Taudinkuvana depressio

[scholl]

mutta mitä sen jälkeen?

Perustaa järjestön. A-Studiossa oli juttu Berliinistä, jossa saksalaiset Afganistanin veteraanit, jotka kärsivät posttraumaattisista oireista, olivat perustaneet jonkun järjestön. Yksi tyyppi esim., joka oli jo yrittänyt itsemurhaa oli ottanut niihin yhteyttä ja saanut apua. Turha sitä jäädä itkemään, mitä joku terveyskeskus tekee, pitää toimia itse.

 

[ms.qvist]

Perustaa järjestön. A-Studiossa oli juttu Berliinistä, jossa saksalaiset Afganistanin veteraanit, jotka kärsivät posttraumaattisista oireista, olivat perustaneet jonkun järjestön. Yksi tyyppi esim., joka oli jo yrittänyt itsemurhaa oli ottanut niihin yhteyttä ja saanut apua. Turha sitä jäädä itkemään, mitä joku terveyskeskus tekee, pitää toimia itse.

Tavallaan tämä on jo nykyaikaa kun on erilaisia mielenterveysjärjestöjä, kuten Mielenterveydenkeskusliitto tjsp, sen alla on sitten paikallisjärjestöjä. Näiden lisäksi on muita kolmannensektorin palveluja tarjolla sekä yksityisten ihmisten pyörittämiä tukiryhmiä ja -palstoja, joiden taso on hyvin kirjava. Olen toiminut aikanaan eräällä palstalla modena ja muissa toimitehtävissä, huomasin, että se oli hyödyksi monelle apua kaipaavalle, mutta toisaalta jos ilmeni sisäisiä ristiriitoja (kuten kävi muutaman kerran) ongelmia ilmaantui todella paljon, koska suurin osa ihmisistä oli enemmän tai vähemmän psyykkisesti ja osa myös fyysisesti rikki ts. olisi hyvä, jos tällaisen palstan "vetäjä" olisi itse suhteellisen hyvissä voimissa ja kykenisi kontrolloimaan tilannetta jos/kun homma karkaa käsistä. Tilanne tällä palstalla oli kuitenkin toinen, joten ongelmatilanteiden seurausten selvittely oli hyvin tuskallista, tämä oli eräs syy muutaman muun oheen siihen miksi luovuin tehtävistä palstalla ja myöhemmin kirjoittelun palstalle. Mutta pidän hyvänä sitä, että on olemassa erilaisia palstoja ja uskon että niistä moni saa paljon apua. Sain minäkin aikanaan ja tämä palsta ja sen ihmiset omalta osaltaan kannustivat minua jatkamaan ja jaksamaan.

vlad.

 

[Ted Raikas]

Tässä kun olen nyt psykiatrin luona käynyt ja keskiviikkona on uusi käynti, niin on tietysti lääkityksen aloittamisesta ollut puhetta. Olen jotenkin perinteisesti ollut skeptinen niiden suhteen ja luottanut enemmän keskustelun voimaan ja kun asioita käydään läpi ja käsitellään. Valvooko ne jotenkin, että ottaako potilas lääkkeitään vai ei? Huomaako sen esimerkiksi? En nyt täysin ole tyrmäämässä ajatusta, että aloittaisin lääkkeiden popsimisen, mutta tietysti se kammottaa kun ajattelee, miten persoonallisuuteni voi ehkä muuttua.

Toisaalta tämä nykyinen persoonallisuus on sen verran pahasti ailahteleva ja äärimmäisistä tunteista toisiin poukkoileva, niin joku tasaantumisvaihe voisi tehdä hyvää.

Näettekö, että lääkkeistä kieltäytyminen olisi jossain tapauksissa hyvä asia? Vai kannattaako rohkeasti vaan kokeilla.

Pysyvään lääkkeiden käyttöön en kyllä haluaisi joutua, mutta sitähän ei voi tietää onko se pidemmässä juoksussa parempi ratkaisu vai ei.

 

[HIFK]

Tuossa inttiketjussa tulikin jo käsiteltyä omaa masennusta, jonka takia olinkin hoidettavana pöpilässä. Ehkä hieman tunnen sellaista itsessä tällä hetkelläkin.

Eli viime ajat ovat olleet itselle aika vaikeita, kun töitä ei näin pieneltä paikkakunnalta tahdo löytyä millään. Rahaa ei ole käydä oikein missään, mitä nyt jotain harrastuksia saa rahoitettua. Lätkämatseissa sun muissa ei vain pääse käymään, kun sossun tuilla elelen. Vähän aikaa olinkin syksyllä töissä, mutta silloin menikin hyvin. Pääsi käymään matseissa, töissä oli porukkaa ja tekemistä, mutta nyt ei ole oikein mitään. Niin masennusta on alkanut pukkaamaan päälle.

Myöskin kaverien vähyys on asia, mikä masentaa joskus paljonkin. Futisreeneissä ja salilla käyn, mutta sieltä ei vain löydy sellaisia henkilöitä, joiden kanssa voisi olla myös vapaa-ajalla. Kertaakaan en ollu armeijan aikana masentunut, mutta silloin olikin muiden pakko olla meikäläisen kanssa ja oli koko ajan jotain tekemistä. Nyt taas on tullut karu arki vastaan.

Rauhanturvaajatouhut alkoi kiinnostamaan jo armeijan alussa ja nyt varsinkin, kun ei oikein ole mitään muutakaan. Tapahtumissa tai missään muussakaan ei voi käydä, kun pakko säästää rahaa. Oikeastaan masennuksen taso vaihtelee sen mukaan, miten paljon on tekemistä ja seuraa. Pitkiä aikoja ilman mitään, niin on aika rankkaa. Kesä olikin näin pienellä paikkakunnalla erittäin hienoa aikaa, vaikka töitä ei silloinkaan ollut. Rahasta ei ollut niin paljoa pulaa, niin pääsi käymään ympäriinsä ja aina oli edes jotain porukkaa jossain.

Työkkärissä noita erilaisia kursseja sun muita kävin kyselemässä, mutta eipä siellä oikein mitään tiedetty. Pieni paikkakunta, vielä pienemmät resurssit. Töitä kun edes saisi niin olisi hyvä.

 

[ELÄKELÄINEN]

En nyt täysin ole tyrmäämässä ajatusta, että aloittaisin lääkkeiden popsimisen, mutta tietysti se kammottaa kun ajattelee, miten persoonallisuuteni voi ehkä muuttua.

Pysyvään lääkkeiden käyttöön en kyllä haluaisi joutua, mutta sitähän ei voi tietää onko se pidemmässä juoksussa parempi ratkaisu vai ei.

Turhia pelkoja. Ei muutu persoonallisuus mihinkään. Vituttaa vaan vähemmän ja nimenomaan hommat tasaantuvat. Kaikki hoituu entistä paremmin.

Samoja pohdin itsekin aikanaan, että varmasti en mitään lääkkeitä ikinä ota vaikka miltä tuntuisi. Onneksi taivuin. En ole tässä tapauksessa ainoa joka lääketiedettä kiittää.

Sinänsä oikea lääkitys + terapia on sitten oma optimointinsa. Mutta kyllä se siitä. Jota en muuten olisi joku aika sitten lausunut. Ehkäpa alkaa vielä jääkiekkokin joskus taas kiinostaa.

 

[Hemingway]

Turhia pelkoja. Ei muutu persoonallisuus mihinkään. Vituttaa vaan vähemmän ja nimenomaan hommat tasaantuvat. Kaikki hoituu entistä paremmin.

Tuo on virallinen totuus, mutta kokemuksien perusteella näyttäisi olevan toisin. Kaikki eivät esimerkiksi miellä elämää erityisen mielekkääksi, jos hommat tasaantuvat. En minäkään tahtoisi eroon rajuista ja nopeasti vaihtelevista tunteistani. Nautin niistä ja käytän niitä työkaluna. Tahtoisin eroon ainoastaan ahdistuksestani ja itsetuhoisuudestani.

 

[Ted Raikas]

Tuo on virallinen totuus, mutta kokemuksien perusteella näyttäisi olevan toisin. Kaikki eivät esimerkiksi miellä elämää erityisen mielekkääksi, jos hommat tasaantuvat. En minäkään tahtoisi eroon rajuista ja nopeasti vaihtelevista tunteistani. Nautin niistä ja käytän niitä työkaluna. Tahtoisin eroon ainoastaan ahdistuksestani ja itsetuhoisuudestani.

Aivan. Tietyllä tapaa näen, että oma impulsiivisuuteni, tunneasioissa ja miksei muissakin asioissa on kyllä ehdottomasti sitä omaa itseäni ja varmasti piirre, mistä monet minussa pitää. Kuitenkin, nuo piirteet näin ylikorostuneena on usein omiaan ajamaan ahdinkoon, missä ahdistuminen, epävarmuus ja pelkotilat alkaa jyllätä. Vien itseäni siis liiankin äärimmäisille poluille ja jos siellä kompastuu tai menee vikaan, niin hommat romahtaa kerralla. Pidemmän päälle siis voimia syövää ja tuskallista.

Eli ehkä jonkinlainen aikalisä (heh) voisi olla paikallaan. Sinänsä en miksikään liian tasapainoisen tasapaksuksikaan haluaisi muuttua. Silti, jonkinlainen elpyminen ja kyvykkyys saada elämän eri puolista kii olisi nyt prioriteetti nro. 1.

Luultavasti ainakin lähden kokeilemaan niitä lääkkeitä ja katson, jos lisääntyisi se taito sisäistää niitä hyviä neuvoja ja ohjeita, jotka sinänsä ymmärrän... mutta joiden sisäistäminen ja soveltaminen käytännössä on vaikeaa.

 

[Hemingway]

Luultavasti ainakin lähden kokeilemaan niitä lääkkeitä ja katson, jos lisääntyisi se taito sisäistää niitä hyviä neuvoja ja ohjeita, jotka sinänsä ymmärrän...

Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Ei lääkkeiden kokeilemisesta haittaakaan ole. Ne saattavat tuoda elämään enemmän kuin viedä siitä, jos ne nyt jotain edes vievät.

Tarkoitukseni oli kyseenalaistaa lääkkeiden kaikkivoipaisuuden ylistys. Kun suomalaisista 750 000 nielee tabuja pysyäkseen kasassa, herahtaa mieleen, etteivät ainakaan kaikki nämä ihmiset ole henkisesti sairaita. Joko työelämä ja kulttuurin levottomuus on ylittänyt ihmisen sietokyvyn tai sitten terveyden käsite on kaventunut hävyttömästi.

Minusta lääkkeitä kannattaa syödä silloin, kun ei yksinkertaisesti muuten jaksa tai kun aivoissa on jokin perusvinksahdus. Inhimilliseen kuohuntaan tai sopeutumattomuuteen lääkkeitä ei pitäisi syödä.

 

[tant gredulin]

Tarkoitukseni oli kyseenalaistaa lääkkeiden kaikkivoipaisuuden ylistys. Kun suomalaisista 750 000 nielee tabuja pysyäkseen kasassa, herahtaa mieleen, etteivät ainakaan kaikki nämä ihmiset ole henkisesti sairaita. Joko työelämä ja kulttuurin levottomuus on ylittänyt ihmisen sietokyvyn tai sitten terveyden käsite on kaventunut hävyttömästi.

Luulen, että suurin ongelma on se, ettei työuupumusta tunnusteta sairasloman arvoiseksi diagnoosiksi. Masennus sen sijaan on 'hyväksytty' sairaslomaan johtava diagnoosi. Kyllähän siinä tietysti niinkin käy, että uupumus johtaa masennukseen, kun se jatkuu riittävän kauan. Tai sitten ihan fyysisiin sairauksiin - joskus kroppa on viisaampi kuin pää :)

Työelämässä kärsivät lähes kaikki. Ne joilla on töitä, on niitä yleensä liikaa ja ne, joilla ei ole töitä, tuntevat itsensä tässä työtä arvostavassa ilmapiirissä arvottomiksi. Kumpikin osapuoli saa lääkitystä.

Oman lääkityksensä suhteen on syytä olla varovainen, mutta ei peloissaan :) Lopettaminenkin on suhteellisen helppoa, sillä ymmärtääkseni suurinta osaa masennustapauksista lääkitään kuitenkin nk. 'kolmannen sukupolven' masennuslääkkeillä. Näiden koukutustaipumus ja sivuvaikutukset ovat häviävän pieniä verrattuna aikaisempiin.

 

[Ted Raikas]

Minusta lääkkeitä kannattaa syödä silloin, kun ei yksinkertaisesti muuten jaksa tai kun aivoissa on jokin perusvinksahdus. Inhimilliseen kuohuntaan tai sopeutumattomuuteen lääkkeitä ei pitäisi syödä.

Totta, mutta milloin tunnistaa mistä on kyse? No, se on tietysti alan ammattilaisen tehtävä viime kädessä ja hekin ovat erehtyväisiä, kuten me kaikki.

Eli inhimillinen kuohunta ja sopeutumattomuus voivat johtue monenlaisista syistä. Mitkä niistä on normaaleja ja terveitä ja mitkä ei? Voiko jotkut asiat laskea "asenteen" piikkiin, kenties. Tuollaisten arvailu on vaan vaarallista ja vaikeaa.

Olen minä itsekin pohtinut vuosikaudet, että onko kaikki pelkästään asennoitumisongelman tekosia, vai onko siinä muutakin. En sinänsä väitä, etteikö asenteessa voisi olla parannettavaa, totta kai on ja masennuksessakin ihmisen itse on lopulta tehtävä se työ ja nostettava itsensä suosta. Mietin sitä kun vihdoin ja viimein hakeuduin apuun, että kenties lääkkeet ja terapia voisi nostaa kykyä parantaa sitä "asennetta".

 

[Hemingway]

Totta, mutta milloin tunnistaa mistä on kyse? No, se on tietysti alan ammattilaisen tehtävä viime kädessä ja hekin ovat erehtyväisiä, kuten me kaikki.

Alan ammattilaiset eivät tunnista paskaakaan. Olen elänyt suuren osan elämästäni hullun välittömässä läheisyydessä, eikä tämä hullu varmasti saisi hullun diagnoosia, koska hän vaikuttaa täysin normaalilta, suorastaan nasevalta ja tasapainoiselta. Hänen ympäristöönsä kylvämän epävarmuuden ja kauhun määrä on kuitenkin huomattava.

Tämän hulluudenlajin kriteereissä sentään myönnetään, että diagnoosi on vaikea tehdä ja se perustuu usein läheisten kertomuksiin.

Toinen huomattava juonne on se, että päätohtorit ovat kiinnostuneita ihmisten luokittelusta. Heillä on siihen tarve. Kun listaa sitä ja tuota, vaikkapa vain ihan arkisiakin mutta voimakkaita tunteita, niin jovain tiaknoosia napsuu. Jokaikinen ihmiselämän mutka voidaan tänä päivänä kääntää latinaksi.

Huolestuttaa pirusti, koska maailma on muuttumassa niin normaaliksi, ettei tänne enää normaali ihminen mahdu.

 

[Ted Raikas]

Kieltämättä tahtoo usein olla niin, että ihmisen persoonallinen piirre tulkitaan mielentilahäiriöksi tai persoonallisuushäiriöksi, koska se poikkeaa jotenkin "kaavasta".

Tokihan ne häiriöitä tai "häiriöitä" voikin olla, mutta se ei tietenkään tarkoita, etteikö ihminen voisi pärjätä/selvitä. Selviäähän monet aspergerin syndroomastakin kärsivät. Toki heillä voi olla vaikeaa mm. sosiaalisesti tai hankaluuksia sopeutua, mutta jos se oma vahvuus löytyy ja pääsee sen pariin, niin tulokset voi olla kaikkia miellyttäviä.

Usein pitäisikin keskittyä löytämään ihmisyksilön vahvuudet ja voimistaa, sekä suunnata ihmistä niiden pariin. Uskoisin, että se voisi ehkä tiettyä masennusta ja syrjäytymistä ehkäistäkin.

Helpommin sanottu kuin tehty tietysti. Nämäkin asiat pitäisi jo silloin ottaa esille kun ihminen on lapsi ja muotoutumassa.

 

[Hemingway]

Kieltämättä tahtoo usein olla niin, että ihmisen persoonallinen piirre tulkitaan mielentilahäiriöksi tai persoonallisuushäiriöksi, koska se poikkeaa jotenkin "kaavasta".

Samaan aikaan todelliset poikkeamat voidaan normalisoida. Joku asiantuntija mm. tuumeksi, että toimitusjohtajien joukossa on huomattava määrä narsistisesta persoonallisuudesta kärsiviä. On ikävää, jos ympäristölle haitalliset ilmiöt normalisoidaan.

Irtoaisikohan tällä jokin diagnoosi? "Luonnettani voisi ehkä kuvailla sanalla "laiska". Jos normaalin ihmisen elämä on uimista, minun elämäni on kellumista."

Selvät masennuksen oireethan tuossa. Passiivisuus...

 

[scholl]

Aivan. Tietyllä tapaa näen, että oma impulsiivisuuteni, tunneasioissa ja miksei muissakin asioissa on kyllä ehdottomasti sitä omaa itseäni ja varmasti piirre, mistä monet minussa pitää. Kuitenkin, nuo piirteet näin ylikorostuneena on usein omiaan ajamaan ahdinkoon, missä ahdistuminen, epävarmuus ja pelkotilat alkaa jyllätä. Vien itseäni siis liiankin äärimmäisille poluille ja jos siellä kompastuu tai menee vikaan, niin hommat romahtaa kerralla. Pidemmän päälle siis voimia syövää ja tuskallista.

Osta kirja Peaks and Valleys. Maksaa muistaakseni 13 euroa Akateemisessa kirjakaupassa. Luet sen parissa tunnissa.

En usko, että mitkään lääkkeet muuttavat oikealla tavalla ihmistä. Kyse on enemmänkin siitä, että negatiivistenkin tuntemusten kautta henkilö oppii tuntemaan itsensä ja jos saa jotain järkevää sisältöä tai tavoitteita elämäänsä niin mielestäni henkilö ei silloin jaksa murehtia pieniä vastoinkäymisiä.

Otan nyt ihan randomina tuosta kirjasta katkelman sivulita 21-22, joka nyt sattui aukeamaan eteeni: "Peaks and Valleys are connected. The errors that you make in today's good times create tomorrow's bad times. And the wise things you do in today's bad times create tomorrow's good times... So we actually create our own good and bad times, far more than we realize."

 

[Morgoth]

Toinen huomattava juonne on se, että päätohtorit ovat kiinnostuneita ihmisten luokittelusta. Heillä on siihen tarve. Kun listaa sitä ja tuota, vaikkapa vain ihan arkisiakin mutta voimakkaita tunteita, niin jovain tiaknoosia napsuu. Jokaikinen ihmiselämän mutka voidaan tänä päivänä kääntää latinaksi.

Nojaa, onkohan tuo ihan noinkaan? Normaaliudesta voidaan keskustellla loputtomiin, mutta toisaalta kun lukee mt-ongelmaisten palstoja, niin onhan se vähän huvittavaa esim. skitsofreenikon kirjoittaessa että suljetulla on natsimeininki ja hirveän tiukkaa tarkkailua ja valvontaa jne. En sitäkään sano etteikö sielläkin olisi luultavasti oomat gelmansa, mutta onhan se ehkä hieman sama jos personallisuushäiriöinen kiivasti valittaa, että häntä yritetään vain kategorisoida ja vain 'erilaisuudesta' saa diagnoosin. Öh, kuuluisiko tuollainen käytös osana sairauteen? Eipä varmaan esim. narsisti luultavasti hakeudu koskaan psykiatrille eikä se näy ulkopuolisille niin silmiinpistävästi kuin vaikkapa joku maniassa oleva joka pahimmillaan viedään hoitoon ilman omaa tahtoa.

 

[Hemingway]

Nojaa, onkohan tuo ihan noinkaan?

On. Psykoosien suhteellinen osuus väestössä on pysynyt samana kauan aikaa, vuosikymmenet tai -sadat. Se selittyy siten, että psykoosit on helppo diagnosoida. Kun ihmisen todellisuudentaju vääristyy rajusti, sen näkevät kaikki. Harhaisuudesta ei ole epäselvyyttä.

Mutta kun katsot lievempien mielenterveys- tai persoonallisuushäiriöiden kriteereitä, huomaat, että ne sopivat vähän jokaiseen. Sellaista ihmistä ei olekaan, jota ei voisi jollain leimalla lyödä.

Kun kriteeristö on väljä ja kattaa mittavan siivun tavanomaisesta inhimillisestä kuohunnasta, irtoaa diagnooseja helposti. Entinen väsymys on uupumusta, jolla ei saa enää sairaslomaa. Siksi lääkäri kääntää sen masennukseksi. Todellisuudessa kysymys ei aina ole kuitenkaan sairaudesta vaan liiasta kuormituksesta. Kulttuurissamme normaalit reaktiot epänormaaleihin ärsykkeisiin on alettu tulkita sairaudeksi. Yksilöllinen psykokulttuurimme rakastaa selittämistä yksilöstä käsin, vaikka todellisuudessa ongelmat ratkeaisivat paremmin selittämällä ympäristöstä käsin.

Valita pomolle, älä lääkärille! Hoida syytä, älä sairautta.

 

[Ramchester]

Otan nyt ihan randomina tuosta kirjasta katkelman sivulita 21-22, joka nyt sattui aukeamaan eteeni: "Peaks and Valleys are connected. The errors that you make in today's good times create tomorrow's bad times. And the wise things you do in today's bad times create tomorrow's good times... So we actually create our own good and bad times, far more than we realize."

Kuulostaa ihan siltä, että Jari sarasvuo olisi ollut psyykkaamassa pukukopissa Hifkin pelaajia tämän kirjan opeilla: "Älkää tehkö virheitä, koska niiden takia paska osuu tuulettimeen. Hyvää peliä, pojat! Nakkikattila kotiin...D'oh!"

 

[Morgoth]

Mutta kun katsot lievempien mielenterveys- tai persoonallisuushäiriöiden kriteereitä, huomaat, että ne sopivat vähän jokaiseen. Sellaista ihmistä ei olekaan, jota ei voisi jollain leimalla lyödä.

Mitkä ovat lieviä? Esim. narstinen, paranoidinen, epävakaa persoonallisuushäiriö kriteerit eivät ainakaan itseeni osu enkä usko että suurimpaa osaan muista. Sosiaalisten tilanteiden pelko?

Kun kriteeristö on väljä ja kattaa mittavan siivun tavanomaisesta inhimillisestä kuohunnasta, irtoaa diagnooseja helposti.

Esim. mistä?

Entinen väsymys on uupumusta, jolla ei saa enää sairaslomaa. Siksi lääkäri kääntää sen masennukseksi.

Eihän tuossa ole vika masennuksen kriteereissä vaan siinä että lääkärin 'on pakko' tehdä noin byrokraattisista syistä.

 

[Hemingway]

Mitkä ovat lieviä?

Lieviä ovat sellaiset, joiden kanssa aikaisemmin pärjäsi hyvin työelämässä. Ihminen saattoi olla lievästi vajaakuntoinen eikä pystynyt tekemään täyttä työpanosta, mutta häntä roikotettiin mukana ja hänelle maksettiin täysi palkka. Sosiaalinen yhteisö ja arjen rytmi tukivat selviämistä. Siitä se elämä lutviutui askel kerrallaan ja saattoi selvitä ajan myötä kokonaankin.

Nykyisessä psykokulttuurissa toimintakyvyn liukumat on poistettu. Joko sä painat duunia vittu täysillä tai sit sä makaat kotona. Ihmiselämän inhimillinen monimuotoisuus on korvattu konekäsityksellä.

Tällainen ihmiskäsitys ei ole kenenkään etu. Se on taakka sekä vajaakuntoisille yksilöille että yhteiskunnalle, koska diagnoosiksi lyöty vajaakuntoisuus johtaa helposti pysyvään aktiivisen yhteiskunnan ulkopuolelle siirtymiseen. Työnantajille jokusen vuoden kotona maannut diagnosoitu ei enää kelpaa, vaikka olisi kuinka työhaluinen ja -kuntoinen.

Erilaisista vaikeuksista kärsineenä tiedän hyvin, ettei toimintakykyni ole joko-tai. Joissain asioissa olen selvästi muita pystyvämpi, mutta toisissa jumitan muiden jäljessä. Minunlaiseni diagnosoimalla viedään ihmiseltä helposti toimintakyky kokonaan. Diagnosoidulta katoavat elämän toimivatkin osa-alueet.

 

[Aatos]

Mutta kun katsot lievempien mielenterveys- tai persoonallisuushäiriöiden kriteereitä, huomaat, että ne sopivat vähän jokaiseen. Sellaista ihmistä ei olekaan, jota ei voisi jollain leimalla lyödä.

Kun kriteeristö on väljä ja kattaa mittavan siivun tavanomaisesta inhimillisestä kuohunnasta, irtoaa diagnooseja helposti. Entinen väsymys on uupumusta, jolla ei saa enää sairaslomaa. Siksi lääkäri kääntää sen masennukseksi. Todellisuudessa kysymys ei aina ole kuitenkaan sairaudesta vaan liiasta kuormituksesta. Kulttuurissamme normaalit reaktiot epänormaaleihin ärsykkeisiin on alettu tulkita sairaudeksi. Yksilöllinen psykokulttuurimme rakastaa selittämistä yksilöstä käsin, vaikka todellisuudessa ongelmat ratkeaisivat paremmin selittämällä ympäristöstä käsin.

Valita pomolle, älä lääkärille! Hoida syytä, älä sairautta.

Itse käytän diagnoosia vain ja ainoastaan työkaluna toisen ihmisen ymmärtämiseen. Se että joku käyttää diagnoosia väljästi tahi huolimattomasti on ainoastaan ko. henkilön ammattitaidon puutetta. Ammatti-ihmiset eivät ole homogeeninen yhteisö millään alalla - yleistäminen on aika hedelmätöntä.


Se että ymmärrämme ihmisten oirehtivan ympäristön vuoksi ei ole mitenkään uutta. Sosiaalisesti ahtaat tilat tarjoavat sairastuneella vähän liikkumatilaa jolloin mieli saattaa oirehtia, jos tähän on taipumusta.

Selittäminen yksilöstä tai ympäristöstä käsin ei ratkaise mitään. Keinoja voi käyttää suhteessa molempiin. Esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko on aika usein yksilön väärin tulkittua todellisuutta jolloin mielessä käynnistyy ikiaikainen taistele tai pakene -reaktio.

Tuo reaktio ei palvele firman palaverissa, mutta on hyvinkin tehokas jos olet jäämässä linja-auton alle.

Myytti siitä että ennen vanhaan huolehdittiin sairastuneesta yksilöstä ei aina pidä paikkaansa, väitän jopa että se on näinä päivinä yleisempää. Tämä ei toki poista yksittäisen ihmisen tässä suhteessa kokemaa ahdinkoa.

Ihmisellä on kuitenkin aina vastuu omasta itsestään. On diagnoosi tai ei.

 

[scholl]

Kuulostaa ihan siltä, että Jari sarasvuo olisi ollut psyykkaamassa pukukopissa Hifkin pelaajia tämän kirjan opeilla: "Älkää tehkö virheitä, koska niiden takia paska osuu tuulettimeen. Hyvää peliä, pojat! Nakkikattila kotiin...D'oh!"

Minä näen niin, että suurin osa tämän ketjun kirjoittajista eivät ole hulluja, vaan he ajattelevat väärin. Virheiden tekeminen ei tapahdu pääasiassa teossa, vaan ajatuksissa. Tasapainoa elämään pitää saada oman tasapainottavan ajattelun kautta. Pitää osata arvostaa myös niitä asioita, joita on, eikä pelkästään haikailla sellaista, mitä ei ole ja ennen kaikkea lopettaa kuvitella, että asiat ovat paremmin kuin ne ovat silloin, kun mieliala on korkealla ja samoin lopettaa kuvitella, että asiat ovat huonommin kuin ne ovat silloin, kun mieli on maassa. Tuossahan on syy, miksi monet asiat tuntuvat paremmilta yön yli nukuttua.

 

[ELÄKELÄINEN]

Tuo on virallinen totuus, mutta kokemuksien perusteella näyttäisi olevan toisin. Kaikki eivät esimerkiksi miellä elämää erityisen mielekkääksi, jos hommat tasaantuvat. En minäkään tahtoisi eroon rajuista ja nopeasti vaihtelevista tunteistani. Nautin niistä ja käytän niitä työkaluna. Tahtoisin eroon ainoastaan ahdistuksestani ja itsetuhoisuudestani.

Mikä ihmeen virallinen totuus?
Hommat eivät tunnu itseltäni yhtään tasaantuneen, vaan olen sen muilta saanut kuulla. Kertakaikkiaan loistavaa. Hyvä käytös on aika hyvä työkalu.

Olen aika paljon tätä medikalisaatiota pohdiskellut ja ottanut asioista selvää. Tässä ketjussa on kyllä aika hurjaa kelausta. Toivottavasti se ei ketään estä ammattiapuun hakeutumista ja oikeaa hoitoa lääkityksineen.

 

[Hemingway]

Selittäminen yksilöstä tai ympäristöstä käsin ei ratkaise mitään. Keinoja voi käyttää suhteessa molempiin.

Laajempi näkökulma auttaisi monia. Kun ihminen ei kestä työn aiheuttamaa stressiä, voidaan hänet kuitenkin pitää kiinni elämässä sovittamalla työtehtävät hänen toimintakykyynsä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan 80-prosenttisesti työkykyinen ohjautuu helposti kokonaan pois työelämästä.

Olen kokenut kaikkein tärkeimmäksi omassa selviämisessäni liikkeen. Kun liike pysähtyy, romahtaa toimintakykykin. Niin kauan kuin katse pysyy tulevassa ja ajatukset keskittyvät sisäisen sijaan ulkoiseen, homma toimii.

Mielenterveystyössä kuitenkin lähdetään yksilön sisäisestä. Yksilöä yritetään auttaa sopeutumaan ympäristöön sen sijaan että ympäristöä pyrittäisiin muokkaamaan yksilölle sopivaksi. Monissa tapauksissa tällainen filosofia on hedelmätön, koska se liiallisella haastavuudellaan passivoi toimivan ja aktiivisen ihmisen.

Ongelmat eivät suinkaan ratkea niitä kohtaamalla vaan niitä väistelemällä. Näin on ollut ainakin omassa elämässäni. Mitä enemmän olen yrittänyt ongelmiani ratkoa ja niistä vastuuta kantaa, sitä suuremmiksi ne ovat paisuneet ja sitä heikommaksi on toimintakykyni käynyt. Mutta kun olen väistellyt ongelmia, on toimintakykynikin alkanut palautua. Ylitunnollisuuteen sairastunutta ihmistä ei kannata hoitaa vetoamalla hänen vastuuntuntoonsa tai ongelmien ratkaisemiseen. Se vain pahentaa sairautta.

Iäkäs akateemisesti kouluttautunut lähisukulaiseni kärsi erilaisista peloista yli nelikymppiseksi, mutta selvisi silti työelämässä. Hän kertoi, että kun ikää tuli tarpeeksi, niin pelot vain yhtäkkiä katosivat. Hänkin ohjeisti minua väistelemään pelkojani, koska ei niitä ratkaistakaan voi. Ne ratkeavat sitten kun ovat ratketakseen. Jos niihin tikarilla tikkaa, ne kasvattavat itseensä vain uutta solukkoa.

Stressiä eli ratkaisukeskeistä mieltä ei kannata pitää yllä. Liike auttaa.

 

[Hemingway]

ja ennen kaikkea lopettaa kuvitella, että asiat ovat paremmin kuin ne ovat silloin, kun mieliala on korkealla ja samoin lopettaa kuvitella, että asiat ovat huonommin kuin ne ovat silloin, kun mieli on maassa. Tuossahan on syy, miksi monet asiat tuntuvat paremmilta yön yli nukuttua.

Tämä on sen verran hyvin sanottu, että pitää pistää provo-Schollille muutama piste. Elämää on elettävä eteenpäin. On pysyttävä liikkeessä. Takertuminen hetkiin ei kannata. Hetkiä tulee ja menee.

 

[Aatos]

Laajempi näkökulma auttaisi monia. Kun ihminen ei kestä työn aiheuttamaa stressiä, voidaan hänet kuitenkin pitää kiinni elämässä sovittamalla työtehtävät hänen toimintakykyynsä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan 80-prosenttisesti työkykyinen ohjautuu helposti kokonaan pois työelämästä.

Olen kokenut kaikkein tärkeimmäksi omassa selviämisessäni liikkeen. Kun liike pysähtyy, romahtaa toimintakykykin. Niin kauan kuin katse pysyy tulevassa ja ajatukset keskittyvät sisäisen sijaan ulkoiseen, homma toimii.

Mielenterveystyössä kuitenkin lähdetään yksilön sisäisestä. Yksilöä yritetään auttaa sopeutumaan ympäristöön sen sijaan että ympäristöä pyrittäisiin muokkaamaan yksilölle sopivaksi. Monissa tapauksissa tällainen filosofia on hedelmätön, koska se liiallisella haastavuudellaan passivoi toimivan ja aktiivisen ihmisen.

Ongelmat eivät suinkaan ratkea niitä kohtaamalla vaan niitä väistelemällä. Näin on ollut ainakin omassa elämässäni. Mitä enemmän olen yrittänyt ongelmiani ratkoa ja niistä vastuuta kantaa, sitä suuremmiksi ne ovat paisuneet ja sitä heikommaksi on toimintakykyni käynyt.

Tottahan toki laajempi näkökulma auttaisi (ja auttaa) monia. Kuitenkin yksin kopissaan istuva terapeutti omaa vähän yhteiskunnallisia keinoja siihen vastapäätä istuvaan. Työterveydessä ja työsuojelussa pyritään ottamaan laajempia tulokulmia asioihin, joskus onnistuen, mutta aika usein tavattoman riittämättömästi. Keinovalikoima loppuu.

Se että liike auttaa elämässäsi ei poista tosiasiaa että useilla ei auta. Kognitiivisessa terapiassa tätä asiaa käsitellään paljon, ja tarjotaan työkaluja pysähtymiseen. Tutkitusti hyvin onnistuen.

Itselläkin oli pahoja ongelmia ja yritin paeta niitä erilaisten systeemien kautta esim. päihteillä, liikkumalla ja välttelemällä. Välillä tuo onnistui mainiosti, mutta kuitenkin pidemmän päälle siitä syntyi lisäpaineita. Puhutaan ns. kamppailustressistä joka kuormittaa systeemiä lisää. Ikuisesti ihminen ei voi paeta.

Tuo hedelmätön filosofia sopii huonosti psykiatrian puolelle. En tiedä miten käytännön työssä voi auttaa bipoläärihäiriöä sairastavaa kuin yksilökeskeisesti ?

Asioita on kiva pyöritellä sosiologisesta näkökulmasta, mutta ahdistunutta itsemurhavaarassa olevaa ihmistä se ei auta. Sitä yksilöa ei filosofia akuutissa tilanteessa kiinnosta..

Se että pärjäät paremmin asioita väistelemällä kuin asioita kohtaamalla, ei kerro tuon toimivuudesta yleisellä tasolla yhtikäs mitään. Asiaa on tutkittu todella paljon..