Taudinkuvana depressio

[Cemetery Gates]

Arvon scholl, ei millään pahalla, mutta et taida tietää vittujakaan masennuksesta.

Bruno, tämä palsta on pullollaan jengiä, jotka ovat olleet vähintään yhtä pahassa jamassa kuin sinä, mutta silti päässeet ylös kuopasta. En suinkaan vähättele olotilaasi, haluan vain todeta, että tilanteesi ei ole peruuttamattoman perseestä. Kunhan haet apua jostain. Eikä tosiaan tartte puhua liikoja, kirjoittaminenkin toimii, jos pystyt ilmaisemaan tuntemuksiasi paremmin sillä tavoin. Pahimpina aikoina on tosiaan se tunne, ettei elämässä ole mitään tolkkua, eikä mitään, minkä takia elää. Siinä ollaan pahimmillaan sillä vedenjakajalla, yrittääkö vielä parantaa tilannetta vaiko luovuttaa. Suosittelen taistelemaan ja yrittämään, koska kyllä elämästäsi varmasti löytyy paljon hyvääkin, kun oikein mietit asiaa. Puhun kokemuksesta, kuten moni muukin täällä.

 

[Bruno]

Dokaaminen on mielialalääkkeistä nopein, mutta kyllä se sitten seuraavana päivänä vie kahta alemmaksi.
Nimim. muki kourassa.

Kyllä se viekin. Itse olen suosinut tasoittavia ja antanut valua uuden nousun puolelle, koska silloin on mukavampaa. Ei siinä paljon päivät paina.

 

[Palstalegenda]

Entä jos sen dokaamisen vaihtaa vaikkapa juoksemiseen. Lenkin jälkeen saa lähes samanlaisen hyvänolon tunteen kuin nousuhumalassa ja ei jaksa miettiä mitään murheita.

Tai sitten voi yhdistää kaiken kivan. Pe kävin tunnin punttisalilla treenaamassa, lapioinkin sen jälkeen vanhempieni apuna ja juoksin vielä illemmalla 5 km:n testikilpailun. Sen jälkeen kerkesin juuri ja juuri Alkoon ja ostin riittävästi juomia ja vedin lärvit. La penkkiurheilua päivällä ja tunnin kävelylenkki illalla. Juostakin yritin mutta tuntui, että happi loppuu, niin piti vain kävellä. Sen jälkeen ruokaa ja sen päälle noin litra punaviiniä. Su aamupäivällä vähän reilu tunti juoksua ja sen jälkeen jalkapallopelien katselemista Canalilta ja lähes pullo punkkuakin siinä samalla meni.

Tänään kävin tunnin kuntosalilla treenaamassa ja siitä pari tuntia, niin juoksin vähän päälle tunnin.

Tokihan jos on syvä masennus niin ei siihen liikuntakaan enää auta.

 

[Tinke-80]

Masentuneena on vihoviimeinen asia nauttia alkoholia. Hetken tai jopa sen illan helpottaa mutta seuraavana päivänä on kahta kauheampi olo. Itsekin sen virheen olen tehnyt että masentuneena olen juonut kaljaa. Pari tuoppia ja heti olo paranee... siitä sitten iltaa viettämään ja seuraavana päivänä ahdistuksen määrää ei voi tajutakaan. Moni masentunut tarttuu pulloon kun se helpottaa hetkisen oloa.

"Elämässä mitään järkeä" on tuttu lause ja tuttu ajatusmalli itsellenikin. Mitä järkeä tässä maailmassa on kun on ns turhake? Näin minä tunsin monta vuotta kunnes käsitin että kukaan tässä maailmassa ei ole turhake, ja sitä muutosta on turha odottaa tapahtuvan. Itse sen muutoksen joutuu tekemään. Eikä itseltä kannata liikoja odottaa. Itselläni on seuraava tavoite päästä tämä nykyinen koulu loppuun. Jos alkaisin murehtimaan miten pääsen töihin tällä työhistorialla (pari pätkätyötä välillä 2002-2010) niin sitä murehtimista ja pähkäilyä saisi jatkaa loputtomiin. Asia ja hetki kerrallaan. Asiat yleensä hoituvat ajan kanssa.

Jaksamisia sinulle Bruno. Kannattaa vähentää juomista ja yrittää selvittää päätään selvinpäin / ilman krapulaa. Jos ei itse jaksa niin lääkärin kautta apua hakemaan.

-Tinke-80

 

[Bruno]

Jaksamisia sinulle Bruno. Kannattaa vähentää juomista ja yrittää selvittää päätään selvinpäin / ilman krapulaa. Jos ei itse jaksa niin lääkärin kautta apua hakemaan.

Lääkärillä olen käynyt kahdesti alkusyksyn aikana ja molemmilla kerroilla on todettu, ettei minulla ole hätää. Ei lääkitystä eikä terapiaa. Pitäisi jutella kavereille ja läheisille, mutta kun ei sellaisia ole kenelle voisi jutella.
Tällä hetkellä Jatkoaika.com on pelastus minulle. Voin kirjoittaa tuntemuksistani ja tiedän, että muilla on ollut samoja fiiliksiä.
Heti, kun olen (toivottavasti) paremmassa kunnossa, tulen antamaan tukea myös muille. Nyt olen yksinkertaisesti liian heikko moiseen. Tai energiaa riittäisi tukemiseen, mutta muuhun ei.
Olut on se energia juuri nyt.

E. Kiitos Tinke-80

 

[Surukuku]

...
Onko elämässä oikeasti mitään järkeä?
Mikä antaa minulle halun jatkaa vielä 50 vuotta eteenpäin?
Tällä hetkellä ei mikään. Enkä usko, että mikään antaa sen sysäyksen elämän jatkumiseen. Samaa helvetin oravanpyörää mennään kaikki, eikä kukaan oikeasti tiedä mikä on elämän tarkoitus.
Miksi elää 85-vuotiaaksi, kun on mielestään kokenut kaiken jo 27-vuotiaana?

Ei tällaisiin kysymyksiisi kukaan toinen voi vastata, korkeintaan kertoa, miksi juuri hänelle elämä tuntuu elämisen arvoiselta - minulla ovat lapset ja lapsenlapset sekä edes yksi tärkeä ihmissuhde elämässäni.
Ei elämää kannata ajatella saati suunnitella yli 50 vuoden päähän - riittää, kun mietit, miten saisit seuraavan päiväsi maistumaan paremmalta kuin kuluneen.
Suunnittele ja tee vain niitä asioita, mitkä tuntuvat mukavimmilta - nukkuminenkin on joskus sitä mukavinta hommaa, kun ei muu jaksa kiinnostaa.
Sellainen letkeä, kiireetön ajatus on hyvä, että
"Huomenna minulla on taas monta mahdollisuutta onnistua..."

 

[Ted Raikas]

Miksi elää 85-vuotiaaksi, kun on mielestään kokenut kaiken jo 27-vuotiaana?

Näitä juttuja olen itsekin mielessäni viljellyt ties kuinka monia kertoja jo vuosien ajan. Välillä tuntuu lohduttomammalta, välillä vähemmän. Nyt tässä on ollut viime vuoden lopusta eron jäljiltä kaikenlaista aaltoilua. Ajoittaista kännisekoilua jossain määrin ja sellaisia irtosuhteen tapaisia viritelmiäkin. Eritoten jälkimmäisillä tuossa kesällä yritin tekohengitellä, pysyäkseni elämäniloisena, pirteänä, vapaana ja vilkkaana, nyt syksyn tullessa on taas alkanut painaa mieltä enemmän kaikenlaiset keskeneräiseksi jääneet asiat ja jutut jotka on saavuttamatta. Eikä tilannetta helpota työttömyyskään, kun on ihan liikaa aikaa kelailla omia päänsisäisiä asioita, siitä syntyy helposti sellainen luuppi ja oravanpyörä. Jää jumiin.

No, kuitenkin... liittyen tuohon toteamukseesi. Yritän itse heikoimmillakin hetkillä miettiä sitä, että elämä jos mikä on arvaamaton tapahtumasarja. Ei voida nähdä ennalta mitä tapahtuu, näin ollen joku käänteentekevä seikka voi ihan hyvin putkahtaa esiin ja muuttaa asioiden kulkua. Toki sitä voi ajatella pessimistisestikin. Enkä tiedä onko puhtaaseen optimismiinkaan takertuminen hyvä väylä. Lähinnä vaan suhtautuisi neutraalisti siihen, että huomisesta ei vaan voi tietää. Ylihuomisesta ja tulevista viikoista nyt puhumattakaan.

Tiedä sitten onko tuossa nyt sitten järkeä, eikä kukaan voi antaa mitään takeita, että jonkun ihmisen onnellisuus löytyy sormia napsauttamalla. Lähinnä sitä vaan, että tulevista ei todellakaan voi tietää. Ainakin itselläni se on sellainen juttu jonka myötä päätän vaeltaa tällä pallolla niin kauan kuin suinkin, enkä ainakaan oman käden kautta lopeta sitä vaellusta.

Toivottavasti jotain apua näistäkin ajatuksista.

 

[Aatos]

Kyllä se viekin. Itse olen suosinut tasoittavia ja antanut valua uuden nousun puolelle, koska silloin on mukavampaa. Ei siinä paljon päivät paina.

Tuota mäkin aikanaan harrastin. Perheessä muut menivät nukkumaan ja mä istuin ja kuuntelin musaa kuulokkeilla Keijo kourassa. Aina hetken luulin elämäni järjestyvän, kaikki tuntui helpolta - puoli kolmelta aamulla.

Mutta aamun tullen Juicen sanoilla: "kaikki paitsi elämä on turhaa".

Tuo laulu loppui melkoiseen mahalaskuun, elämässäni kaikki muu meni vituiksi, paitsi perhe. Erinäisten apujen avuilla löysin tasapainoa naivisti päivän kerallaan ja viddu sehän kannatti. Tärkeät palaset loksuivat kohdalleen.. Ja viinan jätin, juurikin tuon aamuisen serotoniini puutoksen vuoksi. Siihen jäi pahimmat olot. Eihän tämä elämä mitään juhlaa ole, mutta pahimmat hamppuköysi hommat ovat taakse jääneet.

Sorry paatos terveisin Aatos !

 

[Bruno]

Tuota mäkin aikanaan harrastin. Perheessä muut menivät nukkumaan ja mä istuin ja kuuntelin musaa kuulokkeilla Keijo kourassa. Aina hetken luulin elämäni järjestyvän, kaikki tuntui helpolta - puoli kolmelta aamulla.

Kuuntelit "iloisia ja mukavia biisejä" puoli kolmelta? Kappaleita, jotka toivat pientä uskoa tulevaan?
Jos vastaus on kyllä, niin ollaan samassa helvetin veneessä.
Itse olen pidemmän aikaa miettinyt elämän tarkoitusta. Miksi täällä ollaan, miksi pitäisi kärvistellä lähes koko ikä lävitse työn parissa vain päästäkseen nauttimaan 15-20 vuoden eläkkeestä?
Olen todella skeptinen minkään suhteen. Ihmiset tekevät töitä ikänsä ja odottavat kesälomaa, kesäloman kuluttua odotetaan mahdollista talvilomaa. Samaa scheissea aina vaan.
En vain ole vielä päässyt jyvälle tästä hommasta. Miksi jatkaa sellaista mikä jatkuu monta kymmentä vuotta eteenpäin?

 

[Hemingway]

Miksi täällä ollaan, miksi pitäisi kärvistellä lähes koko ikä lävitse työn parissa vain päästäkseen nauttimaan 15-20 vuoden eläkkeestä?

En vain ole vielä päässyt jyvälle tästä hommasta. Miksi jatkaa sellaista mikä jatkuu monta kymmentä vuotta eteenpäin?

Jos ei ole ylitsevuotavan kunnianhimoinen, ankaran intohimoinen eikä pysty nielemään kulttuurin tarjoamaa mallia kulutuksesta elämän tarkoituksena, niin näitä asioita joutuu miettimään. Ja niitä käpristelevät päissään monet.

Onnelliseksi - tuskin pysyvästi kuitenkaan - tulee tekemällä asioita, joista tulee onnelliseksi. Aloittaa voi siitä, johon pystyy kullakin hetkellä vaikuttamaan. Pienestä voi kasvaa suurta tai sitten ei. Eikä se tosiasia, että elämä on paskakasa sattumaa, mihinkään muutu.

Nämä lienevät jo niin vanhoja, ettei tarvitse pohtia tekijänoikeuksia. Ovat ne aatelleet muutkin.

"Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten."

http://www.elisanet.fi/bertta.bergroth/Joulu/HymyApollo.htm

Partaa sivellen aprikoi,
puistaa päätä ja hasta –
tätä ymmärtää ei voi,
»ei, tää pulma on vasta;» –
heittää tapaansa järkevään
taas jo pois nämä vaivat pään,
lähtee toimiin ja työhön,
lähtee puuhiinsa yöhön.

Isän ja pojan on nähnyt hän
puhki polvien monten
nukkuvan lasna; mut mistähän
tie oli avutonten?
Polvet polvien tietämiin
nousi, vanheni, läks, – mihin niin?
Ongelma, josta halaa
selkoa, noin taas palaa!

http://fi.wikisource.org/wiki/Tonttu

 

[Blackorange]

disclaimer: tämä on vain minun oma näkökulma asiaan, mielipide, ei faktaa..

Masennus on vähän kuin lasikupu, niin kuin Simpsons Moviessa. Tuntuu, että omia tunteita ei kuulla ulkopuolella, kaikki vihaavat ja tuijottavat sua, ja niiden läpitunkeva katse silti ylettää ja saa inhoamaan itseä vielä enemmän. Katseet porottaa kuin aurinko sinne kupuun.. Näin olen itse sen kokenut. Prosessi ei pääty kai koskaan, valmiiksi ei tulla, mutta pienistä asioista se lähtee kun suuriinkaan ei voimat silloin riitä.

Sitten jonain päivänä se kaikki saattaa helpottaa, huomaat yhtäkkiä miten linnut laulaa, aurinko paistaa kauniisti tai huomaat osaavasi nauttia jonkun puolesta hänen hymyillessä. Silloin valuu onnen kyyneleet. Kuten sairastuminen, myös paraneminen käy huomaamatta, pakottamatta. Kunhan se aloite lähtee itsestä, niin sieltä kaivosta voi päästä ylös! Se lasikupu on mahdollista rikkoa.

Lopuksi pari juttua miten siinä voisi onnistua, en tiedä toimiiko muilla, mutta itseä ei kannata pakottaa liiaksi, mutta on silti otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä pois mukavuusalueelta. Ei siinä häviä mitään, että rikkoo omat rutiininsa yhden päivän ajaksi (esim. valvominen, myöhään nukkuminen, sängyssä makailu). Tekee sellaisia juttuja päivän ajan, mitä ei yleensä siinä tunteiden sumussa tule tehtyä.

Sitä kautta voi saada uudenlaisia tunteita, tai ainakin tulee vietettyä erilainen päivä, jolloin ne kaikki ei tunnu samanlaisilta. Jättää esim. oluen ja tietokoneen yhdeksi illaksi, viettää illan jonkun hyvän kaverin kanssa, tai mitä ikinä keksiikin. Mitä siinä voi hävitä?

Itsellä homman käynnisti vanhempien ero kun olin teini-iässä, tuli unettomuutta ja keskittymisvaikeuksia koulussa. Söin lääkkeitä yhteensä kolmisen vuotta pariin otteeseen, nyt menty ilman ehkä 5 vuotta. Ikinä ei ole prosessi valmis, mutta tekemällä niitä asioita ja keräämällä sellaisia ihmisiä ympärilleen mitkä tekevät (voivat tehdä) onnelliseksi, pääsee jo pitkälle.

 

[Surukuku]

...

Lopuksi pari juttua miten siinä voisi onnistua, en tiedä toimiiko muilla, mutta itseä ei kannata pakottaa liiaksi, mutta on silti otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä pois mukavuusalueelta. Ei siinä häviä mitään, että rikkoo omat rutiininsa yhden päivän ajaksi (esim. valvominen, myöhään nukkuminen, sängyssä makailu). Tekee sellaisia juttuja päivän ajan, mitä ei yleensä siinä tunteiden sumussa tule tehtyä.

...

Tämä on täyttä asiaa, mutta kuuluu kategoriaan: Next Step.
Kun sairaus, masennus, tuntuu ylikäymättömältä eikä mikään voisi vähempää kiinnostaa, on hyvä vain ajatella ja ehkä yrittää tehdä niitä juttuja, jotka tuntuvat mukavimmilta ja joista saa edes pikkuisen sitä positiivisuutta elämään.
Kun vointi pikkuisen paranee, voi sitten jo uskaltautua ulos tuolta mukavuusalueelta ja tehdä niitä asioita, joita ei ole aiemmin jaksanut, mutta tietää hyväksi itselleen.

Minun "pelastukseni" oli perheemme koirat, joiden kanssa vietin lukemattomia tunteja metsässä kävellen - ja mielessäni runoja rustaillen...
Siinä sivutuotteena sain itsekin liikuntaa, happea ja jotain rotia päiväohjelmaani - sekä hiljaista iloa elämääni katsellessani koirieni riemua ja telmimistä.

 

[Muhkea]

Vihaan itseäni. Kuulosti ranteet auki -puheelta tai, niin totta se on. Muutaman vähän paremman päivän jälkeen pienestä asiasta romahti olotila taas ihan nollaan. Taas saa pohtia, mitä sellaista eläminen tarjoaa, jonka takia sitä ylläpitää jaksaa. Elämä itsessään ei kiinnosta arvona minua yhtään.

Kotona ahdistaa olla ihan vitusti. Monta vuotta on jo hautunut ajatus yksin asumisesta päässä. Muuttaisin vaikka heti, mutta onko minulla mitään perustetta, miksi saisin joitain tukia? Koti kun löytyy, jossa "saan" olla. Toivottavasti porukat häätävät minut pois, jotta ei täällä tarvitse olla. Oikeastaan osastollakin oleminen on (olisi, en ole vielä siellä ollutkaan) minulle parempaa kuin porukoiden ja sisarusten (ainakin erään niistä) lähellä oleminen. Jopa vankilassa olisin mieluummin; eipähän tarvitse ajatella paljoa. Eilen tuntui pitkästä aikaa, että kotonakin on ihan jees olla. Vaan tänään taas tultiin ns. korkealta alas.

Tärkein syy, miksi haluan pois, on, että en halua olla perheeni lähellä. En halua, että he joutuvat elämään minun ongelmieni kanssa. Haluan oppia elämään niiden kanssa yksin. Joka kerta, kun romahdan, porukat joutuvat siitä myös osalliseksi, vaikka en tahdokaan niin. Senpä takia en halua olla heidän kanssaan tekemisissä. Olisi hienoa, jos joku tulkitsee tämän normaaliksi nuoren itsenäistymiseksi. Sitä toivon. Vaan niinhän se on, että yleensä lukiota käyvät asuvat vanhempiensa luona sen loppumiseen asti. Minä en jaksaisi elää kotona enää päivääkään. Vaikka tilanne paranisi, niin se romahtaa taas tähän ennemmin tai myöhemmin. Pitäisikö sitten muuttaa toiseen paikkakuntaan, jotta alan saada tukia nyt jo 18-vuotiaana?

Vihaan itseäni, koska en osaa hankkia kavereita. Joillain ihmisillä se tulee luonnostaan; he kun ovat ns. sosiaalisia henkilöitä. Toinen syy, miksi vihaan itseäni, on se, että romahdan ihan mitättömistä asioistakin täysin. Läheisten pitäisi olla lähes täysin kritisoimatta minua, jotta ahdistusreaktio ei tule. Myöskin tahattomista provosoinneista saatan hermostua; siis vaikka he eivät edes tarkoita mitään pahaa. Tämä romahtaminen ei tapahdu vastaavissa tilanteissa muiden ihmisten kanssa; olenhan koulukiusaamisen takia oppinut sietämään niitä tilanteita.

 

[Toejoen Veikko]

Vihaan itseäni, koska en osaa hankkia kavereita. Joillain ihmisillä se tulee luonnostaan; he kun ovat ns. sosiaalisia henkilöitä. Toinen syy, miksi vihaan itseäni, on se, että romahdan ihan mitättömistä asioistakin täysin. Läheisten pitäisi olla lähes täysin kritisoimatta minua, jotta ahdistusreaktio ei tule. Myöskin tahattomista provosoinneista saatan hermostua; siis vaikka he eivät edes tarkoita mitään pahaa. Tämä romahtaminen ei tapahdu vastaavissa tilanteissa muiden ihmisten kanssa; olenhan koulukiusaamisen takia oppinut sietämään niitä tilanteita.

Todellisten kavereiden hankkiminen on ylipäätään melkoisen vaikeaa. Hyvän päivän tuttuja kyllä tulee, mutta heistäkin suuri osa on sellaisia, jotka ovat väleissä tasan siksi, että voivat mahdollisesti hyötyä jotenkin. Olen iloinen, että lukioaikana sain hankituksi muutaman ystävän, joille ei tarvitse esittää mitään.
Kritiikin sietäminen on osa ihmisenä kasvamista. Hetkeä myöhemmin osaat ehkä laittaa asiat oikeisiin paikkoihin. Alle 20-vuotias. Elämä edessä. Ei kannata stressata, vaan nauttia siitä, mitä on. Muut asiat tulevat, kun ovat tullakseen.

 

[Muhkea]

Alle 20-vuotias. Elämä edessä. Ei kannata stressata, vaan nauttia siitä, mitä on. Muut asiat tulevat, kun ovat tullakseen.

Vaan kun arki, ilman kavereita, on ainoa asia elämässä, on siitä nauttiminen erittäin hankalaa. Mitä tai ketä varten oikein elän? Jotta porukoille ei tulisi paha mieli, jos tapan itseni...? En osaa ajatella asioita kovin pitkällä tähtäimellä, enkä varsinkaan positiivisesti. Tietysti nämä puheet ovat vain tästä huonosta päivästä johtuvia, mutta kun parempinakaan päivinä en vietä kavereiden kanssa aikaa, tuntuu elämä vain niin turhalta.

 

[Toejoen Veikko]

Mitä tai ketä varten oikein elän? Jotta porukoille ei tulisi paha mieli, jos tapan itseni...? En osaa ajatella asioita kovin pitkällä tähtäimellä, enkä varsinkaan positiivisesti.

Itseäsi varten. Maailma on täynnä vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Niin kauan kuin ihmisessä henki pihisee, on lähes kaikki mahdollista.
Oletko miettinyt, miksi aika kavereiden kanssa on niin tärkeää ja yksin ollessasi olet allapäin?

 

[Muhkea]

Oletko miettinyt, miksi aika kavereiden kanssa on niin tärkeää ja yksin ollessasi olet allapäin?

Koska koen, että ne harvat hetket, jolloin olen ollut kavereiden kanssa, ovat olleet positiivisimpia elämässäni.

Taidanpa lähteä pois.

 

[tant gredulin]

Mitä tai ketä varten oikein elän?

Mietit, ketä varten elät, mutta vastauksen tähän tulisi ilmiselvästi olla, että elät itseäsi varten...

Entäpä jos kääntäisit asian näin: Mitä minä haluan elämältä? Mitkä asiat ovat niitä, jotka haluaisit elämässäsi saavuttaa, millä tavoin elää, että se tuntuisi 'oikealta' ja tyydyttävältä? Kun löydät vastauksia noihin, voit alkaa pikkuhiljaa suunnata kohti toiveitasi ja haaveitasi. Elämässä on ihan todella mahdollista tehdä niitä asioita, joista nauttii. Pitää ensin vain löytää omat päämääränsä.

Yksi aikuisuuden mukanaan tuomia nk. hyviä juttuja on se, että ymmärtää omat mahdollisuutensa. Et ole sen parempi tai huonompi kuin vaikkapa Arnold Schwartzenegger. Arska oli laiha koulukiusattu kaveri, jolla onnekseen oli kuitenkin mahtavan päättäväinen ja pitkäjänteinen luonne. Enkä todellakaan tarkoita että sinun pitäisi bodata :)

Kukaan meistä ei voi odottaa, että oman itsemme ulkopuolelta löytyy avain onneen. Että tulee joku joka 'pelastaa' meidät. Jos vaikka joskus niin kävisikin, ei toisen ihmisen varaan rakentaminen pitemmän päälle kanna.

Jos osaat irrottaa tunteistasi hetkeksi ja katsoa itseäsi puolueettomin ja 'ulkopuolisin' silmin voit nähdä sen missä olet hyvä ja mikä sinua kiinnostaa. Sen päälle voi rakentaa!

PS. Tässä taisi tulla vähän vastauksen poikasta Brunollekin. Ainakin toivon niin.

 

[cottonmouth]

En nyt missään mielessä halua provoilla tai vähätellä ongelmaa ja koulutuksenkin puolesta tiedän kyllä masennuksen biokemiallisen olemuksen, mutta tuossa vähän aikaa sitten tuli luettua työmatkalla näitä pk-seudun ilmaislehtiä, oliko nyt sitten City tai Voima, jossa oli artikkeli masennuksesta. Kirjoitus itsessään ei niinkään ollut maata mullistava, mutta kainalojutut parista henk.koht. tapauksesta kiinnittivät huomion. Molemmissa oli masennusta sairastava henkilö, joka oli ko. vaivan takia joutunut jättäytymään pois työelämästä/opiskelusta. Toisen mielipide oli lähinnä, että hän ei jo lähtökohtaisesti enää koskaan pysty töitä tekemään ja esitti kysymyksiä miten yhteiskunnan pitäisi nyt sitten tukea häntä tässä tilanteessa. Toisella taas paistoi asenteesta ja jutun kommenteista, että haluaa yrittää kaikilla mahdollisilla tavoilla päästä pois nykytilanteestaan ja takaisin (työ)elämään. Vähän kyllä tuli mieleen, että kumpaa kannattaa yhteiskunnan tukea oikeasti? Toki molempia, koska ei kai me muutoin oltaisi se paras maa maailmassa... .. .

Jutussa oli myös mielenkiintoinen havainto, että työuupumus-diagnoosien määrä on laskenut lähes samassa suhteessa 2000-luvulla kuin masennus-diagnoosit ovat kasvaneet. Eli osittain kyse on varmasti myös puhtaan teoreettinen, mikä tila diagnosoidaan milläkin nimikkeellä.

 

[ms.qvist]

Jutussa oli myös mielenkiintoinen havainto, että työuupumus-diagnoosien määrä on laskenut lähes samassa suhteessa 2000-luvulla kuin masennus-diagnoosit ovat kasvaneet. Eli osittain kyse on varmasti myös puhtaan teoreettinen, mikä tila diagnosoidaan milläkin nimikkeellä.

Eräs syy tähän ollee se, että periaatteessa (ja käytännössä) työuupumus-diagnoosi ei oikeuta sairauslomaan, joskin osa työnantajista voi hyväksyä myös sen sairausloman diagnoosina. Sen sijaan masennus-diagnoosi hyväksytään (se on pakko hyväksyä) sairausloman syyksi, joten tässä on eräs syy sille miksi työuupumus-diagnoosit ovat vähentyneet ja vastaavasti masennus-diagnoosit kasvaneet.

***

Minulla on kaveri - reilut 20-vuotias - ja hän miettii vakavissaan sitä, että kuinka yhteiskunta huolehtisi hänestä, koska hän ei näe tarkoitusta omassa elämässään mutta hän ei kuitenkaan ole valmis ottamaan vakavissaan vastaan tarjottua hoitoa. Terapiat hän jättää väliin kun ei vaan "jaksa", lääkityksen kanssa sekoillaan miten huvittaa ja kun tähän lisätään dokaaminen ja muut päihdyttävät aineen niin kasassa on soppa, josta ei edes ole mahdollista päässä eroon ilman halua. Ja kun ei ole edes juurikaan halua ottaa vastaan sitä apua, tulos on se, että kierre ruokkii itse itseään. Se vaan on niin kivaa vetää ränni päällä ja sekoilla ja antaa laskujen mennä perintään, pummia rahaa ja viinaa kavereilta, vetää subua ja muita aineita. Sitten ihmetellään kun ei elämä maistu miltään, miksi aina masentaa ja ahdistaa ja miksi on kova halu kuolla etc. etc. Kukaan ei voi kuitenkaan toisen puolesta sitä päätöstä tehdä - paitsi tietyissä tapauksissa pakkohoitopäätös mutta niitäkään ei nykyään ihan helpolla anneta.

Voin myös tunnustaa, että olen minäkin ollut samassa jamassa. En nähnyt missään mitään mieltä ja ruokin oloa alkoholilla ja välillä sekakäytöllä. Voivottelin tilannetta, vajosin epätoivon suohon ja keikuin elämän ja kuoleman välimaastossa. Olin suljetulla osastolla pakkohoidossa, tosin lyhyen jakson mutta olin kuitenkin. Sen ohella tuli oltua vapaaehtoisesti osastolla lääkityksen muutoksen aiheuttamien sivuvaikutusten tähden. Nämä kaikki kokemukset avasivat hiljalleen silmiäni. Tiesin, että minun on otettava apu vastaan, jos aion päästä jaloilleni ja saada elämänhallinnan käsiini. Tämä ei tietenkään käynyt hetkessä, ei etenkään kun lääkitystä jouduttiin rukkaamaan useamman kerran kunnes tajuttiin se, että diagnoosi itsessään oli väärä ja oikean lääkekombinaation ja hyvän hoidon ansiosta elämä alkoi maistua elämältä ja maistuu edelleen pieniä matalapaineita lukuunottamassa (ja toisinaan menee vähän liiankin kovaa mutta onneksi olen oppinut tarkkailemaan itseäni niin hyvin, että kovinkaan pahasti ylikierroksille ei mennä). Nyt opiskelen uutta ammattia, valmistun reilun vuoden kuluttua ja nautin - siis oikeasti nautin - suurimmasta osasta niistä päivistä jotka elän, jopa niistä päivistä jolloin oppinnoissa dead linet pukkaavat päälle ja tehtävää on enemmän kuin tarpeeksi.

vlad.

 

[Uleåborgir]

Toukokuussa vietin 10-minuuttisen "suunnitelman" kanssa. Kaikesta päätellen 10-minuuttinen meni ohi, ellen nyt helvetistä kirjoittele, mikä ei olisi ollenkaan olosta päätellen mahdotonta.

Olin tuolloin tukevassa laitamyötäisessä, tosin lievässä laskussa. Mitenhän sitä tunnetta kuvailisi. Tiettyä helpotusta, mutta samalla kuolemanpelkoa. Kuolemanpelko voitti yhdistettynä siihen, että muistin miten hyvät vanhemmat minulla on, vanhemmat ja sisarukset. En halunnut murskata heitä. Pikkuveljeni pitää minua idolinaan ja on suhteellisen herkässä iässä, 19-vuotias. Olin niin vitun pohjalla kuin olla ja voi.

Itsetuhoajatuksia minulla on koko ajan. Näen kuolinilmoituksia lukiessani jokaisessa oman nimeni. Minulla on valtava post-traumaattinen stressi viime syksyn painajaisesta. Olin maniassa joulusta tammikuun loppuun. Seuraukset: avioero, panttikonttori, ulosotto, muutto pois kämpästä, jossa olen asunut vaimoni kanssa seitsemän vuotta, yksinäisyyteen. Kavereille sanon, että minulla on gorilla harteilla. Ei se mikään gorilla ole. Se on piru itse. Joka helvetin aamu se saatana roikkuu kaulassa herätessäni. Minulla on muutamia konsteja, joilla pirun saa heikommaksi. Karjun autossa progressiivista rockia tai käyn kävelyllä. Pieni henkireikä on yliopisto, mutta puolentoista tunnin luennoilla joudun kävelemään välillä pihalle luentosalista, kun on pakko puhaltaa, ettei tulisi paniikkikohtausta.

Kunpa tämä olisikin pelkkää masennusta. Mutta kun ei ole. Tämä vaihe, jota nyt elän on niin sanottua rapid cycling -vaihetta, jolloin masentaa ja on vauhtia. Se on pahinta mahdollista laatua tätä sairautta. Ahdistus on massiivista. Se on niin massiivista, että joudun käymään päivittäin noin viisi kertaa stressipaskalla. Ja se paska ei ole mitään tyyppiä pökäle, vaan ruskeaa kusta. Runokirjan oikovedos odottelee punakynää, mutta kun tilanne on karannut tällaiseksi, en kykene edes ajattelemaan koko projektia, vaikka muutama viikko sitten olin siitä todella innoissani.

Jos piru voittaa, edessä on pari kuukautta elävää helvettiä. Jos jotenkin pelastun, halaan vaikka puita ja kannatan JYPiä. No ei sentään. Tänään oli käynti kallonkutistajalla ja turisin nämä samat asiat hänelle. Helpotti hieman. Ja samoin: jos kirjoittaa tuskansa ulos, helpottaa sekin. Viinasta en jaksa edes puhua ahdistuksen aiheuttajana. Sen olen itse jättänyt melkein kokonaan heinäkuisen sydärin jälkeen.

Että vertaisia löytyy.

 

[Bruno]

Olin tuolloin tukevassa laitamyötäisessä, tosin lievässä laskussa. Mitenhän sitä tunnetta kuvailisi. Tiettyä helpotusta, mutta samalla kuolemanpelkoa. Kuolemanpelko voitti yhdistettynä siihen, että muistin miten hyvät vanhemmat minulla on, vanhemmat ja sisarukset. En halunnut murskata heitä. Pikkuveljeni pitää minua idolinaan ja on suhteellisen herkässä iässä, 19-vuotias. Olin niin vitun pohjalla kuin olla ja voi.

Samaa fiilistä yritetään pitää yllä täälläkin. Ettei halua aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään läheiselle.
Hirvein tunne tuli viime viikon lopulla, kun näin työkaverini, joka oli menettänyt edellisenä iltana oman hyvän kaverinsa itsemurhan takia.
Niin julmalta kuin se kuulostaa, tuli silloin sellainen olo, etten missään olosuhteissa riistä henkeä itseltäni, koska en halua aiheuttaa läheisilleni sellaista olo, joka työkaverillani oli.
Itku tuli, kun kuuntelin ja katsoin helvetin hyvän työkaverin kärsivän ja ikävöivän.
Masennus on sairaus, joka nostaa päätään aina välillä. Voi olla pitkiäkin aikoja ilman mitään oireita, mutta jonain päivänä ne tärähtävät esiin kerralla.

 

[Morgoth]

Masennus on sairaus, joka nostaa päätään aina välillä. Voi olla pitkiäkin aikoja ilman mitään oireita, mutta jonain päivänä ne tärähtävät esiin kerralla.

Oletko varma että kyseessä on masennus? Esim. bipoläärihäiriöstä esiintyy myös muotoja, jossa vain masennusjaksot toistuvat.

 

[Surukuku]

...
Masennus on sairaus, joka nostaa päätään aina välillä. Voi olla pitkiäkin aikoja ilman mitään oireita, mutta jonain päivänä ne tärähtävät esiin kerralla.

Oletko varma että kyseessä on masennus? Esim. bipoläärihäiriöstä esiintyy myös muotoja, jossa vain masennusjaksot toistuvat.

Masennuskin on aaltoliikettä, johon sisältyy aina välillä (onneksi) ihan "normaalejakin" jaksoja, mutta sitten välillä siihen sairastunut on todella pohjalla - itse kutsuin näitä huonoja jaksoja "putoamiseksi".
Ajan kuluessa, kun kokemusta ja etenkin ymmärrystä itsestä, siis käyttäytymisestään ja sairaudesta karttuu, nuo putoamiset eivät ole enää niin syviä ja pitkiä - osaa tehdä itselleen oikeita kysymyksiä ja harjoittelee vastaamaan niihin rehellisesti.

Mikään masennuksessakaan ei ole helppoa eikä itsestäänselvää eivätkä fraasit: "Mikä ei tapa, vahvistaa" ja "Kenellekään ei anneta enempää kuin voi kestää" pidä itsesiarvoisesti paikkaansa.
Mikä ei tapa, voi rampauttaa henkisesti ja viedä elämänilon lopullisesti ja itsemurhatilastoja vilkaisemalla voi helposti todeta taakan olevan liian iso niin monille.

Mutta - aina on se toinenkin tie, joka armahtaa ja suvaitsee. Se ei pyydä mitään, mutta vaatii kaiken - sinut itsesi.
Kaikki lähtee itsestä, itsensä tuntemisesta ja hyväksymisestä, itsensä armahtamisesta ja anteeksiannosta: se sallii sinun olla sinä ilman ulkoisia vaatimuksia ja sisäisiä pakkoja. Itsensä hyväksyminen seuraa itsensä ymmärtämistä ja hyvä itsetunto riippuu tuosta ymmärryksestä.
Ymmärryksen kautta kaikki on helpompaa - sairauskin...

Wtf, mikä saarna, mutta näin minä olen kokenut oman sairauteni ja toipumisprosessini.

 

[Isle of Man]

Samaa fiilistä yritetään pitää yllä täälläkin. Ettei halua aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään läheiselle.
Hirvein tunne tuli viime viikon lopulla, kun näin työkaverini, joka oli menettänyt edellisenä iltana oman hyvän kaverinsa itsemurhan takia.
Niin julmalta kuin se kuulostaa, tuli silloin sellainen olo, etten missään olosuhteissa riistä henkeä itseltäni, koska en halua aiheuttaa läheisilleni sellaista olo, joka työkaverillani oli.
Itku tuli, kun kuuntelin ja katsoin helvetin hyvän työkaverin kärsivän ja ikävöivän.

On varsin kummallista, miten läheisen ihmisen itsemurha vaikuttaa. Noin kun ihan itseänikin ajattelen, niin elämässäni en koskaan ole ollut masentunut. Iloinen veikko vailla huolia ja murheita. Ja jos huolia on ollut, niitä on aina osannut käsitellä ja muutenkin suhtaua positiivisesti elämän ylä- ja alamäkiin. Oma mielenlaatuni on aina ollut varsin tasainen enkä koskaan ole järkkynyt juurikaan.

Siskon itsemurhasta on nyt kulunut hieman rapiat puoli vuotta. Helmikuisena iltana löysin ihmisen, jonka kanssa koko lapsuus ja varhaisnuoruus kului läheisissä merkeissä sekä aikuisiällä jaettiin ilot ja surut vaikka enää ei nähtykään niin usein, varsin kylmänä kotoaan.

Siitä lähtien se oma tuttu elämä ja se oma tuttu persoona ovatkin olleet aika lailla tuuliajolla. Ei sillä, etteikö elämään jollain tavalla pystyisi, mutta siitä mitä olin, ei olekaan sitte näkynyt kuin häivähdyksiä puoleen vuoteen. Elo menee enemmänkin väsyneenä ja sumussa. Ajatukset eivät pysy kasassa ja keskittyminen on vaikeaa. Hermot kireällä kuin viulunkieli.

Ja meikäläisellä menee varsin hyvin, verrattuna omiin vanhempiini.

Sisko puhui aina että kyllähän läheiset siitä yli pääsevät, vaikka hän itsensä tappaisi. Eittämättä, mutta kyllä tämä helvetin vaikeaa on. Että kiitokset tästä nyt sitten vaan. Ei se paljon lämmitä että enää ei toisesta tarvitse huolta kantaa. Ennemmin sitä kannatteluakin olisi jaksanut ja jatkanut. Mutta on se kumma että yksi henkilö on mielessä joka pirun päivä. Ja monta kertaa. Vain siksi että häntä ei enää ole.

Noo, puoli vuotta tässä kitkuteltu ja parempaan suuntaanhan sitä mennään, mutta kyllä tässä on kärsinyt niin työ, koulu kuin avioliittokin ja pahasti. Siitä kaupanpäälisiksi kaksinkertaistunut päihteidenkäyttö, jotta pääsee itseään karkuun. Siskon haudalle en ole vieläkään uskaltautunut.

Vaikka itsemurhan tekijästä varmasti tuntuu siltä että ei kukaan välitä ja itsemurha ei muihin vaikuta, niin metsään mennään. Sitä vaan harvoin itsemurhan tekijä itse tajuaa, siksi mielenterveysongelmien takia tuo oman siskonikin pääkoppa oli kuin lintuvintti. Vähän joka asia ristissä.

Siinä hieman tuntoja noin itsemurhan tekijän omaisen näkökulmasta.