Taudinkuvana depressio

[Ted Raikas]

Liikkeessä pysyminen on toki kyllä asia joka sysää ongelmia sivulle, ainakin väliaikaisesti. Osalla se voi toimia hyvin. Kyllä itsekin jos tulee vaiheita, jolloin on paljon menemistä ja tulemista, niin ikävät asiat kyllä peittyy. Vaan entä kun liike loppuu? No, ne tietenkin hyökkäävät sieltä taustalta, missä ovat olleet kätkössä koko ajan.

No, liiku sitten lisää, älä pysähdy? Niin, osa ehkä voi toimia niin pitkiäkin aikoja, itse kyllä nopeasti uuvahdan toisella tapaa jos olen jatkuvasti liikkeessä ja vauhdissa. Uskaltaisin epäillä, että toisenlainen vakava väsymys uhkaisi ennen pitkää sitä kautta, joten oltaisiin loppujen lopuksi aika samassa lähtökuopassa, ehkä eri syystä, mutta kuitenkin.

Eli en itse usko ongelmien kätkemiseen ja väistelyyn. Jossain kohtaa se voi olla tarpeellista, että hetkellisesti saa riittävästi aikaan, mutta siellä ne kuitenkin on. En voi vaan lakaista maton alle ja kuvitella, ettei jotain asiaa ole, kun yritän olla ajattelematta sitä.

Vielä kun on se, että teen sitten mitä hyvänsä, niin määrätyt asiat ja taipumukset vainoavat joka tapauksessa. Tämä näkyy ihan päivittäin sosiaalisissa tilanteissa ja julkisissa paikoissa oleilussa. En voi vaan puuskuttaa eteenpäin sulkien juttuja mielestäni, koska ne läsähtää päin kasvoja erilaisissa tilanteissa missä asiat kärjistyy riittävästi.

Meitä on tosiaan monenlaisia ja samat ratkaisut tuskin pätee jokaiseen. Itse uskon, ei vaan tiedän vahvasti näin. Saa toki olla eri mieltä, mutta kammoan siis ylipäätään sellaisia yleispäteviä neuvoja, joiden kuvitellaan sopivan jokaiselle.

Henkiset ongelmatkin kun on monella lähtenyt erilaisista lähtökohdista ja vaikka ei olisikaan, niin niiden muoto vaihtelee jo ihan siksikin, että olemme persoonallisuuksia: Emme käsittele niitä välttämättä samalla tavalla mielessämme, koska emme osaa ja pysty ja edes tarvitsekaan.

 

[Hemingway]

Se että liike auttaa elämässäsi ei poista tosiasiaa että useilla ei auta.

Tilanteet ovat tietenkin yksilöllisiä. Eri tilanteisiin ja eri ihmisille auttavat erilaiset keinot. Jos ihminen kuitenkin on aktiivinen, lienee tervejärkistä tukea hänen aktiivisuuttaan, koska aktiivisuus avaa uusia mahdollisuuksia ja uusia reittejä.

En vastusta terapioita tai lääkehoitoa, mutta en vain usko niihin yhteiskunnallisena kokonaisratkaisuna. Koska mielenterveysongelmien määrä kasvaa alati, on jokin pielessä perusteissa. Noihin perusteisiin pitäisi puuttua.

Puhutaan ns. kamppailustressistä joka kuormittaa systeemiä lisää. Ikuisesti ihminen ei voi paeta.

Juuri näin. Oloa helpottaakin pirusti, kun huomaa, että hallinnan lopettamalla saavuttaa hallinnan. Koska lopullista hallintaa ei kuitenkaan ole, niin miksipä sitä edes tavoitella? Olo on stressittömämpi, kun heittäytyy kohtalon varaan ja antaa aaltojen viedä. Juice lauloi, että "sä istuta vielä se omenapuu vaikka tuli jo tukkaasi nuolee, vaikka huomenna saaste jo laskeutuu, vaikka huomenna aurinko kuolee."

Olen ruvennut havahtumaan siihen, että luuserina on kiva olla. Kun pelin on hävinnyt, voi sitä alkaa pelata uusin säännöin muista tai itsestä piittaamatta. Sen olen oppinut, että muiden pelien pelaaminen ei elämässä kanna. Jokaisen on pelattava oma pelinsä omin ehdoin. Ainoastaan sillä tavoin jaksaa eteenpäin.

En tarkoita, että muita ei pitäisi huomioida, mutta itselleen on oltava uskollinen. Järjestelmille ei kannata antautua. Se on vahingoittavaa orjuutta. Ylitunnollisuus ja vahva velvollisuudentuntokin on hyvän elämän este.

 

[Aatos]

Koska mielenterveysongelmien määrä kasvaa alati, on jokin pielessä perusteissa.
.

Tämän väitteen kuulee usein, mihin se perustuu ? Ja minkälaisia mt-ongelmat olivat vaikkapa 50-luvulla ?

 

[Hemingway]

Tämän väitteen kuulee usein, mihin se perustuu?

En jaksa etsiä perusteellisesti. Tilastokeskuksen sivuilta en näet äkkiseltään mitään löytänyt, mutta Google tarjosi jotain viitoittavaa.

"Mielenterveyden sairauksista erityisesti masennus on yhä useammin syynä ennenaikaiseen eläkkeeseen.

- Masennuksen osuus on kasvanut lähes kymmenkertaiseksi 1980-luvun alusta."

"Naisille kertyi vuonna 2002 mielenterveyssyiden aiheuttamia sairauslomapäiviä kolme kertaa enemmän kuin kymmenen vuotta sitten.

Erityisesti masennuksesta on tullut kansanterveydellinen ongelma. Vuonna 2002 Kela korvasi 2,2 miljoonaa mielenterveyssyistä aiheutunutta sairauslomapäivää. Korvauksia näistä maksettiin yhteensä 86 miljoonaa euroa.

Masennuksen lisäksi sairauslomien syinä ovat yhä useammin erilaiset sopeutumishäiriöt ja neuroosit."

Ja minkälaisia mt-ongelmat olivat vaikkapa 50-luvulla?

Arvaan.

Psykoosit olivat samanlaisia kuin nykyään. Niiden suhteellinen osuus pysyy aikakaudesta riippumatta suunnilleen samana. Suorittamiseen liittyvät ahdistukset ja neuroosit lienevät olleet harvinaisempia. Niin ikään lievien ja keskivaikeiden masennusten määrä oli nykyistä pienempi. Vaikeita masennuksia sen sijaan oli kaiketi yhtä paljon kuin nyt. Sotatraumoja riitti ja ne kertautuivat. Puhumattomia asioita oli liikaa.

Huomasin, että Terveyskirjasto tarjoaa masennuksen itsehoitoon minunkin kannattamaani aktiivisuutta:

"Tämän vuoksi masennuksen itsehoidossa on tärkeää pyrkiä välttämään sosiaalinen eristäytyminen ja pitää kiinni erilaisista päivärutiineista, liikunnasta ja muista harrastuksista. Masennuksen luonnetta ymmärtävien läheisten ja ystävien tuki voi tällöin olla ensiarvoisen tärkeää. Säännöllisen liikunnan on osoitettu olevan lääkehoidon ja psykoterapioiden veroinen keino ainakin lievempien depressioiden hoidossa."

Kumppanini oli useamman kuukauden sairaslomalla masennuksen vuoksi. Hänellekin lykättiin työterveydestä käteen kirja, jossa ei suositeltu lääkehoitoa. Onkohan virallisessa linjassa tapahtumassa jokin muutos?

 

[Aatos]

En jaksa etsiä perusteellisesti. Tilastokeskuksen sivuilta en näet äkkiseltään mitään löytänyt, mutta Google tarjosi jotain viitoittavaa.

Pointti oli vain se että olen näiden asioita pyöritellyt 90-luvulta enkä ihan oikeasti tiedä mitä tuo kommentti tarkoittaa..

Se että asioihin ymmärretään tarjota apua ei tarkoita että ihmisen psyyke olisi muuttunut. Ongelmia on ja tulee olemaan, mutta apua on tarjolla erilailla kuin parikymmentä vuotta sitten.

Näistä asioista puhutaan huomattavasti avoimemmin kuin aikanaan, ja tämäkin on hyvä. Nämä asiat ovat olleet melkoisia tabuja. Aika monen lapsen elämä on ollut puhdasta helvettiä kun isä ukko on kännipäissään todennut että ei mua mikään vaivaa. Nämä olivat ennen perheensisäisiä asioita, joihin puuttuminen ulkopuolelta oli vaikeaa.


Itsemurhat ovat 70-luvun puolivälistä puolittuneet ! Siitä voi aika suoraan lukea kuinka hyvin ihmiset apua saavat.

Eli miten ihmisen psyykkiset sairaudet ovat lisääntyneet ?

 

[Hemingway]

Se että asioihin ymmärretään tarjota apua ei tarkoita että ihmisen psyyke olisi muuttunut.

Ympäristö on muuttunut: "Kivekkään mukaan mielenterveyssairauksien osuus on huolestuttavan suuri. Se kuvaa hänestä sitä, että työtehtävien sisältö on muuttunut.

- Työ on paljon enemmän informaationkäsittelyä ja kykyä tulla toimeen ihmisten kanssa. Työ vaatii paljon enemmän henkistä toimintakykyä kuin vaikka 15 vuotta sitten."

-Ihmistä ei ole tarkoitettu tekemään jatkuvasti kuormittavaa psyykkistä työtä. Luontainen uteliaisuus ja henkinen harrastaneisuus kuuluvat ihmisen lajityypilliseen käytökseen, mutta jatkuvaa psyykkistä painetta ihminen ei kestä. Työelämä ei millään muotoa vastaa ihmisen lajityypillisen olemuksen tarpeisiin.

-Ärsykkeiden ja yleisen hälyn määrä on liian suuri. Sähköisten laitteiden äärellä istuminen ja ylenpalttinen harrastaminen ei tee ihmiselle hyvää.

-Kiinteiden sosiaalisten suhteiden niukkuus ja yleensä ihmissuhteiden epävarmuus vaikuttaa kielteisesti henkiseen hyvinvointiin.

-Epäterveellinen ravinto (mm. nautintoon syöty liika sokeri ja rasva) heikentää henkistä jaksamista.

-Kaikkiin kansanosiin levinnyt viinan käyttö heikentää henkistä hyvinvointia.

-Liian vähäinen nukkuminen heikentää henkistä hyvinvointia.

Psykokulttuuri kannustaa ihmisiä ylittämään luontaiset rajansa eli se ylläpitää pahoinvointia luovia rakenteita. Psykokulttuuri on osaltaan ongelmien lähde. Siitä pitäisi päästä eroon. Kun ihminen reagoi terveesti sairaaseen ympäristöön, ei diagnoosia ja hoitoa tule tarjota ensisijaisesti ihmiselle vaan ympäristölle.Sairaus pitää löytää ihmisen ulkopuolelta, ei ihmisestä, koska ihminen ei sairaaseen ympäristöön reagoidessaan ole sairas vaan terve. Sairaita ovat sairaassa ympäristössä pärjäävät.

"Vuotta ennen eläkkeelle siirtymistä 28 prosenttia työntekijöistä oli psyykkisesti ja 21 prosenttia fyysisesti uupuneita. 24 prosentilla oli masennusoireita.

Eläköitymisen jälkeisenä vuonna uupumusta oli enää seitsemällä prosentilla ja masennusoireita 16 prosentilla tutkittavista. Oireet vähenivät erityisesti niillä, joilla oli myös fyysisiä pitkäaikaissairauksia.

Professori Mika Kivimäki Työterveyslaitoksesta sanoo tutkimustulosten kertovan, että ikääntyneillä työntekijöillä on jaksamisongelmia nykymuotoisessa työelämässä.

– 40–50 ikävuoden jälkeen ikääntymiseen liittyvät terveysongelmat lisääntyvät, ja henkiset ja fyysiset voimavarat heikkenevät osittain. Samanaikaisesti vaatimukset työssä eivät helpotu."

Kerropa minulle, mitä hyötyä on hoitaa ihmisiä, jotka eivät ole oikeasti sairaita vaan ainoastaan reagoivat ympäristöön? Paljon kestävämpi ratkaisu olisi nousta kapinaan nykymaailman muotoa vastaan. Maailman pitäisi vastata ihmisen tarpeita. Mitä enemmän psykoväki yksilöiden kestokyvyn rajoja venyttää, sitä enemmän rahanvalta käyttää hyväksi ihmisten joustavuutta. Siksi Ylen otsikko Doping hiipii työelämään on erittäin hyvä. Se kertoo mainiosti, että psykokulttuuri ohjastaa ihmisiä ylittämään luontaiset rajansa.

 

[ms.qvist]

Eli miten ihmisen psyykkiset sairaudet ovat lisääntyneet ?

Tätä minäkin olen miettinyt.

Ovatko psyykkiset sairaudet todella lisääntyneet, vai onko "seulonta" tarkentunut, jolloin tilastojen perusteella näyttää siltä, että psyykkisesti sairastuneita on enemmän kuin sukupolvi kaksi sitten?

Mikä merkitys sitten on diagnooseilla "kikkailulla" - työuupumus -> lievä/keskivaikea masennus?

Mitä nyt muistelen niin psyk.opettajani viittasi, että tilastojen mukaan kasvua diagnooseissa on tapahtunut mutta mitä se sitten loppujen lopuksi kertoo? Kuinka suuri merkitys esim. juuri diagnooseilla kikkailulla on? Tätähän on kuitenkin tapahtunut aika paljonkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, mikä näkyy erityisesti masennusdiagnooseina ja lisääntyneenä masennuslääkkeiden käytöllä.

Voisin kuitenkin olettaa, että stressaava ja voimakkaasti suorituspainotteinen yhteiskuntarakenne vaikuttaa jonkin verran erityisesti masennuksen ja erilaisten stressi/työuupumustekijöiden kasvuun. Mutta onko kasvu niin huomattava, mitä diagnoosit antavat ymmärtää? Ja jos/kun yhteiskuntarakenteen muutoksella on vaikutusta ihmisten hyvinvointiin, mitä tulisi korjata? Onko järkeä jatkuvasti paikata vain oiretta vai pitäisikö tehdä syyllekin jotain?

vlad.

 

[Aatos]

Tätä minäkin olen miettinyt.

Ovatko psyykkiset sairaudet todella lisääntyneet, vai onko "seulonta" tarkentunut, jolloin tilastojen perusteella näyttää siltä, että psyykkisesti sairastuneita on enemmän kuin sukupolvi kaksi sitten?

No eihän ne ole, menetelmät ovat muuttuneet.

Ympäristö on muuttunut: "Kivekkään mukaan mielenterveyssairauksien osuus on huolestuttavan suuri. Se kuvaa hänestä sitä, että työtehtävien sisältö on muuttunut.

Kivekäs juttelee ihan hyviä asioita, mutta ei kerro mielisairauksien lisääntymisestä. Alkavista työkyvyttömyyseläkkeistä vielä noin 10 vuotta sitten suurin yksittäinen syy oli vielä tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja tänä päivänä psykiatriset syyt, joista yleisin masennus. Ja saattaa olla käynyt sillä tavalla, että mikä vielä 10 vuotta sitten hoidettiin tuki- ja liikuntaelinsairautena, niin tänä päivänä saa oikeamman nimen eli huomataan että kysymyksessä on masennus.

Tähän voi lisätä, että hyvin huomattavassa osassa masennuksista ruumiilliset oireet ovat varsin huomattava osa sitä taudin kuvaa ja nimenomaan erilaiset kiputilat aivan tyypillisinä. Joskus ainoana masennuksen oireena. Ja tämä yksistään muuttaa tilastoja joita Kiveskäskin lueskelee :)

Kerropa minulle, mitä hyötyä on hoitaa ihmisiä, jotka eivät ole oikeasti sairaita vaan ainoastaan reagoivat ympäristöön? Paljon kestävämpi ratkaisu olisi nousta kapinaan nykymaailman muotoa vastaan. Maailman pitäisi vastata ihmisen tarpeita. Mitä enemmän psykoväki yksilöiden kestokyvyn rajoja venyttää, sitä enemmän rahanvalta käyttää hyväksi ihmisten joustavuutta.

Psykokulttuuri on ihan mielenkiintoinen termi, mutta en löydä siitä omaan keinovalikoimaani mitään konkreettista. Sosiologia on joskus ihan kiinostavaa..

Himoksella kaatunut hiihtäjäkin reagoi ympäristöön weber-c murtuman hankkiessaan, eikä tuota suksivaa sankaria lohduta hiihtokeskuksen sulkeminen.


Ja kyllä se henkisesti pahoinvoiva ihmisrukka sairas on, vaikka sen aiheuttaisi ympäristö.

Kapina nykymaailmaa kohtaan onnistuu äänestämällä Timo Soinia.

 

[TQoFE]

Itsemurhat ovat 70-luvun puolivälistä puolittuneet ! Siitä voi aika suoraan lukea kuinka hyvin ihmiset apua saavat.

Eli miten ihmisen psyykkiset sairaudet ovat lisääntyneet ?

Oliskos tässä viestinpätkässäsi samaan aikaan syy ja seuraus?

Masentuneita on nykyään enemmän kuin ennen, koska ennen ne useammin tappoivat itsensä kuin sinnittelivät lääkkeiden ja terapian varassa.

 

[ms.qvist]

No eihän ne ole, menetelmät ovat muuttuneet.

Täsmennetään puolittaista tajunnanvirtaa, jota edellinen viesti piti sisällään, eli etenkin kohta:

"..."seulonta" tarkentunut..."

Sanavalintana "seulonta" on huono. Tarkoitin sillä lähinnäkin koko kenttää, jolla toimitaan ja tähän kuuluvat menetelmät, kaksois-diagnoosit (osin riippuvainen edellisestä), yhteiskuntarakenteen muutos (koska olen sitä mieltä, että myös sillä on oma vaikutuksensa asiaan), edelliseen liittyen, sosiaalisen verkoston muuttuminen tms. seikat. (Tai sitten ymmärsin viestisi väärin: huom).

Ja kuten viestissäni pohdin, olen kallistuvainen sille kannalle, että nykyään psyykkisestisairaiden osuus on kasvanut verrattuna muutama sukupolvi sitten aikaan, mutta tilastot vääristävät todellisuutta. Kasvu ei ole niin voimakas kuin räikeimmät tilastot osoittavat. Vaikka Suomessa popsii noin 700 000 ihmistä masennuslääkkeitä (jos nyt oikein muistan), on tässä joukossa huomattavan paljon ihmisiä, jotka pärjäisivät ilman lääkitystä ja suuren osan kohdalla kikkaillaan diagnooseilla. Elämäntapamuutos riittäisi korjaamaan tilanteen, mutta, en kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkien kohdalla tämä menetelmä toimii - täsmennyksenä. Vaikea-asteisesta masennuksesta tai psykoottisesta masennuksesta* kärsivä/sairastava henkilö tarvitsee kombon, johon kuuluu lääkitys ja terapia ja mahdollisesti muut hoitomuodot - kuten sähköhoito.

vlad.

*: Psykoottinen masennus on yleensä tilana lyhytaikainen, mutta usein seurauksena on pakkohoitoon joutuminen, jolla suojellaan erityisesti potilasta/sairastunutta. Nimim. tiedän mihin psykoottinen masennus hoitamattomana tilana ja vähäteltynä voi johtaa.

 

[Aatos]

Tarkoitin sillä lähinnäkin koko kenttää, jolla toimitaan ja tähän kuuluvat menetelmät, kaksois-diagnoosit (osin riippuvainen edellisestä), yhteiskuntarakenteen muutos (koska olen sitä mieltä, että myös sillä on oma vaikutuksensa asiaan), edelliseen liittyen, sosiaalisen verkoston muuttuminen tms. seikat. (Tai sitten ymmärsin viestisi väärin: huom).

Ja kuten viestissäni pohdin, olen kallistuvainen sille kannalle, että nykyään psyykkisestisairaiden osuus on kasvanut verrattuna muutama sukupolvi sitten aikaan, mutta tilastot vääristävät todellisuutta. Kasvu ei ole niin voimakas kuin räikeimmät tilastot osoittavat. Vaikka Suomessa popsii noin 700 000 ihmistä masennuslääkkeitä (jos nyt oikein muistan), on tässä joukossa huomattavan paljon ihmisiä, jotka pärjäisivät ilman lääkitystä ja suuren osan kohdalla kikkaillaan diagnooseilla. Elämäntapamuutos riittäisi korjaamaan tilanteen, mutta, en kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkien kohdalla tämä menetelmä toimii - täsmennyksenä. Vaikea-asteisesta masennuksesta tai psykoottisesta masennuksesta* kärsivä/sairastava henkilö tarvitsee kombon, johon kuuluu lääkitys ja terapia ja mahdollisesti muut hoitomuodot - kuten sähköhoito.

vlad.

Enhän mä mikään oraakkeli ole, vaikka sellaisena esiinnyn. Mutta asiaan..

Kyllä tietysti ihmisten sairastaminen on riippuvainen yhteiskunnasta ja ajan hengestä. Ja mitenkään vähättelemättä 700 tuhatta lääkkeen popsijaa, nuo lääkkeet ovat suurimmaksi osaksi SSRI-lääkkeitä joita määrätään monenlaiseen vaivaan kuten vaikka yleistyneeseen ahditusoireistoon. Toki on asiallista kysyä, saako nykyään olla ujo ? Siihenkin kirjoitellaan helposti lääkettä.

Mutta poinntini on se ettei ihminen ole muuttunut, vaan rakenteet ja menetelmät. En usko että ihmisen evoluutio olisi muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Eikä siis ihmisen rakenne.

Mutta toki, kuten Hemingwaykin kirjoitti, yhteiskunta synnyttää oirehtimista. Puheet kuitenkin siitä että masennus olisi lisääntynyt vaikka 70-luvulta, eivät mielestäni pidä paikkaansa. Siis sen käsityskyvyn mukaan joka minulla on.

Keinovalikoiman lisääntyessä niitä myös käytetään.

Aikanaan mielisairaita on kohdeltu todella julmasti, ympäri maailmaa. Niin myös Suomessa. V. 1952 säädettiin mielisairaslaki, josta nykyinen kehitys sai alkunsa. Ymmärtääkseen nykyistä menoa, kannattaa tutustua historiaan. Tästä en (ainakaan nyt) jaksa näppäillä enempää.

Ja edelleen tuo kommentti että nykyään voidaan pahoin, on mielestäni perusteeton. Tai siis voidaan pahoin, mutta on sitä ennenkin "osattu".

Skitsofrenia, psykoosit, mielialahäiriöt, persoonallisuushäiriöt, depressio,somatoformiset häiriöt, sopeutumishäiriöt, unihäiriöt, päihdehäiröt jne. Diagnostiikka on kehittynyt ja muuttaa tilastoja.


Sorry sekava kirjoitelma, on hiukka kiire :)

 

[Crazy Diamond]

Sairaus pitää löytää ihmisen ulkopuolelta, ei ihmisestä, koska ihminen ei sairaaseen ympäristöön reagoidessaan ole sairas vaan terve. Sairaita ovat sairaassa ympäristössä pärjäävät.

Tätä viestiä aiemmin kirjoitit, että väistely ja liike ovat ratkaisu. Itse pidän juuri näitä väistelyä ja liikettä sairaana. Ei osata/haluta pysähtyä miettimään. Okei, liike on tärkeää, mutta se, että liikkeessä ollaan suurin osa vuorokaudesta, ei ole mielestäni tervettä.

 

[Hemingway]

Tätä viestiä aiemmin kirjoitit, että väistely ja liike ovat ratkaisu. Itse pidän juuri näitä väistelyä ja liikettä sairaana.

Minulle eivät sovi häly tai yleensä runsaat ärsykkeet tai liika roikkuminen sähköisissä välineissä tai mediassa. Koska tiedän tämän, pidän viisaana väistellä näitä välineitä ja tilanteita sikäli kuin huomaan niiden aiheuttavan pahaa oloa ja sikäli kuin se on mahdollista.

Tällä hetkellä täytän kielen harjoituskirjaa. Samanlaisia harjoituksia on netissä, mutta kun täytän kirjaa, rentoudun, opin tehokkaasti, rauhoitun ja keskityn. Nettitehtävistä sen sijaan tulen levottomaksi enkä opi yhtä hyvin.

En osaa pitää tämäntapaisia valintoja typerinä. Lienen jonkin verran introvertti, väsyn ihmisten seurassa ja tahdon ja osaan toimia tehokkaasti. Sosiaalinen roikkuminen, huonosti organisoitu yhteistyö tai joutokäynti eivät ole minua varten.

Minun luonteelleni kyllä voidaan lyödä diagnoosi ja minusta voidaan yrittää muokata sosiaalinen salonkijyrä, mutta tosiasia kuitenkin on, etten minä sellainen ole. Olen lapsuudestani saakka ollut jonkin verran arka, yksinäisyyttä tarvitseva ja joukkoon kuulumaton mutta samalla myös joukkoon hyväksytty. Olen aina myös ollut kohtalaisen avoin ja rohkea. Minun paras alueeni muihin verrattuna on toimintaa, reippautta ja sitkeyttä vaativa erämaa, jossa liikun yksin. Pukuisissa huolitelluissa ympäristöissä en viihdy.

Kuten jo totesin, nykymaailma alkaa olla niin normaali, ettei tänne enää normaali ihminen mahdu. Normaaliutta leikataan päistään markkinatalouden tarpeita varten. Hiljaisesta ja tunnollisesta koulutytöstä, joka ei vaadi, valista, liittoudu ja julista, on tehty halveksittu hahmo, jota sopii käyttää mielin määrin hyväksi. Kauneuden, hyvyyden, rauhan ja rauhallisuuden perusteisiin uskova ihminen on nykyajan klovni.

Maailma on mennyt omituiseksi teatteriksi, jossa ihmisiltä viedään liikkumatila. Tämän teatterin ehdoin ihmisiä on ruvettu diagnosoimaankin sen sijaan että hyväksyttäisiin ihmisten erilaisuus ja muokattaisiin yhteiskuntaa erilaisille sopivaksi.

Ei minulla olisi ollut vaikeuksia selvitä pari kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin minunlaisilleni olisi ollut töitä ja tilaa. Nyt tuo tila on viety. Pitäisi olla joku helvetin koohottaja ja ärsykenarkkari, että täällä sopisi joukkoon.

 

[Eino_Mies]

Maailma on mennyt omituiseksi teatteriksi, jossa ihmisiltä viedään liikkumatila...

En ota kantaa varsinaiseen depressio-keskusteluun. Mutta sen vaan haluan sanoa, että tuo Hemingwayn edellinen ja muutkin viestit tässä ketjussa ovat todella hyviä pohdintaja. Erittäin hienosti puettu sanoiksi asioita, joita ei arkikeskusteluissa yleensä mainita.

Kirjoituksesi ovat parasta antia mitä Jatkoajasta olen aikoihin lukenut!

 

[Vanha Len]

Pitäisi olla joku helvetin koohottaja ja ärsykenarkkari, että täällä sopisi joukkoon.

Hevonpaskaa sanon minä. Mihin ihmeen joukkoon tuolla kriteerillä haluat/pitää kuulua...? Perusteluja.

 

[ms.qvist]

Ja edelleen tuo kommentti että nykyään voidaan pahoin, on mielestäni perusteeton. Tai siis voidaan pahoin, mutta on sitä ennenkin "osattu".

Suurelta osin olen samoilla linjoilla kanssasi, joskin näen kuitenkin asian huikan siten, että voimakkaasti lyhyessä ajassa muokkautunut yhteiskunta on vaikuttanut ihmiseen enemmän kuin ehkäpä sinä taas miellät. Ei tietenkään niin radikaalisti kuin tilastot antavat olettaa, etenkin jos vedetään yhtäläisyysviiva lääkkeiden käytön ja sairastavuuden välille. Kuten totesit, suurin osa lääkkeistä, joita popsitaan, on SSRI-lääkkeitä, ja niitä erityisesti tk-lääkärit ja työterveyslääkärit määräävät varsin summittaisesti hiukankin masennusta, psyykkistä pahoinvointia tms. valittavalle asiakkaalle/potilaalle, eikä sitten ohjata jatkohoitoon, jossa voidaan tarkemmin määritellä lääkityksen tarve - (jos aina sielläkään siihen paneudutaan, vaan tyydytään lykkäämään se resepti kouraan).

Sitten lainaamaani kohtaan.

Tietty ennen(kin) voitiin pahoin, mutta hyvin monessa tapauksessa yhteiskuntarakenne (yhteisöllisyys) auttoi ihmistä jaksamaan aivan toisella tavalla kuin nykyinen sirpaloitunut yhteiskunta, jossa monien ihmisten kohdalla tukiverkko on jopa täysin olematon, josta voi myös seurata se, että pahoinvointi kasvaa ja toisaalta, jos ihminen on jo heikoilla, ilman tukiverkkoa tilanne on vielä heikompi. Jos ihmisellä on voimakas tukiverkko, ystäviä ja läheisiä, hän kestää vastoinkäymiset helpommin, jos vieläpä yhteisöllisyys tukee henkilöä, mahdollisuus selvitä ongelmista on suurempi kuin henkilöllä, joka joutuu ottamaan vastaan kaiken yksin. Eli rohkenen väittää, että ennen perheen ja yhteisön tuki oli voimakaampi kuin nyt, ja se auttoi ihmisiä kestämään vaikeudet paremmin kuin nykyään, jolloin ihminen saattaa joutua kohtaamaan kaiken yksin sirpaloituneessa yhteiskunnassa.

Ihminen ei siis ole muuttunut mutta yhteiskunta on muuttunut, ja koska ihmistä pidetään sosiaalisena eläimenä, sirpaloitunut ja pirstoutunut yhteiskunta on saanut aikaan sen, että yhä useampi meistä on yksin, josta seuraa - tukiverkottomalle ihmiselle - sairastuessa vaikeuksia. Ennen yhteiskunta ei ollut sirpaloitunut kuten nyt, joten ihmisellä oli "verkko" lähellään ja sairastuessa hän jäi vain hyvin harvoin yksin ts. mahdollisuudet toipua/elää olivat paremmat kuin nykyään.

***

Tietenkin, jos tarkastellaan sitten todella psyykkisesti sairaiden kohtelua (skitsot, bibot tms.), oli se ennen huomattavasti rajumpaa kuin nykyään. He olivat monasti häpeä suvulle, kohtelu oli hyvin rajua, mielisairaalat (tai vankilat, jonne heitä myös suljettiin) olivat karuja ja hoito rankkaa, sähköhoitoa ilman nukutusta, lobotomiat (muistaakseni Suomessa 50/60-luvulle saakka), vesikylvyt, alkoholin pakkojuottaminen hoitokeinona, koppihoito tms. Niistä ajoista hoito on edistynyt (mainitsemasi laki v. 1952- on merkityksellisimpiä asioita) ja potilaan asema parantunut huomattavasti ja mahdollisuus elää inhimillistä elämää kohentunut todella paljon.

Tajunnanvirtaa, toivottavasti tästä sai jotain selkoa...

vlad.

 

[Crazy Diamond]

Palaan ja luen uudet viestit myöhemmin. Nyt ei oikein sovi. Sen sijaan haluan kertoa minun ''taistelustani'' ja ongelmistani nyt reilun vuoden ajalta.

Reilu vuosi sitten sain kohtauksen, jonka seurauksena jouduin akuutti-osastolle. Muisteluni mukaan, ei mennyt kuin kolme-neljä päivää, niin minulle määrättiin ensimmäiset lääkkeet. Kyseessä oli jonkunlainen psykoosi, näin olen kuullut sanottavan. Ei kuitenkaan vakava. Olen vieläkin vähän ulkona sairaudestani siltä osin, että koen, etten ole saanut tarpeeksi tietoa tästä sauraudesta. Tänään oli lääkärillä käynti, joka osaltaan selvensi asioita. Olen joltakin osin lääkekielteinen, en pidä ajatuksesta, että minua yritetään ''rauhoitella'' lääkkeitten avulla. Lääkkeenä menee tällä hetkellä SEROQUEL 200 Mg. Määrä on vähäinen. Jäin käsitykseen, että psykoottiseen masennukseen lääke sopii myös, määrä nostettaessa 600 Mg.

En tiedä, onko kaikki yllä kirjoittamani oleellista, mutta tulipahan kirjoitettua.

Kysyin myös diagnoosiani, koska en ollut varma siitä. Viimeisin diagnoosini on, lääkärin sanoin, tunne-elämän häiriö, jota hän kuvaili myös identiteettihäiriöksi, joka pahetessaan voi muuttua persoonallisuushäiriöksi.

Neljä kertaa olen nyt tässä reilussa vuodessa joutunut akuuttiosastolle. Toisen kerran jälkeen olin vajaa puoli vuotta suljetulla.

Lääkkeen lisäksi hoitona on terapia, joka on käsittääkseni kognitiivista.

Lukio-opiskelut olen lopettanut kahdesti eri laitoksista.

Työharjoittelu-kurssi alkaa tulevalla viikolla. Loppuu tämä tyhjänpanttisuus. Onhan tätä ollu nyt yhtäjaksoisesti vajaa 4 kuukautta. Kurssin jälkeen pitäisi taas miettiä missä aloittaisi opiskelut.

 

[Hemingway]

Ihminen ei siis ole muuttunut mutta yhteiskunta on muuttunut

Kenties merkittävin viime vuosikymmeninä tapahtunut muutos yhteiskunnassamme on luotujen tarpeiden räjähdysmäinen kasvu. Juoksemme tarpeiden perässä ymmärtämättä, että näin tehden orjuutamme itseämme ja vangitsemme mielemme.

Koulunsa kunnialla käyneen keskivertonuoren mahdollisuuksien kirjo on huikea. Mahdollisuudet ovat kuitenkin myös taakka. Lähes rajaton valinnanvapaus ei tue henkistä hyvinvointia vaan kasvattaa stressiä. Tämä tulos toistuu tutkimuksissa. Ihminen, jonka elämä ei valintojen sateessa tule koskaan valmiiksi, ei välttämättä koskaan opi perustyytyväiseksi. Hän ei koskaan opi sanomaan itselleen, että minun elämäni on tällainen ja hyvä tällaisena, vaan hän tahtoo muuttaa elämäänsä joka käänteessä. Se on raskasta työtä. Vielä raskaampaa siitä tekee sen, että tavoitteeseen päästyään ihminen usein huomaa, että työhön nähden palkinnon arvo on pieni. Se ei tyydytäkään.

Meidät on houkuteltu olemaan alati varpaillamme. Emme saalista enää ainoastaan nälkäämme vaan myös ahneuteemme. Järjestelmämme toiminta riippuu siitä, pystyykö se pitämään meidät jatkuvassa saalistusvalmiudessa. Valmius stressaa. Leijona rupeaa saaliin syötyään lötköttelemään laiskotellen. Ihminen ei, sillä yhä vain näkökenttäämme välähtää uusi ärsyke, jonka perään virittynyt mielemme meidät potkaisee.

Koska länsimainen ihmiskuva korostaa perusteetta ihmisen rationaalisuutta ja mahdollisuutta valita, emme tajua omaa tilaamme. Me luulemme, että tahdomme elää näin. Vain pieni osa ihmisistä on havahtunut siihen, että reaktiivinen elämä on meihin solutettu. Me emme ole sitä valinneet.

Moniin mielen ongelmiin toimiva perusratkaisu olisi rauha, toistuvuus ja ennustettavuus. Ihan vain hiljaisuus, keskittynyt ja resursseihin nähden oikein mitoitettu työnteko, perhe ja muutama harrastus pysyvine ihmissuhteineen. Näillä toimilla kammettaisiin monta jumittunutta ihmistä takaisin elämänsyrjään. Samalla huomattaisiin, ettei näissä ihmisissä oikeastaan mitään vikaa ollutkaan.

Yksi näkyvimmistä yksittäisistä saalissirkuksen toimijoista on Apple. Firma on piikittänyt fanijoukkoonsa tarpeen, jonka jokainen uusi tuotejulkistus laukaisee lähes automaattisesti. Jonkinsuuruinen joukko Applen faneista ostaa kaikki tarjolle tulevat tuotteet jos vain rahaa riittää.

Sirkuksella ei ole johtajaa. Kokonaisuus on lukemattomien sattumien summa. Sen kaikkein tukevimpana pylväänä on kuvitelma ihmisen älyllisestä ja henkisestä vapaudesta. Länsimainen ihminen ei orjuuttaan myönnä. Se olisi narsismiin kasvaneelle liian nöyryyttävää.

 

[Aatos]

Tajunnanvirtaa, toivottavasti tästä sai jotain selkoa...

vlad.

Hyvinkin tuosta sai selvää..

Koetan vastata yleispätevästi, osittain kaiketi myös tajunnanvirtaa. Psykiatriassa on monta lähtökohtaa potilasta hoidettaessa.

Ihmismieli on inhimillisen olemisen perusta. Me tarkkailemme itseämme, pyrimme tajuamaan mielen mutkikkaita lainalaisuuksia. Eikä ihminen tietenkään ole yksittäinen saareke, vaan on vahvasti sidoksissa perheeseen, lähiyhteisöön ja yhteiskuntaan.

Luonnontieteellinen näkökulma katselee ihmistä kemiallis-fysikaalisena kokonaisuutena. Tällöin keskitytään reaktioiden sarjaan kehossa ja näihin pyritään vaikuttamaan lääkkeillä ja terapialla. Mielessä on kuitenkin jotain "sielullista" eikä sitä voida tästä tulokulmasta kokonaan saavuttaa. Kuitenkin biologinen psykiatria on kiinnostunut perinnöllisyydestä, keskushermoston kehityksestä, toiminta tavoista, aivotoiminnasta ja välittäaineista aivoissa.
Näitä yhdistellään psyykelääkkeiden vaikutusmekanismeihin.

Psykologinen näkökulma on kiinnostunut mielensisäisen maailman lainalaisuuksista, mielikuvista ja psyykkisestä kasvusta. Kasvu tapahtuu lähinnä vuorovaikutuksesssa toisten ihmisten kanssa. Terapeuttiset hoitomuodot pohjaavat paljolti psykologiseen lähestymistapaan. Lähtokohtana on, että terapeuttisilla toimenpiteillä, uuden oppimisella tai potilaan opettamisella voidaan korjata kasvuvääristymiä.

Sosiaalinen näkökulma on kiinnostunut lähinnä ihmissuhteista, perheen ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta. Tämä korostaa sosiaalisen ympäristön merkitystä mielenterveydelle.
Sosiaalipsykiatrian tutkimuskohteena ovat mt-häiriöiden väestöllset ulottuvuudet; riskit esiintyvyys, ilmaantuminen ja kulku. Tämä pyrkii luomaan hyvää yhteiskunnallista kasvuympäristöä, mm. perheessä ja työpaikalla. Sos. Psyk. tuottaa jatkuvasti tietoa ihmisen hyvinvoinnista yhteiskunnassamme.

Näiden mallien yhdistäminen hyvään hoitoon on melkoinen haaste, mutta aivan välttämätöntä monestakin syystä. Jos lekuri määrää vaikkapa SSRI-lääkettä ahdistukseen se on usein riittämätön hoito jolla peitetään oireet. Mutta kuinka tuon kokonaisuuden toteuttaa kiireisellä vastaanotolla ? Todellinen haaste.

Hyvä lääkäri kuitenkin antaa ohjeita kokonaisvaltaiseen hoitoon ehdottamalla esim. terapiaa.
Ja täytyy muistaa että potilaalla on myös oma vastuu omasta terveydestä. Terapia on kallista eikä kaikilla ole siihen varaa. Ongelma on yhteiskunnalinen. Vuodenvaihteesta terapia mahdollisuudet ovat parantuneet. Kela korvaa aikaisempaa paremmin, mutta kuinka tämä toteutuu jää nähtäväksi.

Terapiassa tarkastellan ihmisen toimintamalleja suhteessa ympäristöön. Meissä on paljon ikiaikaisia raektiomalleja jotka ovat palvelleet suden kanssa painiessa, mutta palvelevat huonosti työhaastattelussa. Kehollisen taistelureaktion käynnistyminen ei taida olla hyödyksi tuossa jutustelutuokiossa.


Tällä esitelmällä pyrin pintaraapaisemaan psykiatrian ihmeelistä maailmaa. Ajattelumalli kallonkutistajan päässä voi olla hyvinkin laaja ja moninainen, vaikka se saattaa vaikuttaa potilaan silmin hyvinkin kapealta.

Luulen, Arvon Vlad, että me olemme ainoastaan erimieltä nykyisestä tukiverkosta suhteessa aikaisempaan. Olenko oikeassa ? Tästä voinemme jauhaa jatkossa.

Lisäys: Jäi toteamatta että henkinen pahoinvointi on eri asia kuin mielitauti.

Aatos(ta)

 

[ms.qvist]

Luulen, Arvon Vlad, että me olemme ainoastaan erimieltä nykyisestä tukiverkosta suhteessa aikaisempaan. Olenko oikeassa ? Tästä voinemme jauhaa jatkossa.

Kiitokset aatoksesta (Aatokselle)!

En itsekään näe välillämme erimielisyyttä käytännössä muussa kuin nykyisten tukiverkkojen suhteessa aiempiin vuosikymmeniin.

Voi olla, että katsastan tilannetta liian subjektiivisesti lähinnä omien ja kavereideni kokemusten pohjalta, joten en välttämättä näe "suurta kuvaa" niin hyvin kuin kenties sinä sen näet. Mielenterveysongelmien parissa painiskelevilla hyvin usein kuitenkin subjektiiviset kokemukset peittävät taakseen kokonaiskuvan, näin ainakin uskon, koska nähdään, kenties korostetustikin se oma "minä" ja sen ongelmat. Kenties tätä vasten peilaten voi päätyä ajatukseen, että näkee nyky-yhteiskunnan "tukiverkottomuuden" suurena ongelmana ja vastaavasti aiempien vuosikymmenten ja satojen yhteisöllisyyden suojaavana asiana, vaikka asia ei näin kenties ollutkaan. Ihminen saattoi olla (oli) tuolloin yhtä yksin mitä hän nytkin on.

Yhden näkökulman lisää tuo myös median muovaama näkökulma nyky-yhteiskunnasta ja sen suojattomuudesta. Ehkäpä tähän ovat sortuneet myös alan ammattilaiset (tai ainakin opettajat), koska kaksi minua opettanutta psyk.opettajaa on jo viitannut nyky-yhteiskunnan suojattomuuteen, selvittämättä kuitenkaan perinpohjaisesti mitä juuri hän kyseisellä "termillä" tarkoittaa. Koska mielenterveys/mielensairaudet/psykiatria ei ole pääaine jota minulle/meille opetetaan, kaikki käsittely jää liian pintapuoliseksi.

vlad.

 

[Ötökkä]

Kyllähän mielenterveysongelmat ovat varmasti lisääntyneet muutenkin, kuin vain tilastoissa. Maailma on muuttunut suoritusyhteiskunnaksi, jossa kaikki pitävät huolen itsestään. Lukio on muuttunut luokattomaksi, ja oppilat syrjäytyvät entistä helpommin.

Ja uuden koulujörjestelmät kuten ammattikorkeakoulu poikkeavat paljon esim. yliopistoista. Yliopistoissa on paljon koulun ulkopuolista toimintaa, ja muutenkin oppilaiden hyvinvoinnista tunnutaan välittävän enemmän. Ammatikorkeakoulussa taas halutaan vain, että oppikaat valmisuvat mahdollisimman nopeasti, ja häipyvät jaloista pyörimästä.

Työelämä on myös muuttunut - vakituista työtä on todella vaikea saada, ja kaikki pätkätyöt ja "jatketaan samaa työtä"-määräaikaisuudetkin aiheuttavat epävaruutta elämään. Pää hajoaa hlposti, kun elämässä on paljon epävarmuustekijöitä.

 

[Vuokralainen]

Uskomatonta.
Viime yönä käsittämättömät 11h unta yhteen putkeen, kun normaalisti unet on olleet 3-4h yössä ja nekin pätkissä.
Ei pyörineet ajatukset päässä eikä kroppa krampannut eikä ollut levottomuutta käsissä ja jaloissa. Tätä mä haluan lisää niin eiköhän tämä tästä. Kai musta vielä ihminen tulee.

 

[Ötökkä]

Uskomatonta.
Viime yönä käsittämättömät 11h unta yhteen putkeen, kun normaalisti unet on olleet 3-4h yössä ja nekin pätkissä.
Ei pyörineet ajatukset päässä eikä kroppa krampannut eikä ollut levottomuutta käsissä ja jaloissa. Tätä mä haluan lisää niin eiköhän tämä tästä. Kai musta vielä ihminen tulee.

Hienoa! Itse olen aina hyvin nukkunut (sen jälkeen, kun aloin lukemaan niin pitkään että silmät ei pysy auki. Ennen akasin puolipaniikissa sängyssä että "en ehdi nukkua kun 4h!")... Suvussa kuitenkin paljon univaikeuksia, niin tiedän miten se rasittaa.

 

[kiljander]

Kenties merkittävin viime vuosikymmeninä tapahtunut muutos yhteiskunnassamme on luotujen tarpeiden räjähdysmäinen kasvu. Juoksemme tarpeiden perässä ymmärtämättä, että näin tehden orjuutamme itseämme ja vangitsemme mielemme.

Sanoisin että tämä kirjoitus (siis kokonaisuudessaan vaikka lainasin vain pienen osan) on yksi parhaista ikinä Jatkoajassa lukemistani. Suosittelen, että jokainen ihminen lukisi tämän ajatuksen kanssa. Kuinka moni juokseekaan vain ympäristön odotusten ja illuusioiden perässä koko elämänsä ilman että pysähtyy ajattelemaan että kuka minä olen ja mikä on minulle sopivaa. Kiitos! Antoi jopa minulle voimaa vaikka en depressiosta kärsikään. Pystymmekö ikinä irroittautumaan tästä painekattilasta ja asettumaan sen ulkopuolelle säälimään tai ehkä auttamaan elämänsä padassa pyöriviä ja olemaan itse onnellisia???

Edit: ja henkkoht olen iän myötä alkanut vähitellen havaitsemaan että minulla on jo ihan kaikkea mitä tarvitsen. Mikä ajaa minua joka päivä etsimään jotain lisää? Siis ihmisellä pitää olla mielestäni sopivasti haasteita, koska ilman niitä elämä ei motivoi, mutta burnoutin partaalle itsensä ajaminen luotujen tarpeiden edessä on tuhon tie.

 

[Aatos]

Kiitokset aatoksesta (Aatokselle)!

En itsekään näe välillämme erimielisyyttä käytännössä muussa kuin nykyisten tukiverkkojen suhteessa aiempiin vuosikymmeniin.

Voi olla, että katsastan tilannetta liian subjektiivisesti lähinnä omien ja kavereideni kokemusten pohjalta, joten en välttämättä näe "suurta kuvaa" niin hyvin kuin kenties sinä sen näet. Mielenterveysongelmien parissa painiskelevilla hyvin usein kuitenkin subjektiiviset kokemukset peittävät taakseen kokonaiskuvan, näin ainakin uskon, koska nähdään, kenties korostetustikin se oma "minä" ja sen ongelmat. Kenties tätä vasten peilaten voi päätyä ajatukseen, että näkee nyky-yhteiskunnan "tukiverkottomuuden" suurena ongelmana ja vastaavasti aiempien vuosikymmenten ja satojen yhteisöllisyyden suojaavana asiana, vaikka asia ei näin kenties ollutkaan. Ihminen saattoi olla (oli) tuolloin yhtä yksin mitä hän nytkin on.

Yhden näkökulman lisää tuo myös median muovaama näkökulma nyky-yhteiskunnasta ja sen suojattomuudesta. Ehkäpä tähän ovat sortuneet myös alan ammattilaiset (tai ainakin opettajat), koska kaksi minua opettanutta psyk.opettajaa on jo viitannut nyky-yhteiskunnan suojattomuuteen, selvittämättä kuitenkaan perinpohjaisesti mitä juuri hän kyseisellä "termillä" tarkoittaa. Koska mielenterveys/mielensairaudet/psykiatria ei ole pääaine jota minulle/meille opetetaan, kaikki käsittely jää liian pintapuoliseksi.

vlad.

Koetan vastata jotenkin jäsentyneesti ja voi olla että haukkaan liian suurta palaa - kokeillaan.

Ja edelleen pyrin sanomaan etten vähättele ongelmia ja pahoinvointia tässä päivässä, koetan vain tuoda esille että ennen on monta asiaa tehty päin seiniä. Toki on ongelmia tässä päivässä, eikä tukea saada riittävästi.

Aikanaan mielisairaita on kiusattu ja vainottu, poltettu ja suljettu vankiloihin. No tästä on toki "hieman" aikaa.

Mutta yhteiskunnan tarjoama tuki on ollut vielä 60-luvulla jokseenkin olematonta. Tällöin on korostunut sosiaalisen ympäristön merkitys. Olen joskus lukenut erään ison sairaalan vanhoja papereita joissa on mainintoja mt-ongelmaisten kohtelusta. Pahinmillaan heitä on sijoitettu navettaan eläinten sekaan. Vielä 70-luvulla. Mutta toki tässä on kyse ääripäästä.

Häpeä mielenterveys ongelmia kohtaan on ollut painostavan suuri. Ja on osittain vieläkin. Mutta tilanne on muutunut parempaan suuntaan. Ja avunsaanti vaikkapa vankilassa on ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Suurin osa vangeista kärsii mt-ongelmista. Näitä hoidettiin ennen todella heikosti. Tällä hetkellä tuo tukiverkko on aika hyvä kriminaali puolella mm. vertaistuki ryhmineen esim. Krisin tarjoama.


Ja esimerkiksi kouluterveyden huollossa asioihin puututaan joskus turhankin innokkaasti. Mutta apua tarjotaan tätäkin kautta paremmin.


Voi olla että perheiden tarjoama suoja on keskimäärin heikompaa kuin ennen, toisaalta taas ennen ei ollut tietoa eikä osaamista samalla lailla kuin nyt. Moni mt-ongelmainen alkoholisoitui tai somatisoi ongelmiaan esim. selkäkipujen muodossa. Nämä johtivat ennen aikaisiiin eläkkeisiin liian usein.

Vanhan kansan leimat olivat melko jyrkkiä, ahdistunut ihminen oli laiska ja saamaton. Näihin asioihin ei saanut tukea välttämättä omalta perheeltä. Mutta tokihan monet sai, parhaimmassa tapauksessa sai virallisen kylähullu tittelin. Nämä taitavat olla katoavaa perinnettä. Hulluna olo omassa kylässä on ollut varmaankin sosiaalista hyväksyntää.

Eräs lääkäri työskenteli hetken aikaa Lapin perukoilla, ja kertoi paikallista "hulluista" jotka olivat päässeet todella huonoon kuntoon yksin mökissään. Ilman tukea, ilman läheisiä. Psykoosi hoitamattomana tahi masennus runtelee ihmisen heikkoon happeen. Ajattelen tuota esimerkkiä jotenkin mallina siitä kuinka "ennen" tapahtui.

Eipä sekään lopullinen totuus ole.

En mitenkään vähättele sinun subjektiivisia kokemuksia, nehän ovat todellisuutta. Enkä siis vähättele tämän päivän ongelmia. Luulen kuitenkin että asiat ovat vääristyneet suhteessa historiaan.

Ja omat kokemukset omasta pääviasta ovat aika hyviä, suurin este oman Bipon paljastamiselle oli omat ennakkoluulot. Ajattelen että vaikeampaa olisi ollut vuonna -71.

Jotenkin en vaan miellä ajatusta menneiden aikojen hyvyydestä. Enkä tukiverkosta, en tarkalleen tiedä miksi. Tässä sitä yritän hahmottaa.

Ja tokihan meidän pitäisi määritellä mitä tuo maaginen sana ennen tarkoittaa.

Tämä on laaja aihe - Toivottavasti saat edes puraisun siitä mitä ajattelen.

Aatosta !:)