Vastailen aivan liian pikaisesti kommentoiden vain tätä yhtä kohtaa - viesti kyllä ansaitsisi laajemmankin vastuaksen, ainakin minä sain siitä uusia näkökulmia.
Siinä suhteessa olen täysin samaa mieltä kanssasi, että ennen mielisairaita (käytän tietoisesti tätä leimaavaa termiä) kohdeltiin myös hyvin armottomalla tavalla. Yhteiskunta ja jopa pienemmät yhteisöt olivat hyvin tuomitsevia ja hoito - jos sitä edes sai - oli mitä oli, leffan Prinsessa nähneet näkivät osan hoitometodeista mutta jos mennään vielä kauemman menneisyyteen, hoito oli vieläkin rajumpaa ja pahimmillaan mieleltään sairaat toimitettiin hoitolaitosten sijaan vankiloihin. Tässä suhteessa olen samoilla linjoilla kanssasi, ts. ennen kaikki ei välttämättä ollut niin hyvin kuin kenties annetaan ymmärtää.
Tietyssä mielessä allerkirjoitan myös teesisi siitä, että mielisairaus oli häpeä perheelle ja jopa koko suvulle, jollei tämä mielisairas saanut "varttihullun" mainetta, jolloin ymmärrys saattoi olla toisenlainen. Mutta suurin osa varmasti eli kuvailemaasi elämää yksin perheen hyljeksimänä tai perheen "takahuoneeseen" piilottamana hylkiönä. Oliko ennen kaikki hyvin? Ei välttämättä kaikkien kohdalla, olet oikeassa.
Niin, oliko tukiverkko sitten ennen parempi kuin nyt? Tietyissä mielellä se saattoi sitä olla, mutta jos sait hylkiön leiman otsaasi, tilanne oli aivan varmasti sama kuin nyt - jollei jopa pahempi. Nyt onneksi leima ei enää kaikkialla ole niin paha, vaan ymmärrystä alkaa löytyä, vaikka kokemuksieni mukaan muutos tapahtuu edelleen toivottoman hitaasti. Oikeastaan ymmärrän mitä ajat takaa ja monessa mielessä olen valmis allekirjoittamaan ajatuksesi.
Toisaalta yhteiskunta, etenkin tietyt alat, vaativat nykyään hyvin paljon työntekijöiltä, mikä lisää sairastavuutta - ilmenee se sitten psyykkisinä tai somaattisina ongelmina, esim. tietoteknisillä ja media-aloilla työskentelevien tilanne on heikentynyt suoritusvaatimusten lisääntymisten tähden melkoisesti. Sama pätee tietty moniin muihin aloihin, joissa työntekijöiden määrä pysyy samana tai jopa vähenee mutta työn määrä kasvaa -> uupuminen, masennus, somaattiset sairaudet. Tässä suhteessä näen tilanteen olleen "ennen" paremman. Tuolloin työntekijää ei sidottu suorituspainotteisiin kvartaaleihin vaan toiminta oli kaukojänteisempää, mikä saattoi helpottaa heikolla olevien työntekijöiden asemaa.
Se onkin sitten pulmallisempi tilanne mitä tämä "ennen" tarkoittaa, kuinka sen määrittelemme? 1800-luvulla hullu oli hullu ja vaikka 1800-luvulla kirjoitetut romaanit/novellit ovat fiktiota, välittyy niistä kuitenkin jonkinsortin kuva hullun osasta ja nykyiseen verrattuna se on aika surkea, erityisesti suuremmissa kaupungeissa, puhumattakaan sitten maailman metropoleista. Hullu elätti mitä suurimmassa määrin itsensä kerjuun avulla, olemalla pelle, jätteillä ja mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Ja tämän lisäksi hän oli hylkiö, joka oli yhteiskunnallisesti pohjasakkaa, ja kohtelu oli sen mukaista. Eipä tämä hullun osa pienemmissäkään kaupungeissa tai kylissä välttämättä hyvä ollut, jos sitä tukiverkkoa ei ollut, vanhemmat olivat kuolleet, suku ei huolinut nurkkiin asumaan, ainoat olemassa olevat vaihtoehtot elämiseen olivat likimain käytännössä hullujenhuoneet, vankilat tai kerjuu. 1800-lukuun tai 1900-luvun alkuvuosikymmeniin verrattuna nykyisyys on tietty "paratiisi". Mielisairaiden asema on aivan toinen ja mahdollisuudet elämiseen ja jopa onnelliseen elämiseen ovat huomattavan hyvät. On mahdollisuus saada toimiva lääkitys, terapiaa, tarvittaessa laitoshoitoa (se on sitten eri asia onko sitä tarpeeksi tarjolla) tms.
Kieltämättä aihe on vaikea käsitellä. Entisissä ajoissa saattoi olla hyviä puolia, tämä tietty riippui paljon perhesuhteista, yhteisöstä jossa eli tms. Vastaavasti nykyään yhtälailla on olemassa hyvä puolia, on hyvää hoitoa, ammattilaisia tarjolla (kunhan vaan osaa vaatia hoitoa tai on joku joka ajaa asiaa eteenpäin). Mikäli on olemassa toimiva tukiverkko, tilanne on vieläkin parempi tms. Ainoana todellisena negatiivisena asiana näen sen, että jos ihminen ei ole valmis pitämään puoliaan työelämässä, tilanne voi helpommin ajatua siihen, että työ vie mukanaan ja sitä seuraa sitten aikanaan uupuminen (ei toki kaikkien kohdalla) - tämä suorituskeskeisyys on jotain sellaista, jota ei vielä sata vuotta sitten ollut olemassa näin laajassa merkityksessä. Tämän suorituskeskeisyyden näen ongelmana monilla aloilla, eikä se enää ole pelkästään koulutetun väestönosan ongelma vaan se on levinnyt kaikkialle - alasta riippumatta vaatimukset kasvavat vuosi vuodelta.
Toivottavasti viestissäni oli edes hitusen ideoita mukana. Ajatusta... tai jotain.
vlad.
Siinä suhteessa olen täysin samaa mieltä kanssasi, että ennen mielisairaita (käytän tietoisesti tätä leimaavaa termiä) kohdeltiin myös hyvin armottomalla tavalla. Yhteiskunta ja jopa pienemmät yhteisöt olivat hyvin tuomitsevia ja hoito - jos sitä edes sai - oli mitä oli, leffan Prinsessa nähneet näkivät osan hoitometodeista mutta jos mennään vielä kauemman menneisyyteen, hoito oli vieläkin rajumpaa ja pahimmillaan mieleltään sairaat toimitettiin hoitolaitosten sijaan vankiloihin. Tässä suhteessa olen samoilla linjoilla kanssasi, ts. ennen kaikki ei välttämättä ollut niin hyvin kuin kenties annetaan ymmärtää.
Tietyssä mielessä allerkirjoitan myös teesisi siitä, että mielisairaus oli häpeä perheelle ja jopa koko suvulle, jollei tämä mielisairas saanut "varttihullun" mainetta, jolloin ymmärrys saattoi olla toisenlainen. Mutta suurin osa varmasti eli kuvailemaasi elämää yksin perheen hyljeksimänä tai perheen "takahuoneeseen" piilottamana hylkiönä. Oliko ennen kaikki hyvin? Ei välttämättä kaikkien kohdalla, olet oikeassa.
Niin, oliko tukiverkko sitten ennen parempi kuin nyt? Tietyissä mielellä se saattoi sitä olla, mutta jos sait hylkiön leiman otsaasi, tilanne oli aivan varmasti sama kuin nyt - jollei jopa pahempi. Nyt onneksi leima ei enää kaikkialla ole niin paha, vaan ymmärrystä alkaa löytyä, vaikka kokemuksieni mukaan muutos tapahtuu edelleen toivottoman hitaasti. Oikeastaan ymmärrän mitä ajat takaa ja monessa mielessä olen valmis allekirjoittamaan ajatuksesi.
Toisaalta yhteiskunta, etenkin tietyt alat, vaativat nykyään hyvin paljon työntekijöiltä, mikä lisää sairastavuutta - ilmenee se sitten psyykkisinä tai somaattisina ongelmina, esim. tietoteknisillä ja media-aloilla työskentelevien tilanne on heikentynyt suoritusvaatimusten lisääntymisten tähden melkoisesti. Sama pätee tietty moniin muihin aloihin, joissa työntekijöiden määrä pysyy samana tai jopa vähenee mutta työn määrä kasvaa -> uupuminen, masennus, somaattiset sairaudet. Tässä suhteessä näen tilanteen olleen "ennen" paremman. Tuolloin työntekijää ei sidottu suorituspainotteisiin kvartaaleihin vaan toiminta oli kaukojänteisempää, mikä saattoi helpottaa heikolla olevien työntekijöiden asemaa.
Se onkin sitten pulmallisempi tilanne mitä tämä "ennen" tarkoittaa, kuinka sen määrittelemme? 1800-luvulla hullu oli hullu ja vaikka 1800-luvulla kirjoitetut romaanit/novellit ovat fiktiota, välittyy niistä kuitenkin jonkinsortin kuva hullun osasta ja nykyiseen verrattuna se on aika surkea, erityisesti suuremmissa kaupungeissa, puhumattakaan sitten maailman metropoleista. Hullu elätti mitä suurimmassa määrin itsensä kerjuun avulla, olemalla pelle, jätteillä ja mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Ja tämän lisäksi hän oli hylkiö, joka oli yhteiskunnallisesti pohjasakkaa, ja kohtelu oli sen mukaista. Eipä tämä hullun osa pienemmissäkään kaupungeissa tai kylissä välttämättä hyvä ollut, jos sitä tukiverkkoa ei ollut, vanhemmat olivat kuolleet, suku ei huolinut nurkkiin asumaan, ainoat olemassa olevat vaihtoehtot elämiseen olivat likimain käytännössä hullujenhuoneet, vankilat tai kerjuu. 1800-lukuun tai 1900-luvun alkuvuosikymmeniin verrattuna nykyisyys on tietty "paratiisi". Mielisairaiden asema on aivan toinen ja mahdollisuudet elämiseen ja jopa onnelliseen elämiseen ovat huomattavan hyvät. On mahdollisuus saada toimiva lääkitys, terapiaa, tarvittaessa laitoshoitoa (se on sitten eri asia onko sitä tarpeeksi tarjolla) tms.
Kieltämättä aihe on vaikea käsitellä. Entisissä ajoissa saattoi olla hyviä puolia, tämä tietty riippui paljon perhesuhteista, yhteisöstä jossa eli tms. Vastaavasti nykyään yhtälailla on olemassa hyvä puolia, on hyvää hoitoa, ammattilaisia tarjolla (kunhan vaan osaa vaatia hoitoa tai on joku joka ajaa asiaa eteenpäin). Mikäli on olemassa toimiva tukiverkko, tilanne on vieläkin parempi tms. Ainoana todellisena negatiivisena asiana näen sen, että jos ihminen ei ole valmis pitämään puoliaan työelämässä, tilanne voi helpommin ajatua siihen, että työ vie mukanaan ja sitä seuraa sitten aikanaan uupuminen (ei toki kaikkien kohdalla) - tämä suorituskeskeisyys on jotain sellaista, jota ei vielä sata vuotta sitten ollut olemassa näin laajassa merkityksessä. Tämän suorituskeskeisyyden näen ongelmana monilla aloilla, eikä se enää ole pelkästään koulutetun väestönosan ongelma vaan se on levinnyt kaikkialle - alasta riippumatta vaatimukset kasvavat vuosi vuodelta.
Toivottavasti viestissäni oli edes hitusen ideoita mukana. Ajatusta... tai jotain.
vlad.