Ei se että joku asia on ihan hyvin ole mikään perustelu sille, ettei asiaa tulisi kehittää tai parantaa.
Ja esimerkiksi juuri 6+6+6 -malli parantaisi naisten asemaa työelämässä ja miesten asemaa perhe-elämässä.
Mites sitten tehdään, jos sillä äidillä (imetyksen takia on relevanttia puhua näin) ei ole työtä mihin palata? Onko isän siinäkin tapauksessa tehtävä oma settinsä?
Edellisessä vastauksessasi ihan oikein pistit tukihuijaukset mittakaavaan. Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan olisi tukihuijausta, vaan SEKÄ tukihuijausta ETTÄ perheen sisäisen järjestelyhalun toteuttamista.
Mikä mun pointti on? Se, että "normaaliperhettä" ei ole olemassakaan, vaan jokaisen perheen tilanne (ml. työmarkkinatilanne) on erittäin yksilöllinen.
6+6+6 mallissa lähtökohtana olisi käytännössä se, että isän osuus olisi tyypillisesti tuo viimeinen, koska imetys. Tämä tarkoittaisi yksivuotiaiden osuuden lisääntymistä päiväkodissa dramaattisesti. Se on realiteetti. Osa isistä saisi tietysti mallista "moraalista tukea" halulleen jäädä lapsen kanssa kotiin hetkeksi.
Monikohan on eri mieltä, jos väitän ettei pitkien hoitovapaiden jakolinja (olettaen, että vanhempia on kaksi ja he ovat vakituisessa työsuhteessa) ole pelkästään sukupuolijakautunut, vaan siinä on iso jakolinja yksityisellä / julkisella sektorilla työskentelevien välillä. Julkiselta ollaan pois kevyemmin mielin ja itseasiassa aika hirvittävän suuri osa sen työntekijöistä tulee työelämään näiden pitkien sijaisuuksien (vanhempainvapaa, vuorotteluvapaa jonka perusteena erittäin usein omien vanhempien hoivaaminen jne...) kautta.
Raha ohjaa perheitä radikaalisti: jos isän jääminen kotiin on taloudellisesti mielekäs (perheissä miesten ja naisten tuloerot hälventyvät yhteisen asuntolainan kautta) niin rima laskee tai jopa poistuu kokonaan. Naiset vaan eivät kovin paljoa suosi itseään pienempituloisten miesten valikoimista lastensa isiksi... Tosielämän esimerkki taloudellisesta käytännöllisyydestä: Eräs tuttavapariskunta sai lapsen äidin sairaanhoitajaopintojen loppumetreillä. Heti kun lapsen puolesta pystyi, äiti lähti töihin ja isä kotiin vauvan hoitoon. Miksi? Koska äidin vanhempainraha perustui opiskelijan tuloihin kun isän vastaava laskettiin palkasta. Perheen kokonaistuloille järjestely oli enemmän kuin rationaalinen.
Pakottamalla syntyy harvoin mitään hyvää. Sääntelyn lisääminen johtaa porsaanreikien etsimiseen. Oletus kai on, että perhe ajattelee aina omaa parastaan, perheen kokonaisetua.
Nämä ajatukset kirjoitan sen näkemyksen pohjalta, joka minulle on muodostunut paitsi sekä yksityisellä että julkisella sektorilla työskennelleen (lapsettoman) korkeasti koulutetun vaimoni rinnalla, itse perhetyötä päiväkodeissa hyvin erilaisissa ympäristöissä tehneenä ja poikkeuksellisen paljon (niin uskallan väittää) lapsiperheitä siviilissä tuntevana henkilönä. Kaikki mitä tässä ja edellisessä kommentissani olen kirjoittanut ovat tosielämäperusteisia juttuja.
Aivan ensiksi olisi syytä selvittää, missä (lapsen) iässä vakituisissa työsuhteissa olevat äidit palaavat työelämään.
Isien aseman huonontaminen työmarkkinoilla "tasa-arvon" nimissä voi tuntua perheellisistä aika raakalta, kylmältä ja epäreilulta. Toki sinkkuja vartenhan tätä hedonistista maailmaa muotoillaankin.