...
Vähän mietityttää tämä koko kuvio. Kai se siellä mielentilan tutkimuksessa sitten selviää. Haluaisin vaan kysyä muilta, että kuuluuko johonkin mielenterveydelliseen oireeseen pakkomielteinen ihastuminen, niin, että se valtaa lähes koko ajattelun ja sitten siihen samaan liittyvää kaiken romahtamista ja toivottomuutta. Kyllähän tuo nyt pätee sinänsä ihan lähes kaikkiin ihmisiin tavalla tai toisella, mutta en tiedä onko se jokaisella noin äärimmäisyyksiin menevää? En ole kauheasti matkustellut muiden mielissä.
Eli onko tuollainen ihan masennukseen liittyvää, vai johonkin muuhun mahdolliseen häiriöön? Jos nyt joku saa mitään tolkkua mitä selitän.
...
Ensinnäkin minun on sanottava, etten tunne esim. bipon taudinkuvaa juuri ollenkaan ja toisekseen, kuten Mikkellekin mainitsin, juuri mikään ei ole vertailukelpoista näissä mt-jutuissa.
Nyt kuitenkin mieleeni väkisinkin nousee ajatus, omien karvaiden kokemusteni kautta, kuinka herkällä ja haavoittuva sairastuneen itsetunto oikein onkaan.
Toisaalta on kova tarve tulla hyväksytyksi ja on valmis "laittamaan kaiken peliin", ainakin vähän aikaa, jos vain joku toinen osoittaa mielenkiintoa ja hyväksyntää itseä kohtaan.
Toisaalta pienikin pettymys ja vastoinkäyminen murentaa tuon hauraan, positiivisten asioiden/tapahtumien ansiosta nousseen itsetunnon niin kovin helposti.
Eli - en puhuisi mistään pakkomielteenomaisesta tarpeesta ihastua, tms. vaan ihan vain tietystä, yleensä pääosin lapsuudesta johtuvasta pakottavasta tarpeesta tulla hyväksytyksi, joka mielestäni on kuitenkin eri asia kuin varsinainen pakkomielle.
No - mikä neuvoksi?
Hyvä itsetunto => rauhallisempi mieli ja elämänlaatu, joka nousee itsensä hyväksymisestä - senhän me kaikki toki tiedämme.
Kuinka siis oppia hyväksymään itsensä, olemaan itselleen armollinen silloinkin, kun on omasta (ehkä muidenkin mielelestä) tehnyt/jättänyt tekemättä jotain, mikä tuntuu nöyryyttävältä/pahalta/raivostuttavalta, jne...
Tähän kysymyksen haen itsekin päivittäin, eri tilanteissa, vastausta eli sopivaa tapaa toimia - ja välillä osaan, välillä en. Minulle oli tärkeää tiedostaa, että ensin minun tulee tulla toimeen itseni kanssa, sitten voin tulla toimeen muidenkin kanssa itseäni alistamatta ja sortamatta - ei pidä olla "ulkoaohjautuva".
Kaikki siis lähtee itsestä, syvältä sisältä, oman elämänsä tiedostamisesta, omien rajoitustensa ja ennen kaikkea oman yksilöllisyytensä hyväksymisestä:
Ei ole ketään toista samankaltaista!
Edit: Vaikuttaa sananhelinältä eikä sisällä mitään konkreettista, mutta ainoa aina konkreettinen asia elämässäni (päivittäisten pillereideni ohella) olen minä itse.