Taudinkuvana depressio

[Aatos]

No, diagnoosia ei ole. On silti jotenkin helpottavaa, että asioita on ruvettu selvittämään. Vaikka pelottaa, niin silti tuntuu, että jotain tapahtuu.

.

Turha pelätä diagnoosia, joka on ainoastaan työkalu ammattilaisille. Työkalu sinun auttamiseen. Sinällään sinussa ei mikään muutu, vain koodeja paperilla.

Itse tosin pelkäsin aikanaan ikään kuin menettäväni hallinnan kun mieltäni sorkitaan. Kävi toisin päin, sain hallinnan takaisin.

A

 

[Ted Raikas]

Turha pelätä diagnoosia, joka on ainoastaan työkalu ammattilaisille. Työkalu sinun auttamiseen. Sinällään sinussa ei mikään muutu, vain koodeja paperilla.

Aivan niin. Hiukan epäselvästikin ehkä ilmaisin itseäni. Ei näiden asioiden sanominen ääneen ole helppoa. Olen pitänyt itseäni aina hyvin avoimena ja sellaisena, joka sanoo asiat suoraan. Huomasin paikan päällä psykologin kanssa, miten vaikeaa on kertoa asioita, kun aihe on tämä. Ne asiat ei tulekaan helposti ulos ja rupee miettimään, onko ne tarpeellisia sanoa tai onko niissä mitään totuuspohjaa. Tyrmäystä odottaa ja pelkää, sitä ei kuitenkaan tullut. Mistä olin helpottunut.

Olen myös helpottunut tästä kaikesta, siitä, että sain mentyä. Myös siitä, että olen vihdoin saanut itseni myöntämään, että asiat ei ole ok ja riittävästi energiaa ja voimaa ei ole. Hyvin pitkään pyrin jollain ylenpalttisella optimismilla pitää itseäni pinnalla, eikä se toki huono juttu ole. Kyllä sitä piirrettä minussa edelleen on, joten uskon voivani parantua ja olla valmiimpi elämän eri koitoksiin kunhan saan ne pahimmat asiat taltutettua.

Diagnoosi tulee aikanaan jos on tullakseen, en nyt sitä liika mieti tässä. Tämä on erittäin tärkeä asia kuitenkin, vielä etenkin jos pääsen terapiaan.

 

[obi-wan]

Jälkikäteen voin myös sanoa että turha pelätä diagnoosia, mutta kun muistelee aikaa mennyttä, niin jestas notta sitä pelkäsikin.

Tässä on käynyt mielessä pikku turinatuokion pitäminen. Kiinnostaisi kokeilla ilman nappuloita. Nyt kun osaa tunnistaa "oireet" niin ihmisillä ympärilläkin olisi helpompi valvoa mahdollisia muutoksia

 

[Tinke-80]

Itse suosittelisin että koetat suhtautua tulevaan diagnoosiin kuin mihin tahansa muuhun sairauteen. Ja jos jotain lääkkeitä ehdottavat niin syöt ne kiltisti. Jättääkö esim sydänsairas ihminen lääkkeet pois? Itse olin ekat n. 5 vuotta diagnoosista erittäin lääkekielteinen että sairauskielteinen ihminen. En millään meinannut hyväksyä sairauttani tai sitä että joudun loppuelämäni syömään mt-lääkkeitä. Nyt olen hyväksynyt sairauteni sekä sen että syön näitä lääkkeitä tod näk loppuelämäni. Vaikeinta toki itselleni oli hyväksyä tämä sairaus sairautena sairauksien joukossa. Joillekin tämä on vaikeampaa kuin muille.

Itse aloitin pari vuotta sitten mt-blogin (en ole antamassa osoitetta) johon sain purettua aika hyvin tuntojani sekä pelkojani tätä sairautta kohtaan. Itseäni tämä blogi on helpottanut todella paljon käsittelemään tuntojani. Ei tarvitse kuin vilkaista ahdistuneena kirjoitettuja viestejä niin näkee että vielä on pitkä matka tämän sairauden kanssa.

-Tinke-80

 

[Ted Raikas]

No, oikeastaan mietin, että diagnoosi voisi ehkä antaa armeliaamman käsityksen omasta itsestä. Ei sillä, että naamioituisi sen taa tai yrittäisi kaikki oikkunsa sillä jotenkin kuitata tai perustella.

Lähinnä, että ymmärtäisi ehkä joidenkin asioiden olevan oman hallinnan ulkopuolella ja että niillä on syynsä. Ei tarvitsisi hävetä itseään ja pitää jonain typeränä voimattomana roskaläjänä.

Asiat saisi selityksensä. Sitä en osaa sanoa millaiset ne tunteet sitten on jos ja kun joku diagnoosi varmistuu.

 

[Surukuku]

...

Lähinnä, että ymmärtäisi ehkä joidenkin asioiden olevan oman hallinnan ulkopuolella ja että niillä on syynsä. Ei tarvitsisi hävetä itseään ja pitää jonain typeränä voimattomana roskaläjänä.

...

Kuten todettua, olet ottanut hyvän ja ihan oikean askeleen eteenpäin elämässäsi.

Mielestäni kysymys ei ole niinkään "oman hallinnan ulkopuolella" kuin oman ymmärryksen ja tietoisuuden ulkopuolella olevista asioista. Diagnoosi, hoito ja sitä seuraava oma tietoisuus avaavat huomaamaan ja lisäävät ymmärrystä omasta tilasta ja syistä, mitkä aiheuttavat tiettyjä, ei-toivottuja reaktioita ja käyttäytymistä. Ne taas lisäävät tilanteiden, omien ajatusten ja käyttäytymisen hallintaa - eli toisin sanoen: parantavat elämänlaatua tietoisuuden kautta.

Yksi ja minullekin ehkä se kaikista vaikein asia hyväksyä on, ettei ihminen ole mikään roskaläjä mt-sairaanakaan, vaikka itsestä siltä tuntuisikin - se on useimmiten vain oma illuusio siitä, millaisena maailma meidät näkee.
Mitään hävettävää missään sairaudessa ei itseisarvoisesti ole!

 

[Ted Raikas]

Mielestäni kysymys ei ole niinkään "oman hallinnan ulkopuolella" kuin oman ymmärryksen ja tietoisuuden ulkopuolella olevista asioista. Diagnoosi, hoito ja sitä seuraava oma tietoisuus avaavat huomaamaan ja lisäävät ymmärrystä omasta tilasta ja syistä, mitkä aiheuttavat tiettyjä, ei-toivottuja reaktioita ja käyttäytymistä. Ne taas lisäävät tilanteiden, omien ajatusten ja käyttäytymisen hallintaa - eli toisin sanoen: parantavat elämänlaatua tietoisuuden kautta.

Hienosti kirjoitettu. Tuota kai jotenkin hain tuossa aiemmin, mutta en osannut ilmaista itseäni kunnolla. Juuri noin asian oikeastaan itsekin loppujen lopuksi ymmärrän.

Voin siis allekirjoittaa tuon.

Kiitokset sanoistanne, kaikki.

 

[Ötökkä]

Mikähän tässä suomalaisuudessa on kun masennus ja muut "mielen sairaudet" en tiedä parempaa nimeä) on muka niin noloja, ja niitä ei tahdo edes itselleen myöntää. Mulla itellä tossa vuosi sitten ekan kerran alko näkyäkin asioissa (esim. koulussa) tuo pitkäaikainen tietynlainen masennus. Peruskoulu oli niin paha kolaus itsetunnolle, että nyt, kun lopulta lähes kymmenen vuoden jälkeen on edes itselleen myöntänyt miten paska silloin oli, asiat tuntuvat vaan huonompan suuntaan menevän.

Sairaalassahan mua ei todesta otettu, ja kun en kerta harkitse itsemurhaa/viiltele itseäni, niin sain 2 vko sairaslomaa. Noh, sekin tosin ohi nyt, mutta tavallaan otin itseäni niskasta kiinni ja nyt tässä on edessä muutto ja uusi opiskelupaikka - vähän valoa elämään.

Mutta joo, edelleenkään ei voi edes kavereille kertoa, että oli saikkua ja jotain. Sentään yläastekaverilleni puhuin tuosta paskasta fiiliksestä peruskoulussa, kun sai niin paljon paskaa niskaan ja itsetunto lytättiin. Kaveri vaan tokas, että mä oon sen mielestä aina ollut vahvin ihminen kenet se tuntee, kun suhtauduin niin "hyvin" siihen kaikkeen paskaan. No, eipä kaveri tienyt että olin siinä vaiheessa jo niin lannistunut/tottunut siihen vittuiluun, että luultavasti koi jopa ansaitsevani sen, enkä siitä syystä pannut enää vastaan.

Anteeksi angstivuodatus, mutta joskus/jossain täytyy vähän purkaa tätä x)

Edit: Täytyy vielä lisätä sen verran, että pitkään masentuneet ihmiset o usein helvetin hyviä peittämään pahan olon. Onhan se vähän pelottavaa, että ite tunsin koko yläasteen olevani täysi zombie, mutta kun myöhemmin siitä on ihmisille sanonut, niin olin kuulemma aina iloinen ja positiivinen. Pelottavaa...

 

[Ted Raikas]

Kaveri vaan tokas, että mä oon sen mielestä aina ollut vahvin ihminen kenet se tuntee, kun suhtauduin niin "hyvin" siihen kaikkeen paskaan. No, eipä kaveri tienyt että olin siinä vaiheessa jo niin lannistunut/tottunut siihen vittuiluun, että luultavasti koi jopa ansaitsevani sen, enkä siitä syystä pannut enää vastaan.

Tuo on hyvin tyypillistä. Se hyvä suhtautuminen on tosiaan jonkinlainen puolustuskeino, jolla pyrkii esittämään sellaista jota ei asiat satu. Sillä jos jatkuvasti näyttäisi haavoittuvaisuutensa, niin arvelee sen nokittamisen vain jatkuvan. Silmin nähden heikkoa ihmistähän on mitä helpoin alistaa.

Tosin uskallan veikata, että osa vaistoaa jos joku on todella epävarma ja helppo saada pois tolaltaan. Silti, sitä mielipahaa ei vaan haluaisi näyttää. Itse en ole useinkaan halunnut, koska tuntuu, että lähden täysin pois raiteilta ja en tiedä mitä tapahtuu.

Täytyy vielä lisätä sen verran, että pitkään masentuneet ihmiset o usein helvetin hyviä peittämään pahan olon. Onhan se vähän pelottavaa, että ite tunsin koko yläasteen olevani täysi zombie, mutta kun myöhemmin siitä on ihmisille sanonut, niin olin kuulemma aina iloinen ja positiivinen. Pelottavaa...

...juuri näin. Sitä esittää helposti rooleja. Kyllä minuakin on pidetty ja pidetään pirteänä iloisena veikkona joka jatkuvasti heittää läppää ja ajattelee positiivisesti sekä on (melkein) kaikkien kaveri. Ainakin pääasiassa asia menee noin ihmisten kanssa. On siinä osa totuuttakin mukana, mutta myös se varjopuoli, että olen pyrkinyt kaikin tavoin olemaan valoisa, ettei tulisi ihmettelyä ja kommenttia, miksi olen niin synkeä tai muuta. Vähin mitä jaksaa on toteamukset: "Mitä oikein nyt angstaat?" "Ryhdistäydy!" "Ei se niin vakavaa voi olla!" "Huumorintajua kehiin..." jne. Onhan noita sanoja. Osaa kuultukin ja siinä huonossa ja pahassa mielentilassa ne tuntuu kuin ruoskaniskuilta. Iskee fiilis, että tässä todellakin ollaan silkka ihmisjäte ja kaikki on omaa vikaa, asennevammaa sekä luonteen paskamaisuutta. Olen väärässä kaiken suhteen ja itse pilannut kaikki.

Kukaan ei toki ole täydellinen ja kaikissa on jotain ärsyttäviä piirteitä, mutta se on vain inhimillistä, koska ilman ristiriitoja ei voi olla. Se, että kokee olevansa itse syypää lähes kaikkeen ja syyttää ihmissuhteiden ongelmista vain omaa itseään ei sitten taas ole merkki terveestä minäkuvasta. Tai se, että on ansainnut rangaistuksia, eli huonoa kohtelua ja onnea sekä muuta sellaista.

Hyvä, että vuodatit Kaksnelonen. Se on tärkeää ja ainakin itse uskoisin tajuavani aika paljon tuosta.

 

[Muhkea]

Lähes joka päivä on samanlainen... Ensin illalla (yöllä) olen yrittänyt laittaa herätyskellon johonkin inhimilliseen aikaan, kuten klo 9:00, soimaan. Sitten herätessäni olen niin umpiväsynyt, että on helpompi vain laittaa ensin 12:00, sitten 14:00 ja viimein 15:00 herätys. Mitäpä sitä hereilläkään tekisi? Lukisi Jatkoaikaa ja pelaisi jotain minuakin väsyneempiä konsolipelejä?

Koulun sain uudelleen "käyntiin" viime jaksossa. Ajattelin tenttiä silloin neljä kurssia, mutta kolme sain vängällä suoritettua. Matikan kutoskurssi jäi tekemättä, taas. Käytännössä tenttiminen on ainoa varteenotettava vaihtoehto, kun kouluunmeneminen on ihan vitun ahdistava toimenpide. Silti en pidä edes tenttimistä minään vaihtoehtona, sillä aivan sama mikä tehtävä on, niin ne jäävät joka kerta viime tippaan.

Jee, melkoisen positiivinen askel, kun sain koulun aloitettua uudelleen... ja vitut. Yhtä vaikeaa on saada asioita hoidettua kuin aina ennenkin. En ole päässyt / jaksanut mennä uudelleen opon kanssa juttelemaan, joten tässä jaksossa ei sitten koulua taida olla.

Takaisin tuohon väsymykseen: kaikki saattaa johtua näistä lääkkeistä, jotka helpottaa unensaantia + auttaa ahdistukseen sitten herättyä. Eihän noita bipo-lääkkeitä ole kuin 50g, joka on hyvin pieni annos, mutta hyvin nuo näyttää väsyttävän vielä aamullakin. Ja päivällä. Silloinkin, kun menen nukkumaan ajoissa, eli noin klo 22, saatan viipyä sängyssä about 14:00 asti. 16 tuntia siis lepoa.

Psykiatrin, tai yleensä kahden hoitajan, kanssa olen aina muutaman viikon välein jutellut. Muutaman viime kerran olen "siirtänyt" aina eteenpäin kusettamalla vaikka, että minulla olisi kuume. Enhän minä varta vasten halua skipata niitä, mutta kun sängystä nouseminen on niin vaikeaa, että on paljon helpompi vain siirtää aikaa eteenpäin. Ysiltä olis tänään ollut aika, mutta enhän helvetissäkään jaksanut herätä niin aikaisin... vaikka herätyskello oli toki 7:20.

Nyt sitten olen vajonnut siihen pisteeseen, että ihan oikeasti itsemurha alkaa olla päälimmäinen ajatus. Joka päivä se on ollut mielessä, mutta entistä konkreettisemmaksi se käy aina. Jos onnistun siinä, niin eipähän tarvitse enää ottaa vastuuta mistään enää. Jos taas en onnistu, niin onpahan siinä konkreettinen avunpyyntö niille, jotka minut tuntevat. En tosiaan jaksa avautua vanhemmille enää, sillä en jaksa katsella heidän murheellisia naamoja. Mieluummin esitän vaikka "normaalia" siihen asti, kun suoritus on tehty.

 

[Muhkea]

En tiedä mitä lääkettä syöt, mutta kannattaa varmaan harkita sen vaihtoa, koska melko ikäviä sivuvaikutuksia niistä sinulle tuntuu tulevan.

Ketipinor 25g:n tabletteja. Kaksi kappaletta ennen nukkumaanmenoa.

 

[Muhkea]

Jos keskustelupalstoihin on uskomista niin joillakin tuo aiheuttaa juuri väsymystä, saamattomuuta ja jopa itsemurha ajatusten voimistumista.

Periaatteessa nuo kaikki ovat olleet juuri pinnalla nyt. Mutta silloin kun aloitin tuon ketipinor-hoidon, tuli jopa pienoinen ylämäki. Jaksoin käydä uimassa ja salilla, pelasin sählyä, sain silloin jopa juuri tuon koulun käyntiin. Nyt about kolmen kuukauden päästä on tullut takapakkia.

Tiedä sitten... kannattaa jutella psykiatrin kanssa?

Periaatteessa, jos jaksaisin. Ei vain nappaa pienintäkään alkaa soittelemaan jne... Sitä paitsi alkaa vituttaa näiden lääkkeiden vaihteleminen. Mieluummin olisi kokonaan ilman pillereitä, jos ei ala pian löytyä "oikeaa"

 

[Surukuku]

...

Periaatteessa, jos jaksaisin. Ei vain nappaa pienintäkään alkaa soittelemaan jne... Sitä paitsi alkaa vituttaa näiden lääkkeiden vaihteleminen. Mieluummin olisi kokonaan ilman pillereitä, jos ei ala pian löytyä "oikeaa"

Älähän nyt...

Ei mullakaan mennyt kuin reilut kahdeksan (8) vuotta löytää oikea lääkitys ja kaikkiea tuota tuli koettua siinä välillä. Minäkin jopa heitin yhdet SSRI-lääkkeet mäkeen ja olin noin puoli vuotta ilman ennen kuin löytyi lääkäri, joka tuumi tietävänsä, mikä kävisi minulle - ja oli oikeassa.

Tosin - mitään näiden reunaehtojen (mielen sairauksien) sisällä ei voi mennä yleistämään eikä juuri mitään voi edes verrata keskenään, ei lääkkeiden hyöty- eikä sivuvaikutuksia, oireita, subjektiivisia tunnetiloja, ei niin mitään...
Silti olisin valmis sinuna, Mikke, vielä katsomaan ja yrittämään; vaihtoehtoja on vielä lukemattomia niin hoidon kuin lääkkeidenkin taholla.

 

[Ötökkä]

Lähes joka päivä on samanlainen... Ensin illalla (yöllä) olen yrittänyt laittaa herätyskellon johonkin inhimilliseen aikaan, kuten klo 9:00, soimaan. Sitten herätessäni olen niin umpiväsynyt, että on helpompi vain laittaa ensin 12:00, sitten 14:00 ja viimein 15:00 herätys. Mitäpä sitä hereilläkään tekisi? Lukisi Jatkoaikaa ja pelaisi jotain minuakin väsyneempiä konsolipelejä?

Koulun sain uudelleen "käyntiin" viime jaksossa. Ajattelin tenttiä silloin neljä kurssia, mutta kolme sain vängällä suoritettua. Matikan kutoskurssi jäi tekemättä, taas. Käytännössä tenttiminen on ainoa varteenotettava vaihtoehto, kun kouluunmeneminen on ihan vitun ahdistava toimenpide. Silti en pidä edes tenttimistä minään vaihtoehtona, sillä aivan sama mikä tehtävä on, niin ne jäävät joka kerta viime tippaan.

Jee, melkoisen positiivinen askel, kun sain koulun aloitettua uudelleen... ja vitut. Yhtä vaikeaa on saada asioita hoidettua kuin aina ennenkin. En ole päässyt / jaksanut mennä uudelleen opon kanssa juttelemaan, joten tässä jaksossa ei sitten koulua taida olla.

Takaisin tuohon väsymykseen: kaikki saattaa johtua näistä lääkkeistä, jotka helpottaa unensaantia + auttaa ahdistukseen sitten herättyä. Eihän noita bipo-lääkkeitä ole kuin 50g, joka on hyvin pieni annos, mutta hyvin nuo näyttää väsyttävän vielä aamullakin. Ja päivällä. Silloinkin, kun menen nukkumaan ajoissa, eli noin klo 22, saatan viipyä sängyssä about 14:00 asti. 16 tuntia siis lepoa.

Psykiatrin, tai yleensä kahden hoitajan, kanssa olen aina muutaman viikon välein jutellut. Muutaman viime kerran olen "siirtänyt" aina eteenpäin kusettamalla vaikka, että minulla olisi kuume. Enhän minä varta vasten halua skipata niitä, mutta kun sängystä nouseminen on niin vaikeaa, että on paljon helpompi vain siirtää aikaa eteenpäin. Ysiltä olis tänään ollut aika, mutta enhän helvetissäkään jaksanut herätä niin aikaisin... vaikka herätyskello oli toki 7:20.

Nyt sitten olen vajonnut siihen pisteeseen, että ihan oikeasti itsemurha alkaa olla päälimmäinen ajatus. Joka päivä se on ollut mielessä, mutta entistä konkreettisemmaksi se käy aina. Jos onnistun siinä, niin eipähän tarvitse enää ottaa vastuuta mistään enää. Jos taas en onnistu, niin onpahan siinä konkreettinen avunpyyntö niille, jotka minut tuntevat. En tosiaan jaksa avautua vanhemmille enää, sillä en jaksa katsella heidän murheellisia naamoja. Mieluummin esitän vaikka "normaalia" siihen asti, kun suoritus on tehty.

Vähän samanlainen tilanne oli mulla pitkään. Kouluun meneminen ahdisti niin paljon, että sieltä mielellään sitten livisti vähin äänin pois. Tilannetta ei helpota se, että opettaja ei tukenut millään lailla, kun yritin mainita asiasta. Pitää ottaa kuulemma itseaan niskasta kiinni ja muuta paskaa... Ei auttanut ollenkaan, ettö opettajakin sai mut tuntemaan itseni laiskaksi paskaksi, vaikka kyse lienee jostain muusta....

Nyt olen alottamassa toisen koulu, johon motivaatiota on. Olo parantui paljon, kun vihdoin sai vähän asioita kuntoon. Toivottavasti sullakin menee parempaan suuntaan - tiedän ton tunteen, kun sitä vaan makaa sängyssä siihen asti, kun normi-ihmiset jo lopettelevat päivätöitään... Ei ole kivaa ei...

 

[velli-naama]

Mikke11. En tiiä ton Ketipinorin annostuksia mutta voihan olla, että ei oo sulle enää riittävä annos tuo minkä edellä kerroit ja siitä johtuen on tullut takapakkia. Ei muutaku ota yhteyttä hoitavaan tahoon ja pyydä tarkistamaan annostus. Niissä on kuitenkin yleensä aloitus annos eri mitä itse hoitoannos ja jos oot tosiaankin ton kolme kuukautta syöny samalla kaavalla ni voisin kuvitella että tuo 2x25mg ei oo lopullinen annostus. Mutta paljon viisaampi on kun kysyy ammattilaisilta.

 

[kiljander]

Ei kai nyt aivan kuulu tämän ketjun piiriin mutta sivunnee nyt ainakin. Aamun tekstiTVn mukaan suomessa olisi 750t ihmistä jotka käyttävät Kelan piiriin kuuluvia mielialalääkkeitä (otsikko on "doping tulee työelämään"). Ei kai tuo valtava luku voi mitenkään pitää paikkaansa???

Mikä maailmassa on muuttunut niin että mielen ongelmat ovat näin yleistyneet? Lamat? Ahneus? Tehokkuus? Arvomaailman luhistuminen?

Edit: niin ja valoa toivon toki päivään kaikille tästä kärsiville!!!

 

[Ruutiveijari]

Ei kai nyt aivan kuulu tämän ketjun piiriin mutta sivunnee nyt ainakin. Aamun tekstiTVn mukaan suomessa olisi 750t ihmistä jotka käyttävät Kelan piiriin kuuluvia mielialalääkkeitä (otsikko on "doping tulee työelämään"). Ei kai tuo valtava luku voi mitenkään pitää paikkaansa???

Tuossa hieman laajempana sama juttu. Omalla alalla en ainakaan ihmettele, vaikka ihmiset purkkiin turvautuisivat. Isompien toimistojen avustavat ajetaan aivan loppuun heti uran alkuvuosina ja monella mitään toivoa ei ole perhettä perustaa tai sosiaalista elämää ylläpitää. Ja kun tehostaminen on valunut kokoajan alaspäin, ala-asteelle asti, totutetaan nuoret nykyään siihen, että aina on mentävä täysillä ja hidastaa ei uskalla.

 

[Morgoth]

Jaksoin käydä uimassa ja salilla, pelasin sählyä, sain silloin jopa juuri tuon koulun käyntiin. Nyt about kolmen kuukauden päästä on tullut takapakkia.

Toisaalta bipona on joskus vaikea muistaa, että hypomanitkin ovat osa sairautta ja nehän voivat olla varsin hyviäkin jaksoja jolloin saa paljon aikaiseksi, vaikka vahinkoja onnistuu tekemään varsin hyvin jos ei ole 'hereillä' tilanteesta. Mania tietysti monta kertaluokkaa pahempi. Masennusvaihe on siinä mielessä helpompi että se ei viive petollisen vaivihkaa ilman että sitä edes tunnistaa. Masennusvaiheessa elämä on kauheaa ja itsemurha riski on korkeampi tai suurin se riski taitaa olla mielialan nuosu- ja laskuvaiheessa.

Mieluummin olisi kokonaan ilman pillereitä, jos ei ala pian löytyä "oikeaa"

Tiedän tunteen, mutta ilman hoitomyönteisyyttä tilanne ei parane. Eihän lääkkeet autuaaksi tee, mutta harvoin kai niiden haitat ovat suurempia kuin hyödyt. Ulkopuolisten sanomiset eivät ehkä hirveästi auta vaan se jotenkin pitää oman pään sisällä käsitellä.

 

[Morgoth]

Mikä maailmassa on muuttunut niin että mielen ongelmat ovat näin yleistyneet? Lamat? Ahneus? Tehokkuus? Arvomaailman luhistuminen?

MT-sairauksia tunnistetaan paremmin kuin ennen ja ehkä niihin suhtaudutaan vakavammin, ainakin lääketieteessä.

Sairainta on, että erilaisia lääkkeitä vedetään, että jaksetaan tehdä hulluna työtä ja pärjätä vähillä unilla. Tosin ihmettelen, että millaiset lääkärit määrää mm. dementialääkkeitä työelämässä oleville. Tosin erilaisia nappeja on myös saatavissa muuta kautta?

 

[Ted Raikas]

Tässä on nyt jokusen viikkoa ollut aika ok olo, jopa positiivinen ja innostunut. En tosin ole erityisesti saanut mitään aikaan, ellei jotain kaunokirjallisia tuotoksia (runous) lasketa. Jotka lähinnä purkaa juuri tätä poukkoilevaa mielentilaa.

Varmaan osasyy on ollut voimakkaan ihastumisen, mutta nyt näyttäisi siltä, että olen varmaan onnistunut tavoilleni tyypillisesti ryssimään jotain ja puheyhteys on aika lailla kadoksissa. Syytä, jota en tiedä tarkalleen, ehkä olen ollut vaan sitten liian innokas. Tämä on sitten saanut aikaan aika ikävää mielentilan laskua meikäläisellä ja innokkuusprosentti lähentelee nollaa. Ei oikein syvällisesti nappaa monikaan asia, mikä yleensä viehättää (esim. musiikki).

Kuten exäni tuossa tovi sitten sanoi, meikäläisen iloisuuden ja surullisuuden ero aika ajoittain on vähän turhankin suuri. Sitä kautta myös kyky ymmärtää puhetta ja järkeä vaihtelee tosi voimakkaasti.

Vähän mietityttää tämä koko kuvio. Kai se siellä mielentilan tutkimuksessa sitten selviää. Haluaisin vaan kysyä muilta, että kuuluuko johonkin mielenterveydelliseen oireeseen pakkomielteinen ihastuminen, niin, että se valtaa lähes koko ajattelun ja sitten siihen samaan liittyvää kaiken romahtamista ja toivottomuutta. Kyllähän tuo nyt pätee sinänsä ihan lähes kaikkiin ihmisiin tavalla tai toisella, mutta en tiedä onko se jokaisella noin äärimmäisyyksiin menevää? En ole kauheasti matkustellut muiden mielissä.

Eli onko tuollainen ihan masennukseen liittyvää, vai johonkin muuhun mahdolliseen häiriöön? Jos nyt joku saa mitään tolkkua mitä selitän.

Tämäkin viesti olisi voinut olla synkeämpi, mutta yritin nyt tässä pysyä maltillisena, vaikka hetkittäin tuntuu, että romahdan koko mies. Matto vedetään alta, niin, että jalat viuhuu.

 

[Eino_Mies]

Mikä maailmassa on muuttunut niin että mielen ongelmat ovat näin yleistyneet? Lamat? Ahneus? Tehokkuus? Arvomaailman luhistuminen?

Eiköhän ne syyt ole aika pitkälti juuri näitä mitä luettelit. Joskus ihmiskunnan alkuaikoina stressitekijät tulivat ja menivät. Kun petoeläin oli häädetty tai tapettu pystyttiin ottamaan hetki rennommin. Nyky-yhteiskunnan vaatimukset ovat erilaisia, mutta kuluttavat ihmisen henkistä kapasiteettia miltei 24/7. Suorituskeskeinen kulttuuri, pärjäämisen pakko, häpeä, puhumattomuus jne. Jos et juokse oravanpyörässä yhä lujempaa syrjäydyt,tai sinut sinut syrjäytetään.

Tuo "työelämän doping" juttu kuulosti kyllä pöyristyttävältä. Radiossa haastateltu tutkija hämmästeli, että monet roikkuvat kasvavien vaatimusten verkossa kuin löyhässä hirressä ja tätä vastaan taistellaan aivokemiaan vaikuttavilla aineilla. Onhan tämä ihan mieletöntä!

 

[Ötökkä]

Mikä maailmassa on muuttunut niin että mielen ongelmat ovat näin yleistyneet? Lamat? Ahneus? Tehokkuus? Arvomaailman luhistuminen?

Lyhyesti sanottuna: Suoritusyhteiskunta. Itsellä ainakin sellanen fiilis, että nylyään harrastuksissakin pitäs olla hirveän tehokas ja kohta ollaan jo menossa höntsösählyjoukkueen kanssa turnauksiin, ja haukut tulee, jos jää yhdistäkään "treeneistä" pois. Tehokkuus kuvaa hyvin nykypäivän vaatimuksia. Itse en tosinn usko, että pitkällä aikavälillä on edes kannattavaa, että työntekijätovat stressaantuneita ja masentuneita ja kaikkea muuta.

 

[Kihaus]

Herääkin kysymys, että jos masennus onkin lähinnä yhteiskunnasta kumpuava ongelma, niin miksi sitä hoidetaan mielialalääkkeillä? Eikä ihmetystäni helpottanut omakohtainen kokemukseni psykologilla käymisestä. Tarkoituksenani oli avautua ongelmistani, mutta hyvä kun olin istumaan kerennyt, niin jo oltiin pilleripurkkia tarjoamassa ratkaisuksi. Olin niin hämmentynyt, etten sittemmin ole enää uskaltanut kyseisiä palveluja käyttää, touhu kun vaikutti ikävästi liukuhihnameiningiltä. Ehkäpä siis odottelen siihen asti, kunnes mielen valtaa tunne, ettei tilanteesta ole muuta ulosääsyä kuin ne lääkkeet. Tai voihan se toki olla, että psykologi näki jo naamastani, että nyt on kaveri niin syvällä suossa, ettei vaihtoehtoja taida olla. Mene ja tiedä.

 

[Ötökkä]

Herääkin kysymys, että jos masennus onkin lähinnä yhteiskunnasta kumpuava ongelma, niin miksi sitä hoidetaan mielialalääkkeillä? Eikä ihmetystäni helpottanut omakohtainen kokemukseni psykologilla käymisestä. Tarkoituksenani oli avautua ongelmistani, mutta hyvä kun olin istumaan kerennyt, niin jo oltiin pilleripurkkia tarjoamassa ratkaisuksi. Olin niin hämmentynyt, etten sittemmin ole enää uskaltanut kyseisiä palveluja käyttää, touhu kun vaikutti ikävästi liukuhihnameiningiltä. Ehkäpä siis odottelen siihen asti, kunnes mielen valtaa tunne, ettei tilanteesta ole muuta ulosääsyä kuin ne lääkkeet. Tai voihan se toki olla, että psykologi näki jo naamastani, että nyt on kaveri niin syvällä suossa, ettei vaihtoehtoja taida olla. Mene ja tiedä.

Sama tunne tuli mulle, kun lääkärillä kävin. Ekan kerran ehkä koko elämässäni. Siinä vaiheessa kaatu aika pahasti koko peruskoulu niskaan, ja ne vanhat asiat alkoi todella painaa. Todella turhauttavaa, kun ehkä ensimmäisen kerran elämässää jollekin sanoi, että esim. juuri tuo peruskoulu oli minulle 9 vuoden helvetti, niin eikun lääkkeitä vaan yritettiin tyrkyttää.

Tällä siis halutaan vaann tehdä ihminen vain mahdollisimman nopeasti jälleen tehokkaaksi. Ehkä. En tiedä - ejkä lääkäreilläkin vaan on liikaa töitä.

 

[scholl]

Mikä maailmassa on muuttunut niin että mielen ongelmat ovat näin yleistyneet? Lamat? Ahneus? Tehokkuus? Arvomaailman luhistuminen?

Sosiaalidemokratia, peruskoulu ja Halonen ovat syyllisiä. Tottumus siihen, ettei ole virikkeitä, vaan aina mennään sen hitaimman ja huonoimman ehdoilla kuten koulujärjestelmässä ja sitten tämä systeemi, että riskinottajia kuten osakkeenomistajia ja yrittäjiä ei arvosteta, vaan syyllistetään siitä, että pääomatuloja otetaan, ovat saaneet ihmiset ahdistumaan. Ei edes huvita. Pitäisi saada huomattavasti korkeammat tuloerot aikaan ja sellainen kunnon motivaatio ihmisille päälle, että on mahdollisuus onnistua oikein kunnolla. Silloin kaikilla olisi motivaatio satsata, eikä vain katsoa Salattuja elämiä ja juoda kaljaa.

Tuloerojen kasvattamisen lisäksi yrityksissä pitäisi lisätä vaatimustasoa. Kunnon vaatimukset yhdistettynä palkitsemiseen ja saavutusten juhlintaan olisi paljon parempi kuin joku harmaa meno, missä ei juhlita juurikaan. Kolmantena miesten pitäisi laittaa naiset kuriin. Suomesta on tullut matriarkaalinen yhteiskunta, jossa miehiä sorretaan. Moni joutuu elämään parisuhteessa ja niissä on pääsääntöisesti mies aina heikoilla, ei saa elää normaalielämää. Ei ihme, jos pää sekoaa.

Toki onhan kasvatuksessakin vikaa. Vanhemmat eivät ole aina välttämättä valmentaneet oikealla tavalla ja yksi toinen asia, missä on myöskin vikaa on se, etteivät Suomessa ihmiset puhu toisilleen. Jos jurotetaan hiljaa yksin niin pää sekoaa. Missään ei ole niin epäsosiaalinen kulttuuri kuin Suomessa.