Taudinkuvana depressio

[Jomppa_Koo]

Nyt olen pari päivää vetänyt naamaan tuota lääkettä ja sanoisin, että aika nopeasti tämä Propral on vaikuttanut pahimpiin ongelmiini, niin kuin pitääkin. Vahvalta lääkkeeltä tuntuu, kun ajattelee että olen ottanut näin aluksi vain puolikkaan tabletin päivässä. Ei tarvitse kauan odotella, niin jo vaikutukset ovat näkyvissä. Ei käsien tärinää, ei hikoilua jne... Jotenkin parempi fiilis oli tänäänkin. Siirryn sitten kokonaiseen tablettiin, jos tuntuu että on tarvetta. Nyt kuitenkin siis menen puolikkaalla tabletilla eteenpäin.

Tuli vielä mieleen, että kun eilen aloitin kuurin, niin taisi sivuvaikutukset tulla illalla heti esille. Oli huimausta, tuntui pistelyä oikeassa jalassa ja olin jo yhdeksän aikaan todella väsynyt nuori mies. Liekö taas sama edessä tänään?

Tästähän tämä lähtee/lähti.

 

[Surukuku]

Nyt olen pari päivää vetänyt naamaan tuota lääkettä ja sanoisin, että aika nopeasti tämä Propral on vaikuttanut pahimpiin ongelmiini, niin kuin pitääkin. Vahvalta lääkkeeltä tuntuu, kun ajattelee että olen ottanut näin aluksi vain puolikkaan tabletin päivässä. Ei tarvitse kauan odotella, niin jo vaikutukset ovat näkyvissä. Ei käsien tärinää, ei hikoilua jne... Jotenkin parempi fiilis oli tänäänkin. Siirryn sitten kokonaiseen tablettiin, jos tuntuu että on tarvetta. Nyt kuitenkin siis menen puolikkaalla tabletilla eteenpäin.

Tuli vielä mieleen, että kun eilen aloitin kuurin, niin taisi sivuvaikutukset tulla illalla heti esille. Oli huimausta, tuntui pistelyä oikeassa jalassa ja olin jo yhdeksän aikaan todella väsynyt nuori mies. Liekö taas sama edessä tänään?

Tästähän tämä lähtee/lähti.

Juu - ei muuta kuin "Hals- und Beinbruch!"

Viitaten aiempiin kommentteihini, kaikki lähtee sinusta itsestäsi ja mikään ei ole lineaarista - mutta noidenkin asioiden kanssa oppii elämään, vaikka kärsivällisyyttä ne koettelevatkin...

 

[Morgoth]

Terapian ja muun hoidon tarkoitus mainitsemissasi sairauksissa lienee enemmänkin erilaisten taudin oireiden tunnistamisessa ja niiden hallinnassa - siis elämänhallinnassa.

Luin Ann Herbelin (teologian tohtori, joka varsin kaukana omasta maailmankatsomuksestani tosin) kirjan "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää" (bipo kertoo biposta). Ehkä synkkä, rehellinen ja masentava kirja.
Toisaalta oli lohduttavaa lukea, että muillakin on samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia ja saada 'vertaistukea', mutta toisaalta vaikka kuin keskustelisi ja jauhaisi niin kyllähän tuo kirjan nimi kertoo kaiken omistakin tuntemuksista. Mahdotan yhtälö ratkaistavaksi. Yritin tarjota puolisolle luettavaksi, mutta oli kuulemma liian synkkää ja ahdistavaa. En toisaalta ihmettele. Bipoa saman katon alla on jo ihan tarpeeksi. Toisaalta harmittaa, koska kirja kertoo aika paljon omastakin ajatuksista tai jotkut ovat varsin samoja kuin kirjoittajalla, mutta toisaalta voiko tätä ymmärtää kuin toinen sairas tai saada hirveästi irti tuosta kirjasta?

Nojoo, tälläinen avautuminen. Onneksi lääkitys nyt tällä hetkellä pitää pään pinnan yläpuolella.

 

[eleven]

Luin Ann Herbelin (teologian tohtori, joka varsin kaukana omasta maailmankatsomuksestani tosin) kirjan "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää" (bipo kertoo biposta).

Kuulostaa kyllä tutulta ajatukselta tuo kirjan nimi. Olen siis myös bipo, jos se ei ole vielä selvää. Reilu vuos sitten pahassa maniassa jouduin sairaalaan osastolle ja vietin sielä aika tarkkaan 2 kk. Päästyäni sieltä yritin hetken jatkaa yliopistossa, mutta ei siitä tullut mitään, kun ei ollut ennenkään tullut. Onneksi myönnettiin sairauslomaa tähän kesään saakka, niin ei tarvinnut ressata opinnoissa edistymisestä kun masennusvaihe puski päälle.

Hain sitten uuteen kouluun, kun en oikein tiennyt mitä muutakaan voisi tehdä. Ala kiinnosti hieman, ei siis mikään kutsumus missään nimessä. Pääsin ihan selkein numeroin sisään (mikä oli sinänsä hienoa, oli paljon hakijoita, vain murto-osa pääsi). Nyt tuota koulua on nyt sitten ollut 3 viikkoa, mutta motivaatio on lähes nollassa ja olen huonolla omallatunnolla ollut jo monelta tunnilta poissa. Tällä hetkellä tuntuu ettei mikään kiinnosta, ei edes entiset harrastukset. En silti koe itseäni vielä masentuneeksi, mutta mikään ei vaan kiinnosta. Tuntuu tavallaan että saattaisi haluta jotain ihan muuta, mutta ei tiedä yhtään mitä se "muu" sitten voisi olla. Äärimmäisen turhauttavaa.

Lääkitys on perseestä. Se vain pistää väsyttämään, ja tekee olon vieläkin apaattisemmaksi. Luultavasti siitä johtuen myös muutuin normaalipainoisesta ja omasta mielestään ihan jopa hyvännäköisestä selvästi ylipainoseksi: lisäystä 20-25 kg, alle puolessa vuodessa. Jälleen yksi hyvä syy masentua lisää tuo. Nykyään ei viitsi lähestyä entisenkään vertaa vastakkaista sukupuolta, kun pitää itseään läskinä.

 

[Muhkea]

Hirveän eepoksen voisi kirjoittaa jos pystyisi, mutta kun ei pysty. Ahdistaa vain vitusti saman tien, kun ei ole mitään suurempaa tekemistä. Pää on täysin jumissa, ei vain jaksa ajatella mitä kirjoittaa ja tehdä. Ahdistuslääkkeet auttavat asiaan aina joiksikin tunneiksi.

Viime viikolla tapahtui vähän kaikkea. Porukat eivät täysin ymmärrä fiiliksiäni, tosin ymmärrän heitä koska en itsekään ymmärtäisi heidän asemassaan minua. Olen vain laiska ihminen, ja siitä johtuen en jaksa tehdä kaikkia velvotteitani. Olen yrittänyt perustella laiskuuttani sillä, että elämässäni ei ole mitään oikeaa sisältöä ja turhaudun kaikkeen, joka vähänkin tuntuu epämiellyttävältä. Sunnuntaina sitten sain äitini itkemään, ja olen yrittänyt koko viikon "muuttaa tapojani". Ihan jees kai olen onnistunut, kun eivät nuo ole valittaneet minulle koko viikolla yhtään.

Sunnuntaina isä yritti kertoa "Ala tehä omat velvotteet niin pienetkin hyvät asiat alkaa tuntua joltain" Uskon toki tuota sanaa, mutta kun oma ongelmani ei perimmäiseltään ole mikään vitun laiskuus, vaan sosiaalisten tilanteiden vaikeudet. Sen takia kaikki tuntuu turhalta, ja en jaksa kotitöihin panostaa. Koko ajan vain kaikki käy turhauttavammaksi, ja vaikka itsetuhoiset ajatukset ovat vähentyneetkin, niin hetkillä kuten nyt nekin palaavat pintaan.

Jaa, sitten on ollut univaikeuksiakin taas ja ihan helvetisti. Viime yönä sain unen vasta kahdeksan maissa aamulla, kun olin pyörinyt sängyssä about kuusi tuntia. Kyllähän siinä neljä tuntia pyörittyä alkaa hiki pintaan tulla, ja ajatukset pyöriä ties missä. Eniten pelottaa, että saan vielä joskus psykoosin ja toisaalta pelkään, että pelko itsessään saa psykoosin aikaan. Siihen vielä päälle tavallinen pimeän pelko, mitä en ilman viimeisen kuukauden aikana alkaneita univaikeuksia ole edes pahemmin kokenut. Virkeänäkös mieli pysyy? Unilääkkeet, mitä lääkäri silloin määräsi, eivät auta minua mitenkään. Ei ole minkäänlaista vaikutusta.

Katoin tuon Reindeer spotting -leffan äsken, ja pitäisikö sanoa, että jollain on vielä paskemmin asiat. Tai siis oli, ennen kuin henkilö kuoli pois.....

Tapasin hoitajia tänä aamupäivänä, ja kerroin heille univaikeuksistani. Lupasivat kertoa asian lääkärille, ja hänen pitäisi ottaa huomenna minuun yhteyttä ja kertoa jos saisin jonkun toisen lääkityksen. Vaikka unilääkitys toimisi, niin varmaan jotkin masennuslääkkeetkin pitäisi saada nopeaa. Ei tästä tule muuten mitään, ja eipä tuosta noiden Cipralexienkaan kanssa mitään tullut. "Pitää vain löytää oikea lääkitys!"

Vittu anteeksi sekavasta avautumisesta, ei vaan voi muutakaan.

Kattokaahan vaan niin mut löytää viikon päästä joittenkin vitun pakkoliikkeisten skitsojen sejasta tuijottamassa seinää osastolta.

Edit: Pakko vielä sanoa se, että on niin monia asioita, joita en oman ja läheisteni yksityiselämän takia edes sano. Turha mutta pakollinen lisäys... :/

 

[Surukuku]

Depressio on psykofyysinen sairaus!
Siihen sairastuneen itseluottamus ja omanarvontunto ovat vähentyneet.
Potilas kärsii täysin perusteettomista, suorastaan kohtuuttomista itsesyytöksistä ja hänellä on toistuvia kuolemaan tai itsemurhaan liittyviä ajatuksia.
Lisäksi oireita ovat keskittymisvaikeudet, psykomotorinen kiihtymys tai hidastuneisuus, unihäiriöt, ruokahalun muutokset (=lihominen/laihtuminen), jne...

Tuossa ulkomuistista taudin kuvaa - vaikuttaako Mikke tutulta?

Kuule, et sinä ole laiska etkä saamaton, sinä olet vain sairastunut ja kärsit ym. oireista, jotka olennaisesti kuuluvat taudinkuvaan.
Vanhempasi haluavat luonnollisesti tukea sinua ja ovat periaatteessa oikeassa siinä, kuinka positiivisuus palkitsee itseään voinnin paranemisena.
MUTTA - niinkin läheisten ihmisten on silti mahdotonta ymmärtää oloasi ja kykyäsi suoriutua käytännössä mistään rationaalisuutta vaativasta tehtävästä - ethän oikein itsekään sitä vielä ymmärrä.

Lisäksi, olet ihan oikealla tiellä, kun haet apua ja jaksat/uskallat valittaa tuntemuksistasi ammatti-ihmisille. Se on tuossa sinun tilanteessasi ainoa oikea tie toipumisen alkuun ja: "Pitää vain löytää oikea lääkitys!" Näin se vain menee, mutta voi vaatia aikaa.
Joten - siinä kaikessa paskassa, missä nyt ryvetkään, yritä jaksaa olla vielä kärsivällinenkin, se kyllä palkitsee sinut sitten aikanaan.

Mikke! Tämä ei ole saarna uskosta ja toivosta vaan täysin minun omakohtaisia kokemuksia vastaavassa tilanteessa.
Tiedän myös tarkkaan, kuinka subjektiivinen kokemus masennus sairautena on, joten kerron vain oman versioni asiasta, josko siitä mitään tukea löytyisi.

 

[Vuokralainen]

Olen tähän ketjuun aiemminkin kirjoittanut, kun minulla kesäkuun alussa todettiin vaikea masennus.
Lääkärillä ja psykiatrilla olen ravannut suhteellisen usein, viimeksi tänään psykiatrilla ja maanantaina menen työterveyslääkärille. Lisäksi minulla on aika varattuna työterveyspsykologille jo kolmatta käyntiä varten.

Tänään tehtiin lääkitykseen muutos eli 60 mg Citalopran vaihdettiin 40 mg Seroxatiin. Lisäksi syön ahdistukseen kolme kertaa päivässä Anksilonia ja tarvittaessa ahdistukseen max kolme tabua päivässä Oxaminia. Nukkumisen avuksi on Cirdarin.

Psykiatri soittaa minulle maanantai-iltana ja sovitaan syksyn hoitokäynnit tarkemmin. Kelalle tulee lähtemään B-lääkärintodistus, missä on sairaslomaa kirjoitettuna vuoden loppuun asti.

Vaikea niitä iloja tosiaan on mistään ottaa, kun juuri mikään asia ei tuota mielihyvää. Miten tehdä mitään mukavaa, kun mikään ei ole mukavaa? Tätä asiaa on vaikea ihmisille selittää.

Sain työnantajaltani pari viikkoa sitten sähköpostia, missä minun sanottiin mm. olevan luovuttaja ja pumpulissa kasvanut. Vastasin kyllä hänelle ja kerroin totuuksia masennuksesta, minkä jälkeen häneltä tuli lyhytsanainen muttei ollenkaan nöyrä vaan marttyyrissävytteinen anteeksipyyntö.
Tätä työnantajani käytöstä ovat kyllä psykiatrini ja työterveyspsykologikin kauhistelleet.
Työnantajani käytös onkin yksi suurimpia syitä masennukseeni. Muita syitä on parikymmentä vuotta jatkunut velkavankeus(loppuu onneksi ihan kohta) ja sitä kautta tullut sitoutumisen pelko ja sosiaalisten tilanteiden pelko yms.

Tässä Iltasanomissa ollut juttu siihen miten masennukseen voisi suhtautua. On tuossa jotain perääkin, mutta nämä ovat vaan niin henk.koht. juttuja.

 

[Jomppa_Koo]

Propralilla ja alkoholilla ei pitäisi olla yhteisvaikutuksia (ainakaan Pharmaca Fennicassa ei niistä mainita).

Ok, selvä juttu. Onko sinulla ilmennyt mitään haittavaikutuksia, kuten huimausta tjms? Minua on huimannut/pyörryttänyt varmaan joka päivä siitä asti, kun lääkekuurin aloitin noin viikko sitten. Ohjeessa sanotaan, että pitäisi ottaa välittömästi yhteyttä lääkäriin ja lopettaa lääkkeen käyttö heti jos tällaista ilmenee. Pitäisikö olla huolissaan, vai kuuluuko tuollainen tähän ihan normaalina osana? Kunpa tietäisi.

 

[Aatos]

. Pitäisikö olla huolissaan, vai kuuluuko tuollainen tähän ihan normaalina osana? Kunpa tietäisi.

Voi kuulua. Kyseinen lääke tiputtaa jonkun verran verenpainetta pulssin hidastuessa. Sinällään se ei ole vaarallista, tosin jos väärässä paikassa tulee oireita, voi tulla probleemaa. Esim. tikkailla keikkuessa tjms.

 

[Uleåborgir]

Sain työnantajaltani pari viikkoa sitten sähköpostia, missä minun sanottiin mm. olevan luovuttaja ja pumpulissa kasvanut. Vastasin kyllä hänelle ja kerroin totuuksia masennuksesta, minkä jälkeen häneltä tuli lyhytsanainen muttei ollenkaan nöyrä vaan marttyyrissävytteinen anteeksipyyntö.
Tätä työnantajani käytöstä ovat kyllä psykiatrini ja työterveyspsykologikin kauhistelleet.
Työnantajani käytös onkin yksi suurimpia syitä masennukseeni...

Vitutusketjussa käsittelin aihetta "kaikkea paskaa ei tarvitse sietää". Niin kuin ei sinunkaan tarvitse. Oikea henkilö kauhistelemaan aihetta on työnantajasi työnantaja.

Meikäläinen on tällä hetkellä jonkinlaisessa limbuksessa kaksisuuntaisen kanssa. 6.9. oli tapahtua täydellinen vapaapudotuksen alkaminen, mutta vanhempieni avulla päädyin psykiatrisen poliklinikan päivystykseen ja sen koko päivän aikana käytyjen keskustelujen ja itkemisten aikana jokin lukko aukesi ja pelastuin tällä kertaa. Kop kop. Psykiatrian poliklinikalla annettiin kaksi vaihtoehtoa: osasto ja yliopistoon palaamatta jättäminen ja avokäynnit ja yliopistoon palaaminen. Valitsin Luojan kiitos jälkimmäisen. Ensimmäisen koulupäivän jälkeen olin todella pirteä olosuhteisiin nähden.

Tunnistin vapaapudotuksen alkamisen, koska olen kokenut sen aiemminkin - viime vuoden syksyllä. Silloin jäi lukuvuosi kesken jo syyskuussa, enkä palannut kouluun lukuvuoden 2009-2010 aikana. Tunne sumuisena aamuna oli painajaismainen, jonkinlainen irrationaalinen massiivinen ikävä jotakin kohtaan, jota ei ole muualla kuin ehkä alitajunnassa. Itkeä turistin himassa, harkinta-aikavaimoni yritti lohduttaa minua, mutta kykenin vain ravaamaan parvekkeella tupakoimassa ja itkin. Tuska oli niinku überheviä.

Vapaapudotus onnistuttiin pysäyttämään alkuunsa ja olen viihtynyt koulussa hemmetin hyvin. Esimerkiksi viron opiskelu voittaa kotona tapahtuvan sängyssä kieriskelemisen no ainaki tuhatkaksattaakertasesti.

Ennen sitä painajaismaista sunnuntaiaamua olin ollut kuitenkin jo aikani suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta kun tämä tauti on niin perkeleen salakavala. Tässä taudissa on äärimmäisen tärkeää tunnistaa äkilliset suunnanmuutokset. Onneksi bipolaarihäiriön suunnanmuutostaktiikka noudattaa kuitenkin edes jonkinlaista viivelähtöä, jolloin osaan reagoida vastustajan ryhmitykseen. Enää en anna bipon viedä minua. Olen kasvanut sen tasolle ja pärjään sen kanssa vaikka pitäisikin tapella. Ja ollaanhan sitä joskus ihan kavereitakin...

 

[Vuokralainen]

Vitutusketjussa käsittelin aihetta "kaikkea paskaa ei tarvitse sietää". Niin kuin ei sinunkaan tarvitse. Oikea henkilö kauhistelemaan aihetta on työnantajasi työnantaja.

Aivan näin, mutta työnantajani työnantaja on työnantajani eli hän omistaa yksin koko paskan ja on lähin esimieheni.
En ole ensimmäinen, joka kyseisen lafkan listoilta putoaa, kun ei vaan jaksa sitä paskaa. Minä jaksoin 10,5 vuotta olla välittämättä mistään ja yht'äkkiä huomasin, että minua vituttaa ja ahdistaa kaikki hänen sanomiset ja jokainen hänen liikkeensä jne... Paska mikä paska.

 

[Bruno]

Mä oon tosi kyllästynyt kaikkeen mitä elämä pitää sisällään. Mä en vittu saa vakituisia työpaikkoja, eikä mulla ole oikeita ystäviä..
Ihmisiä ei kiinnosta, et mul on paha olla. Mut antaa sit vittu olla. Ne ehkä miettii sitä sitten, kun mä oon jo 2 metriä maan alla. Oliskohan pitänyt kuunnella
joskus.
En ollut koskaan täydellinen ihminen, mutta en varmaan se paskinkaan mahdollinen. Koskaan kukaan ei kuitenkaan välittänyt musta niinku olisin halunnut ja varsinkin
tarvinnut... Mä en ois ikinä pärjännyt yksin ja olisin tarvinnut sun apua. Mut sitä en kaiken jälkeen enää saanut, niin laitetaan homma pakettiin. Vitut kaikesta...
Se mitä ihmiset ajattelee musta, on ihan sama. Mä oon tosi yksinäinen eikä missään ole mitään pointtia.
Ja sit säkin vielä jätät mut yksin. Nyt alkaa olemaan viimeinen hetki sanoa jotain. Apua en hae, koska en halua.. Ei siitä ole mitään apua kuitenkaan. Sen verran monta kertaa on haettu turhaa apua, ja syöty turhia lääkkeitä. Sama fiilis toistuu aina vaan. Ei tästä yksin tule mitään, olisin tarvinnut ystäviä, mutta ei niitä näkynyt kun olisi tarvinnut. Sen huomasi viimeistään tänään. Haistatin vitut kavereiden edessä kaikelle mitä olisi pitänyt tehdä, mutta eipä ne sanoneet edes, et "kyl se siitä". Tajusin siinä vaiheessa, ettei mulla ole oikeita ystäviä, vaan pelkkiä kavereita, joille ei voi puhua niinkuin ystäville. Mutta ne ystävät? Missä ne sitten on? Ei niitä tunnu olevan... Aloitin juttelun taas tänään kahdenkin eri kaverin kanssa, mutta ei niiltä saa minkäänlaista tukea. Antaa mennä vaan, dokaa ittes hengiltä tai hyppää junan alle.. Se on suht vittumainen tilanne. Ehkä mä en kertonut tarpeeks hyvin, miten mulla menee. Vituiksihan se menee. Jos yhtään osaa mua lukea, tietää millon on hyvä meininki ja milloin ei.
Ei mua lueta naurun tai ulkoisen fiiliksen mukaan. Mua luetaan tuntemalla mut. Ei millään muulla. Ihmiset tuntee mut, mutta ei ne joko osaa tai halua tulkita oikein.
Ihminen, jolta puuttuu ilo tekemiseen, on nolla. Ei meistä ole mihinkään ennen, kuin joku meidät ylös nostaa. Tai itseasiassa - pakottaa nostamaan, tukee joka saatanan asiassa mitä tekee.
Minä en, työstäni huolimatta, osaa tehdä päätöksiä yksin. Paitsi yhden. Sekin on johtamassa köyden jatkoksi. Onko se sitten oikea vaihtoehto?
Ja vittuako mä tässä vaahtoan, mietit sinä. Vaahtoan näin, koska kukaan ei kuuntele mitä haluan sanoa. Kyyneleet vierien pohdin asioita, eikä kukaan edes vastaa puhelimeen, jotta voisin purkaa.
Uskallanko purkaa asioita ihmisille, jotka osoittuvat sellaisiksi ettei niille voi kertoa mikä sydäntä painaa?
En helvetti soikoon uskalla.
Mitä tässä vaiheessa pitäisi tehdä?
Tiedän, että on monia muitakin samassa tilanteessa. Mutta ei sekään lohduta. Ei mikään lohduta enää...
Mietin jo, että laitan tämän viimeiseksi tervehdykseksi, mutta taidan siihen kirjoittaa jotain muuta...

Ystävällisin terveisin
Bruno

 

[Vuokralainen]

Mä oon tosi kyllästynyt kaikkeen mitä elämä pitää sisällään.
...

Tuli tosi paha mieli, kun luin kirjoituksesi. Sinun kokemuksesi ovat tietysti omiasi, eikä niitä voi verrata suoraan omiini. Olen ollut hyvin samanlaisessa tilanteessa, mutta ainoa keino millä sieltä olen edes vähän ylös päässyt oli avun hakeminen. Enää minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia, vaikka muuten päin persettä meneekin.

Tilanne on vaikea, jos et halua hakea apua. Suosittelen kuitenkin, että haet apua sillä se on ainoa keino ylöspäin. Jos sinusta tuntuu ettet osaa kertoa ajatuksiasi ja tuntojasi lääkärille, niin ota vaikka tuo kirjoituksesi mukaan ja anna lääkärin lukea se.

Ainoa neuvo minkä osaan antaa on todellakin: hae kuitenkin apua vaikka se nyt tuntuisikin vastenmieliseltä ja mahdottomalta.

 

[ms.qvist]

Ihminen, jolta puuttuu ilo tekemiseen, on nolla.



Ystävällisin terveisin
Bruno

Väärin, jokainen ihminen on jollain tavalla merkityksellinen - sitä ei kenties aina tule huomanneeksi, mutta uskon, että asia on kuitenkin näin. Sinäkään et ole nolla vaikka siltä sinusta voi juuri nyt tuntua.

Toivottavasti löydät voimia jatkaa, vaikka tietyissä tilanteissa se lopullinen ratkaisu voi tuntua tavattoman lohdulliselta. Niin se on tuntunut minustakin - puukko, lääkkeet, köysi...

vlad.

 

[Bruno]

Väärin, jokainen ihminen on jollain tavalla merkityksellinen - sitä ei kenties aina tule huomanneeksi, mutta uskon, että asia on kuitenkin näin. Sinäkään et ole nolla vaikka siltä sinusta voi juuri nyt tuntua.

Toivottavasti löydät voimia jatkaa, vaikka tietyissä tilanteissa se lopullinen ratkaisu voi tuntua tavattoman lohdulliselta. Niin se on tuntunut minustakin - puukko, lääkkeet, köysi...

vlad.

Kovasti nollalta tuntuu. Ei ole minkäänlaista fiilista mihinkään. Ehkä jokainen ihminen on merkityksellinen, mutta kuinka moni sitä itse ajattelee?
Jos joku nyt kertoisi, mikä olisi hyvä syy jatkaa tätä paskaa?
Dokaaminen ei auta, vaikka sitäkin on nyt monta päivää putkeen kokeiltu. Aina tulee parempi fiilis, kunnes koittaa se paskan fiiliksen päivä, jolloin mikään ei tunnu miltään.
Ongelmana on myös se, ettei kiinnosta hakea apua. En usko, että kukaan voi tähän auttaa. Tai tiedän yhden henkilön, joka voisi auttaa, mutta hän nyt ei ole saatavilla... Valitettavasti näin.

 

[TQoFE]

Rauhaa nyt Bruno hyvä, kyllä kaikki vielä järjestyy, paistaa se päivä risukasaankin, älä tee mitään tyhmää. Ja kaikki muut mahdolliset latteudet, jotka eivät lohduta paskan vertaa.

Mutta musta ainakin hallin ja erään toisenkin paikan käytävillä on mukavampaa niin, että myös sinä pyörit mestoilla ♥

 

[scholl]

Uudet ystävät ja joku uusi harrastus tai muu tavoite voi auttaa. Kokeile vaikka vaihtaa suomalaiset ystävät joihinkin toisiin. Itse olen huomannut sen, että ulkomailla asuvat ystäväni ovat paljon sydämellisempää porukkaa kuin suomalaiset.

Muutenkin kannattaa pyrkiä siihen, että elämään tulee uutta sisältöä ja uusia ihmisiä aina välillä. Jos ei muuta niin sitten voi vaikka muuttaa uudelle paikkakunnalle tai ulkomaille hakemaan ns. uutta nousua.

 

[Palstalegenda]

Useamman päivän ryyppyputken jälkeen on serotoniiniuupelon vuoksi helpostikin niin kova masennus, että ei sen aikana kannata mitään radikaaleja ratkaisuja tehdä.

Eikä kyllä muutenkaan ja samoja latteuksia täältäkin kuin mitä TQoFE kirjoitti.

Käytävälle tosiaan mahtuu muuankin Bruno.

 

[Muhkea]

Apua en hae, koska en halua.. Ei siitä ole mitään apua kuitenkaan.

No juurihan tulit tänne avunhuudon kanssa! Jatkiksessa on, jos ei lääkäreitä, niin ainakin pahimmassa ahdistuksessa henkilöitä, jotka kuuntelevat. En sano, että huomenna on parempi päivä, mutta ainakin hetken helpotuksen avautuminen minulle on tuottanut. Toivottavasti sinnekin päin!

 

[Bruno]

No juurihan tulit tänne avunhuudon kanssa! Jatkiksessa on, jos ei lääkäreitä, niin ainakin pahimmassa ahdistuksessa henkilöitä, jotka kuuntelevat. En sano, että huomenna on parempi päivä, mutta ainakin hetken helpotuksen avautuminen minulle on tuottanut. Toivottavasti sinnekin päin!

No näinhän mä periaatteessa tein. Tarkoitus oli kuitenkin avautua kirjallisesti, kun suullista avautumista ei kukaan kuuntele tai en hakeudu hoitoon, jossa ihmisten on "pakko" kuunnella.
Ehkä huomenna on parempi päivä, mutta tuo kirjoitus toi helpotusta...

e. Lisätään se, että olen helvetin huono avautumaan suullisesti ihmisille.

 

[Cemetery Gates]

Useamman päivän ryyppyputken jälkeen on serotoniiniuupelon vuoksi helpostikin niin kova masennus, että ei sen aikana kannata mitään radikaaleja ratkaisuja tehdä.

Tämä on kyllä taivaan tosi. Viisi kuukautta sitten, kun kävin työterveyshuollon kautta kaaliani hoitamassa, lääkäri suorastaan kielsi multa alkoholin käytön, tai ainakin humalajuomisen (maun takiahan sitä vain otetaankin...), koska kovan dokaamisen jälkeen serotoniini sanoo kiitos ja näkemiin, jolloin henkinen pohjakosketus on käsittämättömän kova. Nyt olen lääkityksen avulla saanut asiat kuta kuinkin kondikseen, mutta eipä se ryypiskely mihinkään hyvään johda edelleenkään.

Joten, Bruno, koita kestää se kohmelovaihe, äläkä ainakaan dokaile lisää. Sitten ajattelet elämänperkelettä uudelleen, ns. puhtain mielin. Siinä on yllättävän iso ero darra-aatoksiin verrattuna.

 

[Bruno]

Joten, Bruno, koita kestää se kohmelovaihe, äläkä ainakaan dokaile lisää. Sitten ajattelet elämänperkelettä uudelleen, ns. puhtain mielin. Siinä on yllättävän iso ero darra-aatoksiin verrattuna.

Ongelmapa onkin se, etten pysty kohtaamaan elämää selvinpäin. Liian raskasta on ajatella asioita, jossei pienessä pierussa ole. Se nostaa fiilikset edes hetkeksi ylös, vaikka samalla tiedän totuuden koittavan jossain vaiheessa.
Dokaaminen on aina "helpottanut" asioita, ja lopettaminen onkin ollut yhtä helvettiä.
Tietenkin kaikki alkoholin vieroitusoireet ovat puskeneet päälle, mutta silti hommasta ei tule mitään, jossen dokaa.
Töihin pitäisi kai yrittää taas, mutta eipä yksinkertaisesti kiinnosta muuttaa tätä omaa yksinäisyyttään ja asioiden pohtimista.
Onko elämässä oikeasti mitään järkeä?
Mikä antaa minulle halun jatkaa vielä 50 vuotta eteenpäin?
Tällä hetkellä ei mikään. Enkä usko, että mikään antaa sen sysäyksen elämän jatkumiseen. Samaa helvetin oravanpyörää mennään kaikki, eikä kukaan oikeasti tiedä mikä on elämän tarkoitus.
Miksi elää 85-vuotiaaksi, kun on mielestään kokenut kaiken jo 27-vuotiaana?

 

[scholl]

Dokaaminen on aina "helpottanut" asioita, ja lopettaminen onkin ollut yhtä helvettiä.

Entä jos sen dokaamisen vaihtaa vaikkapa juoksemiseen. Lenkin jälkeen saa lähes samanlaisen hyvänolon tunteen kuin nousuhumalassa ja ei jaksa miettiä mitään murheita.

 

[Vuokralainen]

Dokaaminen on mielialalääkkeistä nopein, mutta kyllä se sitten seuraavana päivänä vie kahta alemmaksi.
Nimim. muki kourassa.

 

[Bruno]

Entä jos sen dokaamisen vaihtaa vaikkapa juoksemiseen. Lenkin jälkeen saa lähes samanlaisen hyvänolon tunteen kuin nousuhumalassa ja ei jaksa miettiä mitään murheita.

Se olisi jo jotain, jos jaksaisi lähteä juoksemaan. Tarvitsee helvetillisen potkun perseelle, jotta jaksaisi tehdä jotain muuta kuin vain olla.
Tämä on helvetin helppoa, mitä nyt teen. Istun, juon ja murjotan. Ei tähän tarvita minkäänlaista jaksamista taustalle. Tämä tapahtuu itsestään.