Taudinkuvana depressio

[mjr]

Kun muutama vuosi sitten puhkesi sarkoidoosi, sain aika vahvan kortisoni-kuurin, ja se vasta olikin hyödyllinen, joskin todella outo, kokemus - sarkoidoosi oli vetänyt jaksamisen minimiin, ja edessä oli muutto ja työpaikka oli vasta vaihtunut ulkoistuksen myötä pienestä sisäisestä IT-firmasta valtavaan monikansalliseen byrokratia-jättiin, mikä oli lisännyt työpaineitani todella paljon. Kortisoni todellakin massiivisesti lisäsi tuottavuuttani ja kilpailukykyäni: heräsin ennen viittä, enkä väsyneenä vaan energisenä, ja muutto sujui kuin leikiten eikä myös - periaatteessa äärimmäisen stressaava - työkään päälle painanut. Se oli kyllä puhdasta dopingia. Voin hyvin kuvitella, että tässä sangen kovassa kilpailuyhteiskunnassa jotkut pyrkivät käyttämään hyödyksi lääketiedettäkin. Kennedyllähän muuten oli presidenttikaudellaan pysyvä ja korkea kortisoni-lääkitys ja piti eettisesti vahvasti kyseenalaista lääkäriään ihmeidentekijänä.

 

[scholl]

Tarkoituksenani oli avautua ongelmistani, mutta hyvä kun olin istumaan kerennyt, niin jo oltiin pilleripurkkia tarjoamassa ratkaisuksi.

No onko pakko ottaa ensimmäinen tarjoutuja vastaan. Toni Sopranosilla on tyyppi, jolle voi jutella ilman pillereitä, samoin Adrian Monkilla. Veikkaan, että tuossa on kysymys jostain provikasta, lääkkeitä määräämällä lääkärit tienaavat paremmin kuin pelkällä puhumisella.

 

[Surukuku]

...

Vähän mietityttää tämä koko kuvio. Kai se siellä mielentilan tutkimuksessa sitten selviää. Haluaisin vaan kysyä muilta, että kuuluuko johonkin mielenterveydelliseen oireeseen pakkomielteinen ihastuminen, niin, että se valtaa lähes koko ajattelun ja sitten siihen samaan liittyvää kaiken romahtamista ja toivottomuutta. Kyllähän tuo nyt pätee sinänsä ihan lähes kaikkiin ihmisiin tavalla tai toisella, mutta en tiedä onko se jokaisella noin äärimmäisyyksiin menevää? En ole kauheasti matkustellut muiden mielissä.

Eli onko tuollainen ihan masennukseen liittyvää, vai johonkin muuhun mahdolliseen häiriöön? Jos nyt joku saa mitään tolkkua mitä selitän.

...

Ensinnäkin minun on sanottava, etten tunne esim. bipon taudinkuvaa juuri ollenkaan ja toisekseen, kuten Mikkellekin mainitsin, juuri mikään ei ole vertailukelpoista näissä mt-jutuissa.

Nyt kuitenkin mieleeni väkisinkin nousee ajatus, omien karvaiden kokemusteni kautta, kuinka herkällä ja haavoittuva sairastuneen itsetunto oikein onkaan.
Toisaalta on kova tarve tulla hyväksytyksi ja on valmis "laittamaan kaiken peliin", ainakin vähän aikaa, jos vain joku toinen osoittaa mielenkiintoa ja hyväksyntää itseä kohtaan.
Toisaalta pienikin pettymys ja vastoinkäyminen murentaa tuon hauraan, positiivisten asioiden/tapahtumien ansiosta nousseen itsetunnon niin kovin helposti.
Eli - en puhuisi mistään pakkomielteenomaisesta tarpeesta ihastua, tms. vaan ihan vain tietystä, yleensä pääosin lapsuudesta johtuvasta pakottavasta tarpeesta tulla hyväksytyksi, joka mielestäni on kuitenkin eri asia kuin varsinainen pakkomielle.

No - mikä neuvoksi?

Hyvä itsetunto => rauhallisempi mieli ja elämänlaatu, joka nousee itsensä hyväksymisestä - senhän me kaikki toki tiedämme.
Kuinka siis oppia hyväksymään itsensä, olemaan itselleen armollinen silloinkin, kun on omasta (ehkä muidenkin mielelestä) tehnyt/jättänyt tekemättä jotain, mikä tuntuu nöyryyttävältä/pahalta/raivostuttavalta, jne...

Tähän kysymyksen haen itsekin päivittäin, eri tilanteissa, vastausta eli sopivaa tapaa toimia - ja välillä osaan, välillä en. Minulle oli tärkeää tiedostaa, että ensin minun tulee tulla toimeen itseni kanssa, sitten voin tulla toimeen muidenkin kanssa itseäni alistamatta ja sortamatta - ei pidä olla "ulkoaohjautuva".

Kaikki siis lähtee itsestä, syvältä sisältä, oman elämänsä tiedostamisesta, omien rajoitustensa ja ennen kaikkea oman yksilöllisyytensä hyväksymisestä:
Ei ole ketään toista samankaltaista!

Edit: Vaikuttaa sananhelinältä eikä sisällä mitään konkreettista, mutta ainoa aina konkreettinen asia elämässäni (päivittäisten pillereideni ohella) olen minä itse.

 

[Ted Raikas]

Edit: Vaikuttaa sananhelinältä eikä sisällä mitään konkreettista, mutta ainoa aina konkreettinen asia elämässäni (päivittäisten pillereideni ohella) olen minä itse.

Ei, kyllä puhut hyviä sanoja. Juttuja joita itsekin tietyissä mielentiloissa toki ymmärrän ja mikä ironisinta: osaan muille, hiukan samantapaisten asioiden kanssa painiville kertoa. Eli muita osaa auttaa neuvoilla, mutta ei osaa soveltaa niitä itseensä. Se siis todellakin on ironista.

Tuosta hyväksymispuolestahan se on tosiaan kiinni, kuten osuvasti tiivistit - oma mieleni harhaili kun asiaa aiemmassa viestissä käsittelin. Kunhan terapiani alkaa, mihin käsittääkseni pääsen (sitä en tiedä milloin) on tuosta yhdessä lapsuuden kokemusten kanssa tietysti osattava puhua.

Varmaan tulee tähän ketjuun vielä asiaa, vaikka ei ehkä tahtoisi...

 

[kiljander]

Aika erilaisia mutta mielenkiintoisia näkemyksiä syistä suoritusyhteiskunnasta demareihin. Heh. Myönnän kyllä (työ)elämän kovuuden nykyään ja itsekin olen tajunnut että se ei vain ainakaan yritysmaailmassa sovi kaikille. Itselläni muutama vuosi sitten orastanut burnout töissä korjaantui sillä että tunnustin tosiasian: tämä on minun elämäni ja elän sen siten että minusta tuntuu hyvältä enkä ajattele sitä miltä päällepäin pitäisi näyttää tai mitä muut ajattelevat. Duunin suhteen sama juttu: mitä minä kaikken mieluiten teen ja missä olen mielestäni parhaimmillani. Parhaat tulokset syntyvät kun teet sitä mistä tykkäät eikä sitä mistä saat parhaan liksan tai ulkopuolisen arvostuksen.
Elämänlaadun kannalta voi olla viisaamapaa tyytyä pienempään autoon ja kämppään kuin juosta dementialääkkeiden voimalla ympäripyöreää päivää ja roikkua velka- sekä pintakiiltohirressä.

 

[Muhkea]

Toisaalta bipona on joskus vaikea muistaa ...

Siis ei minulla pitäisi olla kaksisuuntainen, vaan "pelkästään" vaikea masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Vaan siis kyseisen sairauden (sekä samalla skitsofrenian) lääkkeitä pienissä määrin on myös määrätty ahdistuksen hoitoon. Ketipinor siis on 25mg - ehkä 150mg määrissä ahdistushäiriöihin (ja unensaantiin) käytetty lääke. Psykooseihin ja kaksisuuntaiseen sitten vähintään 500mg:sta eteenpäin.

Tuo vaikean masennuksen diagnoosi tuli itse asiassa tänään lappua täyttämällä. Eihän se tietenkään mikään tarkka diagnoosi siis ole, mutta varmaan suuntaa-antava ainakin. Suhteellisen monta pistettä sain.

Viimeksi kun sain varsinaisia masennuslääkkeitä (Cipralex), itsetuhoajatukset nousivat toisiin sfääreihin. Tuloksena vaihto tuohon Ketipinoriin. Nyt sitten muutaman kuukauden jälkeen koitetaan Sertralin-nimistä lääkettä. 50mg, aluksi puolikkaina (eli 25mg) aamuisin. Syödä pittää jotta ei tule pahoinvointia... Saapahan nähdä mikä farssi tuostakin tulee.

 

[ms.qvist]

MT-sairauksia tunnistetaan paremmin kuin ennen ja ehkä niihin suhtaudutaan vakavammin, ainakin lääketieteessä.

Sairainta on, että erilaisia lääkkeitä vedetään, että jaksetaan tehdä hulluna työtä ja pärjätä vähillä unilla. Tosin ihmettelen, että millaiset lääkärit määrää mm. dementialääkkeitä työelämässä oleville. Tosin erilaisia nappeja on myös saatavissa muuta kautta?

Eräs syy mt-sairauksien tunnistamisen oheen on mitä ilmeisimmin se, että sairauslomia myönnettäessä "masennus" on pätevämpi syy kuin "työuupumus" ja pian monissa paikoissa "työuupumusta" ei enää edes hyväksytä päteväksi syyksi olla sairauslomalla, joten on oletettavaa, että sairauslomia kirjoitetaan entistä enemmän nimikkeen "masennus" alle, mikä on minusta aivan silkkaa hulluutta. Ihmisille tehdään diagnooseja, jotka eivät käytännössä pidä paikkaansa vain ja ainoastaan sen tähden, koska työssä jaksamista - totaalista uupumista - ei hyväksytä päteväksi syyksi olla poissa töistä. Jos uuvut töitä tehdessäsi, palat loppuun, arvosi on "nolla" - asia kärjistäen. Minusta tällaississa tilanteissa myös työpaikoilla pitäisi hälytyskellojen soida, olipa työpaikka yksityinen, kunnallinen tai valtion. Jokin on vialla jos entistä useampi työntekijä uupuu - palaa loppuun ja pahimmillaan jää pitkille sairauslomille sen tähden, että yhteiskunta, työnantajat - kaikki - vaativat kaikkialla entistä enemmän ja enemmän.

Lääkkeitäkin määrätään summittain, ikävä kyllä. Työnantajat koettavat painostaa työterveyshuollosta vastaavia laitoksia/lääkäriasemia - kokemusta on. Ja sitten on tietenkin pimeät markkinat, joilta lain rajaviivoilla, harmaalla alueella, toimivat yrittäjät hankkivat lääkeitä, jotta työntekijät jaksaisivat entistä paremmin ja entistä pidempään.

vlad.

 

[cottonmouth]

Eiköhän ne syyt ole aika pitkälti juuri näitä mitä luettelit. Joskus ihmiskunnan alkuaikoina stressitekijät tulivat ja menivät. Kun petoeläin oli häädetty tai tapettu pystyttiin ottamaan hetki rennommin. Nyky-yhteiskunnan vaatimukset ovat erilaisia, mutta kuluttavat ihmisen henkistä kapasiteettia miltei 24/7. Suorituskeskeinen kulttuuri, pärjäämisen pakko, häpeä, puhumattomuus jne. Jos et juokse oravanpyörässä yhä lujempaa syrjäydyt,tai sinut sinut syrjäytetään.

Itse en tätä ainakaan omaa tietämystä(?) tai koulutustaustaa vasten välttämättä allekirjoittaisi. Siis väitettä, että "ennen oli helpompaa". Varsinkin, jos aikahaarukka vedetään tuolle välille. Kyllä ihmisen elämä jo ihan lajinakin on ollut henkisestikin superstressaavaa kamppailua hyvin pitkään ja en nyt edes tarkoita suoranaista kilpailua muita ympäristön lajeja vastaan tuhansia vuosia sitten. Itseasiassa koko tuon ajanjakson vetäminen vertailukohdaksi tähän masennuskeskusteluun on jo itsessään melko absurdia, mutta ei toki mitenkään henkilökohtaista. Ainakaan täältä suunnasta.

Jo ihmisen pidentynyt eliniänodote tuo näitä häiriöitä enemmän esiin. On helppo unohtaa, että nykyinen 70-80 vuoden keskimääräinen elinikä on ihan muutamia vuosikymmeniä "vanha". Sata vuotta taaksepäin niin tiputaan 50-60 kymppiin ja ei 30-40 keskiarvostakaan ole kuin muutama vuosisata. Toki tuohon on otettu mukaan korkea lapsikuolleisuus, mutta joka tapauksessa silmänräpäyksiä, kun kokonaisuutta katsotaan. Henkisiä häiriöitä on ollut koko nykyihmislajin historian ajan, kuten esimerkiksi jo kallonporaukset sun muut "pahojen henkien" häätämiset, kertovat. Jotenkin en välttämättä lähtisi suoraan allekirjoittamaan, että näiden häiriöiden määrä olisi aivan käsittämättömästi esim. kymmenessä vuodessa noussut suhteessa koko ihmispopulaatioon. Toki vaatimustaso työelämässä on noussut, mutta toisaalta myös masennusdiagnoosien määrän kasvu on korreloinut melko suoraan työuupumusdiagnoosien vähenemisen kanssa, kuten tässäkin ketjussa olen taannoin kirjoittanut. Eli varmasti tietyllä tasolla tässäkin aiheessa määritelmillä pelataan.

Tarkoitus ei millään tavalla ole väheksyä ihan todellista ongelmaa, ennemminkin ymmärtää sitä.

 

[Hemingway]

Itse en tätä ainakaan omaa tietämystä(?) tai koulutustaustaa vasten välttämättä allekirjoittaisi. Siis väitettä, että "ennen oli helpompaa".

Ennen aivoja käytettiin alle puolet nykyisestä määrästä. Ennen elämässä oli myös selvempi rytmi ja kunnon unet.

Missä välissä aivot saavat levätä, kun monet harrastuksetkin jo keskittyvät ärsykkeiden ympärille?

Minusta aivojen ylikuormittumista voi verrata ylikuntoon. Liika on yksinkertaisesti liikaa. Liikaa ei voi liikkua eikä liikaa voi käsitellä ärsykkeitä. Elämässä pitäisi olla rytmi ja lepoa myös aivoille.

 

[Ötökkä]

Ennen aivoja käytettiin alle puolet nykyisestä määrästä. Ennen elämässä oli myös selvempi rytmi ja kunnon unet.

Missä välissä aivot saavat levätä, kun monet harrastuksetkin jo keskittyvät ärsykkeiden ympärille?

Minusta aivojen ylikuormittumista voi verrata ylikuntoon. Liika on yksinkertaisesti liikaa. Liikaa ei voi liikkua eikä liikaa voi käsitellä ärsykkeitä. Elämässä pitäisi olla rytmi ja lepoa myös aivoille.

Itse olisin sitä mieltä, että ennen elämä oli fyysisesti raskaampaa, nyt henkisesti. Isäni kanssa olen asiasta keskustellut, ja puheeksi tuli mm. nykyinen "Luokaton lukio". Lukiossakin siellä olemisen päätarkoitus on suorittaminen. Ennen oli luokat, ja yhteishenki/sosiaalisuus oli enemmän esillä.

EDIT: Lisäksi vielä voisin verrata Ammatikorkeakoulua ja Yliopistoa. AMK:ssa on paljon suuremmat keskeyttämisprosentit. Järjestelmänä AMK on uudempi, joten sinne ei kuulu "Luontaisetuja" kuten hararstekerhoja tai liikuntamahdollisuuksia. Uskon, että tällä onkin suuri vaikutus keskeyttäneiden määrään - oppilaat ovat koulussa vain "suorittamassa".

 

[Hemingway]

Itse olisin sitä mieltä, että ennen elämä oli fyysisesti raskaampaa

Näin se oli. Ennen särkyi kroppa. Nyt särkyy mieli. Pitäisi hyväksyä se, että aivot eivät kestä mitä tahansa niin kuin ei kroppakaan.

Kun pari kolme viikkoa nyhtää pulkkaa kaamoksen hangessa, niin mieli rentoutuu kuin lintu taivaan sineen. Soisin kaikille ihmisille kokemuksen, jonka pimeä, fyysisesti raskas ja virikkeetön ympäristö suo. Minusta tuntuu, että monet eivät enää edes tiedä, mitä rentoutunut ja vapaa mieli tarkoittaa.

 

[Muhkea]

puheeksi tuli mm. nykyinen "Luokaton lukio". Lukiossakin siellä olemisen päätarkoitus on suorittaminen. Ennen oli luokat, ja yhteishenki/sosiaalisuus oli enemmän esillä.

Niin, tässäkin asiassa tulee yksi dilemma esiin. Periaatteessa luokatonta lukiota voidaan perustella rahasyillä. Vaan olisiko yhteishenki parempi tiiviimmissä luokkayhteisöissä, jolloin myöhemmässä iässä ehkä ei oltaisi niin masentuneita? (eli vähemmän kustannuksia valtiolle) Tuotapa voi vain miettiä, sillä koko ajanhan näitä kustannuksia pyritään pienentämään.

Tuo edellinen esimerkki pätee myös yläasteisiin: vaikka siellä onkin vielä "luokat", niin luokkakoot ovat niin järkyttäviä, että koulukiusaaminen, yksin jättäminen yms. ongelmat ainakin omasta mielestäni ovat vahvempina esillä suuremmissa luokissa.

 

[Ted Raikas]

Järjestelmänä AMK on uudempi, joten sinne ei kuulu "Luontaisetuja" kuten hararstekerhoja tai liikuntamahdollisuuksia. Uskon, että tällä onkin suuri vaikutus keskeyttäneiden määrään - oppilaat ovat koulussa vain "suorittamassa".

Itse koin AMK:n juuri tuollaiseksi. Koululla ei ollut juuri mitään intressejä, muuta kuin se, että saadaan mahdollisimman nopeasti pullat paistettua ja myytyä pois. Eli heti ensimmäisenä päivänä tuli kannustuspuheita, että yrittäkää valmistua määräaikaa ennen (eli paljon ylimääräisiä kursseja suorittamaan ja hýväksilukuja jos mahd.), koska kouluhan saa siitä rahallista bonusta. Jotenkin koin, että ainakin meidän AMK:lle (miksei muillekin), opiskelijat ovat vaan sellaista polttoainetta ja vähät välitetään mitä heille oikeasti kuuluu tai tapahtuu.

Resurssit koululla tuntui olevan rajalliset mm. tilojen suhteen ja opettajien ja joka vuosi valittiin vaan enemmän opiskelijoita meidänkin linjalle. Miksipä muutenkaan kuin rahan takia. Aivan älytöntä hankaloittaa opiskeluihin keskittymistä jo pelkästään siksi, että on vaikea mahduttaa kunnolla kaikkia työskentelemään. Niin no onhan tietysti omatoiminen opiskelu ja näin, mutta aika paskanmaku ja välinpitämätön asenne sieltä paistoi aika monelta suunnalta. Opettajatkin todella leipiintyneitä tapauksia suurimmaksi osaksi, tai vähän sillä mentaliteetilla, että tehdäänpä tälläistä paskaduunia ja kärkytään mielekkäämpää työtä. No, ei kai siitä tietysti voi kaikkia opettajiakaan syyttää, mutta tosiaan kokonaisuus kusi ja pahasti.

Itse ainakin lannistuin monessa kohtaa (toki muitakin syitä taustalla väijymässä) ja en valmistunutkaan ajoissa, vaan noin vuoden myöhässä... no eipä saanut koulu bonuksia ainakaan Raikkaan Tedistä, heh.

 

[cottonmouth]

Ennen aivoja käytettiin alle puolet nykyisestä määrästä. Ennen elämässä oli myös selvempi rytmi ja kunnon unet.

No viittasin kyllä lähinnä tuohon Eino_Mies-nimimerkin keskusteluun mukaantuomaan vähän pidempään aikaväliin (10 000 vuotta =>). Toki tietynlainen totuudensiemen piilee ehkä myös tuossa kirjoituksessasikin eli tietty elämänrytmi puuttuu usealta nykyisin.

Missä välissä aivot saavat levätä, kun monet harrastuksetkin jo keskittyvät ärsykkeiden ympärille?

Tämän voi osin allekirjoittaa. Mutta toisaalta ovatko itse häiriöt suoranaisesti yleistyneet vai onko ympäristö muuttunut niitä enemmän esilletuovaksi? Ja tunnistetaanko nämä ongelmat myös nykyisin helpommin? Itse veikkaan pääasiassa jälkimmäisiä hepoja, mutte en sulkisi pois myöskään ihan puhdasta lajityypillistä aspektia.

You and me baby ain't nothing but mammals
So let's do it like they do on the discover channel

 

[Hemingway]

Tämän voi osin allekirjoittaa. Mutta toisaalta ovatko itse häiriöt suoranaisesti yleistyneet

Kyllä mä uskon, että ne ovat rajusti yleistyneet. Ja tarkoitan nimenomaan näitä pienempiä ongelmia, joihin nimeän mm. lievän masennuksen. Varsinaisten psykoosien osuus on suht vakio aikakaudesta riippumatta.

Ihmistä ei ole tarkoitettu kokopäiväiseen henkiseen työhön eikä fyysisesti liian helppoon elämään.

Oma mielenterveyteni on vahvasti riippuvainen siitä, miten saan aivojani lepuutettua ja kroppaani käytettyä. Kun pää on ollut pois päältä ja lihakset liikkeessä, opin nopeasti ja paljon ja toimin tehokkaasti. Kun pää on vireessä, ajatus puuroutuu ja ahdistus kasvaa. Pahimmillaan koko maailma murenee.

 

[Paul Kemp]

Onko kellään täällä kokemuksia hypokondriasta, eli ns. luulosairaudesta? Ei nyt liitä suoranaisesti masennukseen tämä, mutta en parempaakaan ketjua kysymykselle löytänyt..

 

[Vuokralainen]

Puolivuotta olen nyt vakavan masennuksen takia saikulla ollut ja huomen aamulla taas psykiatrille. Sairaslomaa on toistaiseksi vuoden loppuun, mutta eiköhän sitä lisää tule.
Lääkkeitä tulee syötyä ihan kiitettävästi, mutta unilääkkeistä olen kokonaan luopunut, kun välillä tulee muutenkin nukuttua ihan kiitettävästi, mutta poikkeuksia tietystikin on.
Onneksi nämä lääkärillä, psykiatrilla ja psykologilla käynnit kuuluvat vielä työterveyshuollon piirin. Tuon edun loppuessa onkin hoidon saanti sitten varmasti hankalampaa. Lääkkeet ovat oleet hyvinkin kalliita, mutta onneksi olen saanut niiden lisäksi käydä paljon keskustelemassa em. henkilöiden kanssa.

Useimmiten vituttaa kuin pientä oravaa ja ulkona ja kaupassa käynti on välillä melko mahdotonta. Sählyharrastus olisi joka perjantai, mutta läheskään joka kerta sinne ei pysty menemään, ei siis vaan pysty.

Talvi on itselleni ollut aina pahaa aikaa ja silloin ilman masennustakin elämä on ollut vaikeaa, varsinkin joulu yksin. Saas nähdä miten se nyt menee.

Ei tää kirjoitus varmaan mitään kellekään anna, mutta itselleni ehkä jotain.

 

[Hemingway]

Talvi on itselleni ollut aina pahaa aikaa ja silloin ilman masennustakin elämä on ollut vaikeaa, varsinkin joulu yksin. Saas nähdä miten se nyt menee.

Onko yksinäinen joulu käytännön pakko vai etkö vain pysty menemään muiden seuraan?

 

[Vuokralainen]

Onko yksinäinen joulu käytännön pakko vai etkö vain pysyt menemään muiden seuraan?

Käytännön pakkohan tuo lähinnä on. Vanhan äitini kanssa yleensä on aatto tullut vietettyä, mutta sieltä kotiinpaluu on yleensä se tuskaisin hetki.

Tänä vuonna Jouluaaton ohjelmaan kuitenkin tulee iso muutos sillä kaveri pyysi perheelleen Joulupukiksi ja siitähän se ajatus sitten lähti, että olen muutamille muillekin tuttavaperheille pukkina tänä Jouluna. Eiköhän se sieltä naamarin takaa suju.
Yksinäisyys Joulussa on kaikista vaikeinta ja se ettei silloin oikein voi olla yhteydessä kavereihin eli yksinäisyys korostuu silloin.

 

[Hemingway]

Tänä vuonna Jouluaaton ohjelmaan kuitenkin tulee iso muutos sillä kaveri pyysi perheelleen Joulupukiksi ja siitähän se ajatus sitten lähti, että olen muutamille muillekin tuttavaperheille pukkina tänä Jouluna. Eiköhän se sieltä naamarin takaa suju.

Hyvä että on edes jotain tekemistä. Mulle nousee pala kurkkuun, kun näen jonkun pakotettuna yksinäisyyteen, johon liittyy ahdistus. Olen näet sen kokenut ja tiedän, kuinka musertavan orpo ja pelokas tunne voi olla.

Mulla on helpottanut, kun olen etukäteen jotain tekemistä suunnitellut. Ei sen tarvitse mitään sen ihmeempää olla. Kunhan on joku suunta, johon suunnitelmallisesti liikkua. Ei tuollaisesta näennäisestä tekemisestä hyvä olo tule, mutta sen avulla sentään selviää.

Noita pukin hommia olen minäkin tehnyt. Se on ihan kivaa.

 

[Jomppa_Koo]

Nyt on taas sellainen olo, että ahdistaa ja tuntuu ettei henki kulje kunnolla. Todella vittumaista. Kaikesta paskasta tässä elämässä pitää näköjään kärsiä. Vai onkohan se vain tarkoitettu niin, että minä kärsin ja joillakin muilla elämänlaatu on parempaa? Yksinäisyys ei ainakaan auta asiaa, päinvastoin vain pahentaa ahdistusta. Minähän olen monesti sanonut, että minulla ei ole sellaista todellista ystävää, jolle voisin jutella kaikesta mahdollisesta. Vaikeistakin asioista. En osaa jutella ihmisille, yleensä vieraan ihmisen näkeminen alkaa ahdistamaan. Pelkään jutella ja tutustua. Siitä seuraa sitten jännitystä ja tarkkailua ympärille, katsooko se minua sieltä sivusta vai ei jne... Sitten pakenen paikalta vähin äänin.

Miksi olen yksinäinen ja ahdistunut? Mitä minun pitäisi tehdä? Kertokaa minulle asioita, joista voin nauttia silloin kun olen yksinäinen. Eli lähes kokoajan. Itse en niitä hyviä asioita keksi. PS3 ja tietokone ovat kovassa käytössä, mutta ne alkaa kyllästyttämään ja ahdistamaan pitemmän päälle. Auttakaa. Armeijaan aion lähteä ensi vuonna kokeilemaan, pitäisiköhän sielläkin juosta karkuun ihmisiä ja olla puhumatta mitään? Aika karu kohtalo.

En ole niin kuin nuo muut nuoret...

 

[kiljander]

En osaa jutella ihmisille, yleensä vieraan ihmisen näkeminen alkaa ahdistamaan. Pelkään jutella ja tutustua. Siitä seuraa sitten jännitystä ja tarkkailua ympärille, katsooko se minua sieltä sivusta vai ei jne... Sitten pakenen paikalta vähin äänin.
.

En antaisi ohjeita yksinäisyyteen mutta pikemminkin sosiaalisiin tilanteisiin. Yli 95% ihmisistä on kuitenkin ihan ok eivätkä ajattele mitään pahaa vaan ovat ihan vilpittömiä. Esiintymistä jännittävillle annetaan sellaisiakin ohjeita että ajattele yleisö alastomaksi niin ymmärrät heidän heikkoutensa niin et enää jännitä. Tai se että jokainen ihminen jonka kanssa puhut, käy joka päivä paskalla, joten miksi jännittää sellaisen "apinan" kohtaamista :-) Sanotaan nyt näin lisäksi että jos sinä tulisit juttelemaan minulle niin enpä kyyläilisi vaan olisin ihan aidosti kiinnostunut kuulemaan mitä sinulle kuuluu (mitä pelejä pelannut jne...). Tsemppiä!

 

[Aatos]

Miksi olen yksinäinen ja ahdistunut? Mitä minun pitäisi tehdä? Kertokaa minulle asioita, joista voin nauttia silloin kun olen yksinäinen. Eli lähes kokoajan. Itse en niitä hyviä asioita keksi. PS3 ja tietokone ovat kovassa käytössä, mutta ne alkaa kyllästyttämään ja ahdistamaan pitemmän päälle. Auttakaa. Armeijaan aion lähteä ensi vuonna kokeilemaan, pitäisiköhän sielläkin juosta karkuun ihmisiä ja olla puhumatta mitään? Aika karu kohtalo.

Pikalääkettä ei näihin asioihin ole - monet tosin yrittävät mm. erilaisilla päihteillä. Mutta kaivavat itselleen melkoista kuoppaa, vituiksi menee.

Itse löysin valtavan avun terapiasta kaksisuuntaisessa mielitaudissa, johon liittyy toisinaan vittumaisia ahdistuksia. Nämä sain hallintaan kognitiivisen terapian avulla. Jos sinulla on mahdollisuus, suosittelen lämpimästi.

Jos asia kiinnostaa marssi kirjastoon ja kahmi terapia kirjoja mukaasi. Yksi josta itse löysin erinäisiä asioita oli Joustava mieli -niminen kirja. Sitä käytetään apuna kognitiivisessa terapiassa.

Ilmeisesti olet Lappeenrannan seutuvilta (?) ja katselin paikallisesta kirjastosta netin avulla tuon kyseisen kirjan löytyvän sieltä.

Tämä on yksi vaihtoehto ja aika moni on saanut siitä jeesiä


Aatos

 

[Surukuku]

Joulu tulee taas...

Mitä lähemmäs sitä päästään, sitä ahdistuneemmaksi tunnen itseni. Mieli on täynnä pelkoja ja epävarmuutta siitä, kuinka kykenen taas täyttämään ne kaikki toiveet ja olettamukset, joita läheisilläni tiedän ja kuvittelen olevan. Tiedän myös, että kaikki he haluavat minulle vain hyvää ja mielenrauhaa, kukin tavallaan, mutta en minä tiedä vieläkään aina, mitä juuri minä oikeasti haluan - toisten toiveet ja olettamukset peittävät oman tahtoni vain niin helposti.

Tämä on minun elämäni vaikein asia: oppia tunnistamaan ja pitämään oma tahtoni ja haluni lempeästi, mutta päättäväisesti ulkopuolelta tulevista haluista, toiveista ja olettamuksista huolimatta. Ilman tuota taitoa ei elämälläni ole vieläkään selkeätä omaa suuntaa.

Aikani tällä foorumilla on vääjäämättä päättymässä - ja ihan ilmeisistä syistä, joten ei siinä mitään. Halusin siksi tulla tähän ketjuun ainakin vielä kerran, sillä täällä toisten ahdistuksen keskellä olen joutunut näkemään itseni ja sairauteni peittelemättömästi. Olen siis kertonut täällä vain omakohtaisia kokemuksiani ja selviytymistaistelustani ja toivottavasti kyennyt samalla ehkä kohentamaan muidenkin, sairautensa alkutaipaleella olevien uskoa omaan taisteluunsa.

Paljon on turhuuksia sormistani avaruuteen lentänyt enkä niistä voi olla ylpeä enkä tyytyväinen, mutta se on silti yksi osa minua, joten sekin on vain hyväksyttävä. Kuitenkin haluan, että minut muistetaan ennemmin vaikka vain tästä yhdestä liittämästäni kirjoituksestani kuin yli tuhannesta muusta, paljon turhemmasta ja typerämmästä kommentista. Lainaamani kirjoitus on täynnä surua ja tuskaa, mutta myös valoa ja toivoa, joka sekin kuuluu nykyisin elämääni.

Oheinen linkki vie Jatkoajan keskustelupalstalle.

Särkynyt ruukku

 

[Crazy Diamond]

...

Linkkisi oli runollista, kaunista, taidetta. Elämää.

Jokainen sana voi olla se viimeinen, enkä minä tiedä luetko ja koetko tämän viimeiseksi, mutta siitä huolimatta... ethän lue viestiäsi viimeisenä tekonasi.

Jomppa_Koolle vaan terveisiä, että ihan samoja oireita on minullakin ja siksipä jäi koulukin kesken. Olen yksinäinen koska, en piittaa muutamasta läheisestä kaveristani paljoakaan. Olen yksinäinen, koska olen jonkunlainen pelkuri. Voimaani elämään saan taiteesta, perheestäni, ja naisista, jotka vielä jaksavat kiinnostaa elämääni ja toivon että nämä asiat eivät haihdu ainakaan lähiaikoina.