkettä söin kolme tablettia 60mg päivässä ja lopettaminen kestää kolme viikkoa. Nyt on se kolmas viikko menossa. Ensin söin 40mg viikon, sitten 30mg viikon ja nyt kolmantena viikkona 20mg päivässä. Vaiheittain tuo vaihto tehdään juuri noiden mahdollisten oireiden takia. Ja kyllähän tässä jonkinlaisia oireita on ollutkin, suurimpina erilaiset lihaskrampit ja huomattavat mielialan laskut.

Ensi viikolla on tarkoitus aloittaa SNRI-lääke 75mg:n päiväannoksella ja sitten vaiheittain tarvittaessa nostaa annosta. Hiukan jo pelottaa ensi viikko, että minkälaisia sivuvaikutuksia silloin on.
Osastollekin olisin "päässyt", jos olisin halunnut. Siellä olisi tuo lääkevaihto tehdä nopeammin ja valvotummin.
Nyt ei voi kuin toivoa, että tämä olisi jo sellainen lääke, mistä olisi apua.

 

[tant gredulin]

Kun on käynyt omien rajojen ääripäässä niin sitä oppii kyllä paljon uutta. Osa on ehkä vähän pelottavaakin, mutta toisaalta sen voi ottaa myös Maple Leafsin esille tuomana kasvuprosessina, jossa asiat saavat uuden tärkeysjärjestyksen ja mittasuhteet.

Asenne on Kuningas. Tätä on ehkä turha suositella parhaillaan masennuksen syvyyksissä kamppailevalle, mutta sitten kun valoa jo vähän näkyy voisi miettiä tällaistakin näkökantaa asiaan:
Masennus: filosofinen ja ratkaisukeskeinen lähestymistapa